Siirry suoraan sisältöön Siirry alapalkkiin

Fysioterapeutti lähti rohkeasti tuntemattomaan: Vapaaehtoistyössä Etiopiassa kohdatut ihmiset jäivät sydämeen

Kankaanpääläinen fysioterapeutti Sisko Toppinen löysi eläkkeelle jäätyään mielekästä tekemistä vapaaehtoistyöstä ulkomailla. Hän on ollut jo kahdesti Etiopiassa Suomen Lähetysseuran hankkeessa vammaisten lasten parissa, missä hän on saanut hyödyntää omaa ammattiosaamistaan.
Kankaanpääläinen fysioterapeutti Sisko Toppinen löysi eläkkeelle jäätyään mielekästä tekemistä vapaaehtoistyöstä ulkomailla. Hän on ollut jo kahdesti Etiopiassa Suomen Lähetysseuran hankkeessa vammaisten lasten parissa, missä hän on saanut hyödyntää omaa ammattiosaamistaan. Habtamu on riemuissaan tekemästään kuperkeikasta. Kuva Leila Pentikäinen

Kankaanpääläinen Sisko Toppinen on tehnyt neljäkymmentä vuotta työtä fysioterapeuttina, eikä hän halunnut eläkkeelle jäätyäänkään jäädä toimettomaksi. Mielekästä tekemistä hän löysi Suomen Lähetysseuran vapaaehtoistyöstä Etiopiassa, jossa hän on ollut jo kahdesti. Tammikuussa alkanut toinen jakso tosin jäi suunniteltua lyhyemmäksi koronaviruksen takia. Mielessä häämöttää kuitenkin mahdollisuus palata Etiopiaan vielä uudestaan.

– Olen työskennellyt suurimman osan työurastani yksityisyrittäjänä ja tykännyt kovasti työstäni. Yksityisyrittäjän elämäntyyli on sellainen, että on ”aina töissä”. Eläkkeelle jääminen on iso elämänmuutos, joten aloin jo hyvissä ajoin etukäteen miettiä, miten valmistautuisin siihen, Sisko kertoo.

Ystävältään hän kuuli Lähetysseuran vapaaehtoistyöhön valmentavasta Lähde liikkeelle -koulutuksesta. Sen hän kävi vuonna 2015. Eläkkeelle hän jäi vuoden 2018 lopussa ja jo parin viikon päästä, tammikuussa 2019, hän lähti kolmeksi kuukaudeksi Etiopiaan. Siellä häntä odotti omaa ammattitaitoa vastaava työ Mekane Yesus -kirkon ja Lähetysseuran hankkeessa vammaisten lasten parissa.

– Kun hain vapaaehtoispaikkoja, ei tarjolla ollut mitään omaa ammattitaitoani vastaavaa, ja hain itse asiassa yhtä paikkaa Jerusalemissa. Kuulin, että Etiopian-tehtävän piti tulla hakuun vasta myöhemmin, mutta minulta kysyttiin sitten, haluaisinko lähteä sinne. Olen Suomessa työskennellyt paljon juuri lasten kanssa.

– Kokemus oli hieno ja ajattelin heti palattuani, että haen seuraavana vuonna uudelleen, joko samaan paikkaan tai jonnekin muualle.  Niin minä sitten palasin Etiopiaan tämän vuoden tammikuussa. Tarkoitus oli olla taas kolme kuukautta, mutta koronaviruksen takia jakso jäi puoleen.

Lämmin vastaanotto tuntui hyvältä

Sisko Toppinen ja Marianne Tast leikittävät lapsia.
Ensimmäisellä vapaaehtoisjaksolla Sisko Toppisella oli seuranaan niin ikään jo eläkkeellä oleva sairaanhoidon opettaja Marianne Tast. Kuva Leila Pentikäinen

Siskolla ei ollut aiempaa kokemusta ulkomailla oleskelusta muuten kuin turistina. Afrikassa hän ei ollut ennen käynyt. Lähtö tuntemattomaan ei kuitenkaan pelottanut.

– Itsekin ihmettelin sitä. Ehkä vanhenemisen myötä on oppinut ajattelemaan, että elämää ja ihmisiä sielläkin vain on. Menin tekemään työtä, jota olin tehnyt koko elämäni, joten minun ei tarvinnut pelätä sitä, osaanko tehdä siellä jotain. Ajattelin, että muusta selviän kyllä, kun se eteen tulee.

– Toki ymmärsin, että siellä on erilaista kuin Suomessa. Lähde liikkeelle -koulutus varusti hyvin ja tärkeintä omalle valmentautumiselle oli jo vapaaehtoistyössä olleiden kertomukset siitä, mitä on odotettavissa.

Perillä Etiopiassa Suomen Lähetysseuran työntekijä Leila Pentikäinen perehdytti oloihin ja oli tukena, mutta Leila asui Addis Abebassa, kun taas Siskon tehtävä oli Pohjois-Etiopiassa Dessien kaupungissa. Siskon seurana oli kuitenkin kummallakin kerralla toinenkin suomalainen vapaaehtoinen.

– Haljua siellä olisikin ollut yksin, Dessiessä kun ei ole muita suomalaisia eikä esimerkiksi liikkuminen kaupungilla yksin olisi ollut oikein mukavaa. Työn kannaltakin se oli hyvä. Iltaisin aina kävimme läpi päivän aikana tehtyjä havaintoja. Puhuttiin siitä, mitä oltiin opittu ja tehtiin suunnitelmia.

– Sopeuduin hyvin. Suomalaisen silmiin pisti roskaisuus ja se, että kaikki oli vähän rempallaan, mutta ei se haitannut. Kaikki oli uutta ja jännää. Väkeä oli valtavan paljon ja ympäristö oli värikäs. Ihmiset olivat myös valtavan ystävällisiä ja ottivat meidät tosi hyvin vastaan, mikä tuntui hyvältä.

Taidot tulivat hyvään käyttöön

Rushda kylvyn jälkeen. Lasten kodeissa ei ole suihkuja tai kylpyammeita, joten he eivät ole päässeet nauttimaan kunnon kylvystä. Niinpä heille järjestettiin toimintakeskuksessa sellainenkin mahdollisuus.
Rushda kylvyn jälkeen. Lasten kodeissa ei ole suihkuja tai kylpyammeita, joten he eivät ole päässeet nauttimaan kunnon kylvystä. Niinpä heille järjestettiin toimintakeskuksessa sellainenkin mahdollisuus.

Lähetysseuran kumppanilla, Mekane Yesus -kirkolla, on Pohjois-Etiopiassa Dessien ja Kombolchan kaupungeissa toimintakeskukset, jotka on alun perin perustettu aids-orpojen parissa tehtävää työtä varten. Nyt niissä on muutakin toimintaa. Kolmena päivänä viikossa keskuksissa kokoontuvat vammaisten lasten ryhmät, yhteensä parikymmentä lasta. Ryhmissä lapset saavat kuntoutusta ja leikkivät, samalla heidän äitinsä saavat mahdollisuuden tehdä työtä ja hoitaa asioita.

Suomessa vammaiselle lapselle suunnitellaan heti syntymän jälkeen kuntoutuspolku. Hänen toimintakykyään ja osallistumistaan sekä koko perhettä tuetaan monin tavoin. Etiopiassa usein ajatellaan edelleen, että vammainen lapsi on kirous tai seurausta äidin pahoista teoista.

– Ryhmissä olevien lasten kohdalla näki selvästi, mihin kuntoutuksen puute johtaa. Heidän toimintakykynsä on matala, ja jo muutaman vuoden iässä heillä on komplikaatioita, jäykistymiä jne.

–  Usein vammaisen lapsen isä hylkää perheen ja äiti jää yksinhuoltajaksi. Äidit koettavat raapia toimeentuloa torikaupalla tai jollain muulla hyvin pienimuotoisella toiminnalla. Kotikäynneillä näin myös, miten monet heistä asuvat huonoissa asunnoissa vailla mitään mukavuuksia. Heidän osansa on hyvin rankka.

– Ja silti ihmiset jaksoivat elää – olla iloisiakin ja huolehtia lapsistaan – vaikka tulevaisuudennäkymät eivät todellakaan ole kovin ruusuiset! Suurin osa ihmisistä elää kädestä suuhun. Mutta siellä ihmisillä ei ole varaa toivottomuuteen, koska se tietäisi kuolemaa. Heidän on pakko yrittää.

Vammaisten lasten parissa työskentelevät ovat kirkon vapaaehtoisia. He ovat saaneet perehdytystä työhönsä, mutta ammattilaisia he eivät ole. Siskon ammattitaito tuli arvokkaaseen käyttöön, kun hän koulutti heitä ja kehitti toimintaa.

– Vein sinne ensimmäisellä kerralla uutta toimintamallia, joka ei painottunut pelkkään motorisen toimintakyvyn parantamiseen vaan laaja-alaisemmin lapsen kokonaisvaltaisen kehityksen tukemiseen. Siksi olikin kiva päästä samaan paikkaan uudelleen ja nähdä, että mallia ei ollut hylätty lähdettyäni, ja pystyin tukemaan sitä taas vähän eteenpäin.

– Etiopiassa ei vielä ajatella, että vammaisen lapsen pitäisi saada kokea kaikkea sitä, mitä muidenkin lasten. Ei ole leluja, eikä kehittäviä tavaroita, vuorovaikutus ja kommunikointi lapsen kanssa voi olla vähäistä. Niinpä pienellä panostuksella voi saada jo paljon aikaan: Jokaisella kerralla jokainen lapsi saa ohjaajien huomiota, häntä puhutellaan hänen omalla nimellään, hänet otetaan syliin ja hän saa läheisyyttä sekä oppii virikkeellisen leikin kautta. Näitten asioiden tekemiseen ei tarvita ammattilaista, maallikkokin voi oppia ne.

On tärkeää, että lapset saavat yksilöllistä huomiota ja että heidän kanssaan kommunikoidaan. Aster Kasaw (vas.) on yksi vammaisten lasta kanssa työskentelevistä vapaaehtoisista. Juttukaverikseen hän on lapsiryhmien retkipäivänä saanut Mesiudin. Kuva Virve Rissanen

”Nämä ihmiset kuuluvat nyt minun elämääni”

Vuoden 2018 lopulla toimintakeskuksissa aloitettiin myös työtä vammaisten, hyväksikäytettyjen naisten parissa. Siihenkin Sisko pääsi mukaan nyt toisella jaksollaan, mutta valitettavasti vain kolmen kokoontumiskerran verran ennen kuin piti lähteä. Näitten naisten joukossa hän kuitenkin kohtasi eniten itseään koskettaneen kohtalon.

– Ryhmässä oli eräs liikuntavammainen nainen, hänen jalkansa oli vaurioitunut. Hänet oli jo nuorena tyttönä kadulta korjannut mies, jonka perheessä hän sitten oli palkattomana kotiapulaisena seuraavat 25 vuotta. Hän asui miehen talossa ja häntä oli myös käytetty seksuaalisesti hyväksi. Naisella oli kouluikäinen poika, joka myös joutui tekemään töitä perheelle. Lähetysseuran ohjelman tuella tämä nainen pääsi vapaaksi ja sai oman pienen, 2,5 metriä kanttiinsa olevan pellistä rakennetun kodin, siistin kadun varrelta.  Yrittäjyyskoulutuksen jälkeen hänen oli tarkoitus alkaa leipoa ja myydä injera-leipää.

– Mutta mitenköhän korona nyt vaikuttaa hänen ja kaikkien muidenkin niiden ihmisten elämään, jotka raapivat elantonsa jostain pienestä myymisestä? Etiopiassakin on nyt kokoontumiskielto, Sisko murehtii.

Rankkojenkin ihmiskohtaloiden näkeminen ei kuitenkaan tehnyt Siskoa toivottomaksi tai saanut häntä tuntemaan omaa työtään siellä turhaksi.

– Meidän mittapuulla katsottuna näiden ihmisten elämästä puuttuu niin paljon, mutta eivät he vertaa omaa elämäänsä meidän elämäämme vaan omaan aikaisempaan elämäänsä. Nämä naiset ja lapset perheineen ovat onnellisia, kun ovat päässeet mukaan Lähetysseuran ja kirkon hankkeisiin ja saaneet keinoja parantaa omia ja lasten elinoloja.

Sisko on valmis lähtemään Etiopiaan uudelleen, vaikkapa sitten lopettamaan tämän kesken jääneen vapaaehtoisjaksonsa. Tai sitten jonnekin muualle.

– Itse asiassa hain jo ensi syksylle paikkaa Jerusalemiin, mutta minulle sanottiin, ettei samana vuonna nyt kahta kertaa, Sisko nauraa.

– Mutta niin kauan kuin terveyttä riittää, aion kyllä katsoa jatkossakin auki olevia paikkoja. Olen kiitollinen siitä, että pääsin Etiopiaan. Ihmiset siellä ottivat minut omakseen. Jotkut heistä ovat FB-kavereitani ja pidän heihin yhteyttä. He kuuluvat nyt minun elämääni.

Teksti Kirsi Elo
(Kuvat Sisko Toppisen albumista, ellei toisin mainittu)

Sisko olisi halunnut toiselle matkalleen ottaa Suomesta mukaan apuvälineitä vammaisille, mutta niiden kuljettaminen oli liian vaikeaa ja kallista. Henokille hän kuitenkin sai vietyä Suomessa jo käytöstä poistetun pyörätuolin, kun väitti lentokentällä sen olevan omaan käyttöönsä.
Sisko olisi halunnut toiselle matkalleen ottaa Suomesta mukaan apuvälineitä vammaisille, mutta niiden kuljettaminen oli liian vaikeaa ja kallista. Henokille hän kuitenkin sai vietyä Suomessa jo käytöstä poistetun pyörätuolin.