Syyskuussa 1948 saapui pieneen Taboran kaupunkiin sähke: ”Finnish missionaries arriving Tabora Wednesday Sept. 8th” (Suomalaiset lähetystyöntekijät saapuvat Taboraan keskiviikkona 8. syyskuuta).
Kun lähetyslentokone Ansgar sitten laskeutui kuumankosteaan Luoteis-Tansaniaan, kukaan ei ollut tietoinen suomalaisten tulosta. Aiemmin Angolassa Suomen Lähetysseuran palveluksessa työskennelleet Inkeri ja Matti Peltola sekä ensimmäistä kertaa Afrikkaan matkustaneet Sinikka Holm ja Elma Luoma eivät hätkähtäneet vastaanottokomitean puuttumisesta, vaan matkustivat Dar es Salaamiin, majoittuivat hotelliin ja jäivät odottamaan yhteydenottoa.
Viikon kuluttua saapui sähke, jossa kehotettiin sairaanhoitajia Holmia ja Luomaa siirtymään Bumbulin sairaalaan opiskelemaan swahilin kieltä ja perehtymään trooppisiin sairauksiin. Peltoloita pyydettiin asettumaan Maneromangoon, missä he keskittyisivät evankelointityöhön ja tyttöjen aseman parantamiseen.
Nämä neljä lähetystyöntekijää valoivat pohjan sille työlle, joka jatkuu tänäkin päivänä.
Ruumiin ja sielun hoitoa
Suomen Lähetysseura ei ole ensimmäinen Tansaniaan lähetystyöntekijöitä lähettänyt järjestö, vaan luterilaisen lähetystyön aloitti Englantilainen Kirkkolähetysseura jo 1840-luvulla. Englantilaisia seurasivat 20 vuotta myöhemmin saksalaiset ja ensimmäisen maailmansodan jälkeen myös amerikkalaiset ja ruotsalaiset.
Ensimmäisten vuosien aikana Lähetysseuran työ kohdistettiin ensisijaisesti sairaanhoitoon, tyttöjen oikeuksiin ja koulujen tukemiseen. Suurin Suomesta lähetetty ammattiryhmä olikin aluksi sairaanhoitajat, ja kristinuskosta kerrottiin pääasiassa klinikoilla, missä järjestettiin myös rukoushetkiä ja jumalanpalveluksia. Sairaalasta fyysisiin vammoihin apua hakeville oli luontevaa kertoa samalla toisenlaisesta avusta ja armosta.
Tanganjikan (nimi muutettiin 1964 Tansaniaksi) itsenäistymisen myötä 1961 eurooppalaisten valta-asema lähetystyössä päättyi. Maan seitsemän luterilaisen kirkon yhdistyttyä yhdeksi evankelis-luterilaiseksi kirkoksi vuonna 1963 muuttui myös ulkomaalaisten lähetystyöntekijöiden rooli vähitellen länsimaalaisesta sivistäjästä afrikkalaisen kirkon palvelijaksi.
Lähetystyön dekolonisaatio eli siirtomaavallan aikaisesta ajattelusta luopuminen on prosessi, jota Lähetysseura tekee kaikilla työalueillaan.
Kirkko kutsuu yhä suomalaisia työhön
Suomen Lähetysseuran Afrikan aluejohtajan Teressa Juhaninmäen mukaan Tansaniassa tehtävän työn toimintatavat ovat vuosikymmenten kuluessa muuttuneet, mutta työn ydin on pysynyt samana. Se on yhä Jumalan rakkaudesta todistamista sanoin ja teoin.
”Tansaniassa on osaavia evankelistoja ja sairaanhoitajia, joten emme lähetä suomalaisia enää niihin tehtäviin, vaan sellaisiin, joihin Tansanian kirkko pyytää meiltä apua”, Juhaninmäki toteaa.
Tansanian evankelis-luterilainen kirkko on lähes 10 miljoonalla jäsenellään yksi maailman suurimmista kirkoista. Kasvava kirkko tarvitsee apua erityisesti työntekijöiden koulutukseen, ja suomalaisia onkin kutsuttu vahvistamaan esimerkiksi Nyakaton luterilaisen raamattuopiston akateemista tasoa.
”Voimme tukea Tansanian kirkkoa, mutta kirkko johtaa itse omaa työtään”, Juhaninmäki muistuttaa.
Vuodesta 2003 alkaen Lähetysseura on tehnyt Tansaniassa myös kehitysyhteistyötä Suomen ulkoministeriön tukemana. Työn lähtökohtana on äärimmäisen köyhyyden ja epätasa-arvon poistaminen koulutusta ja ilmastotoimia tukemalla.
Erityiskiitosta on saanut Makumiran yliopiston koordinoima opettajien täydennyskoulutus, jonka ansiosta Pohjois-Tansanian koulujen oppimistulokset ovat parantuneet niin merkittävästi, että Tansanian opetusministeriö on antanut alueelle palkinnon.
Tyttöjen hyväksi tehtävä työ on lähimmäisenrakkautta
Lähetysseuran aloittaessa työtään Tansaniassa nuorten tyttöjen yhteiskunnallinen asema oli maassa todella huono. Puberteetti-ikäiset tytöt saatettiin jopa sulkea vuosiksi pimeisiin majoihin, joissa he elivät eristyksessä muusta perheestä.
Suomalaiset ryhtyivät järjestämään tytöille nuorisotoimintaa, jonka keskiössä oli opetus kristinuskosta sekä naisen asemasta ja oikeuksista. Vaikka sukupuolittunut väkivalta uhkaa yhä tyttöjen ja naisten elämää Tansaniassa, Lähetysseuran tukema tyttötyö on saanut aikaan myös muutosta.
Maasai-kansan parissa tehdyn lähisuhdeväkivallan ehkäisytyön ansiosta Morogoron maasait päättivät vuonna 2015 lopettaa tyttöjen sukupuolielinten silpomisen. Koko maan tasolla naisten sukupuolielinten silpominen on puolittunut vuodesta 1996, jolloin lähes joka viides naisista ympärileikattiin. Osin Suomen Lähetysseuran tekemän työn ansiosta haitallinen käytäntö on vähentynyt Tansaniassa enemmän kuin missään muussa maassa, jossa sitä yhä esiintyy.
Tansaniassa ollaan päättäväisesti parantamassa myös vammaisten ihmisten oikeuksia. Tansanian kirkon omistamassa Selianin sairaalassa kehitetään vammaisten naisten seksuaaliterveyspalveluita, joita ei aiemmin ole ollut olemassa lainkaan.
Suomen Lähetysseuran tukema näkö-, kuulo- ja liikuntavammaisten sekä albinismin kanssa elävien naisten sairaanhoidon edistämistyö on tehnyt Tansanian terveysministeriöön niin suuren vaikutuksen, että valtio on lähtenyt tukemaan sitä taloudellisesti.
Yhteistyön avaimena ihmisten kohtaaminen
Suomen Lähetysseuralla on Tansaniassa hyvä maine innovatiivisena, luotettavana ja pitkäaikaisena kumppanina, jonka kanssa on helppo tehdä yhteistyötä.
Suomalaisten kanssa paljon yhteistyötä tehneen Victorianjärven itäisen hiippakunnan apulaispiispa Oscar Leman kokemuksen mukaan suomalaiset ovat ujoja mutta tiedonjanoisia ja ystävällisiä ihmisiä. Aika lailla samanlaisia kuin tansanialaiset.
”Kumppanuuden tärkein elementti on hyvä ihmissuhde, ei raha. Kaikkein tärkeintä on ihmisen kohtaaminen ihmisenä”, Lema kiteyttää.
Tekstissä on käytetty lähteenä Henrik Smedjebackan kirjaa Tansaniasta tuli kutsu (1976)
Teksti: Linda Juntunen, itäisen ja eteläisen Afrikan viestinnän asiantuntija
