Kun Lähetysseuran rahoitus päättyy, se ei ole kriisi vaan mahdollisuus rakentua uudelleen, sanoo Senegalin luterilaisen kirkon pastori ja varapresidentti François Thiam.
Kirkko on syntynyt Lähetysseuran työstä, joka alkoi Senegalissa vuonna 1974. Nyt reilut 50 vuotta myöhemmin kirkko ja Lähetysseura valmistautuvat yhdessä siihen, että taloudellinen tuki loppuu vuonna 2028.
”Näen sen siten, että Lähetysseura on äiti ja kirkko sen vauva. Aluksi on tärkeä ruokkia ja suojella vauvaa, mutta nyt on se hetki, kun meidän pitää lähteä itse kävelemään”, vertaa pastori Ibou Diouf, joka on seurannut Lähetysseuran työtä alusta alkaen. Hän osallistui jo ensimmäisten lähettien, kuten Maj-Britt Sandvikin, järjestämään lukutaito-opetukseen.
”Vaikka olemme Lähetysseuran työstä syntynyt kirkko, olemme kuitenkin ensisijaisesti Jeesuksen kirkko ja kun Jumala on kanssamme, me selviämme”, Ibou lisää.
Senegalin luterilainen kirkko ja Lähetysseura ovat jo pitkään kehittäneet yhdessä kirkon itsekannattavuutta eli sitä, että kirkon keskushallinnon ja seurakuntien talous pyörisi mahdollisimman itsenäisesti.
Kirkon presidentti Latyr Diouf muistuttaa, että vaikka pastorien palkat ja muutamia muita peruskuluja on toistaiseksi maksettu Lähetysseuran rahoituksen turvin, ovat seurakunnat jo nyt taloudellisesti hyvin itsenäisiä. Ne myös keräävät vuosittain varoja kirkon keskushallinnolle – kukin mahdollisuuksiensa mukaan.
Kirkko saa tuloja myös esimerkiksi terveysasemasta ja kiinteistöjen vuokraamisesta. Lähetysseuran tuella kirkko on kehittänyt vuokratulojen ja kiinteistöjen parempaa hallinnointia, kunnostusta ja seurantaa, mikä edesauttaa talouden kehittymistä edelleen.
”Taloudesta huolehtiminen on tärkeää, koska se antaa edellytyksiä lähteä tekemään opetuslapsia eli ohjaamaan ihmisiä seuramaan Jeesusta”, François Thiam pohtii.
”Rahoituksen vähentyessä meidän pitää miettiä, mikä on todella tärkeintä, ja karsia toimintaa ja henkilöstöä sen mukaan. Seurakuntien pastorit ja vapaaehtoiset voivat ottaa vastuuta joistakin tehtävistä, joita on tähän asti tehty kirkon keskustoimistolla.”
Seurakuntalaiset viljelevät yhteistä maata
Senegalin luterilaisella kirkolla on 14 seurakuntaa ja arviolta 7 500 jäsentä, joista suurin osa on köyhää maaseutuväestöä. Ei siis voi olettaa, että ihmiset pystyisivät antamaan merkittäviä summia seurakuntansa työhön.
Siksi tärkeä osa kirkon itsenäistymisprosessia on seurakuntalaisten innostaminen ja varustaminen oman seurakuntansa rakentamiseen lahjoitusten lisäksi omalla työpanoksellaan.
Kirkon keskushallinnon kehittämisen ohella Lähetysseura on viime vuosina tukenut vuorovuosin eri seurakuntien tulonhankintaa. Seurakunnat ovat saaneet alkupääoman mikrolainoihin, joita ne voivat myöntää alueellaan asuville seurakuntalaisille. Lainansaajat maksavat pienet lainat takaisin koron kera. Näin seurakunta voi lainata rahan jälleen eteenpäin ja samalla sille syntyy tuloa.
Hankkeessa mukana olleet seurakunnat ovat lisäksi saaneet itse päättää rahoituskohteita, joista ne voisivat saada tuloja jatkossakin. Seurakunnissa on aloitettu lisärahoituksen turvin esimerkiksi maanviljelyä tai vuohien kasvatusta, joihin molempiin tarvitaan seurakuntalaisten työpanosta.
Itäisessä Senegalissa sijaitseva kirkon uusin seurakuntayhteisö on tehnyt pastori Ibou Dioufin johdolla työtä koko sydämellään sen eteen, että seurakunta menestyisi taloudellisesti ja Jumalan sana leviäisi eteenpäin. Tambacoundan seudulla toimiva seurakunta käytti Lähetysseuran tuen maanviljelyn aloittamiseen ja jo ensimmäisen vuoden aikana ahkera maanviljely tuotti tulosta: yhdestä maissisäkistä saatiin satoa 39 säkkiä ja yhdestä maapähkinäsäkistä 12 säkkiä.
”Olemme yhdistäneet evankelioinnin ja työn. Seurakuntalaiset kokoontuvat pelloille parina päivänä viikossa ja työn ohella voimme opettaa erityisesti nuorille kristittyä elämäntapaa. Maanviljelystä saaduilla tuloilla seurakunta voi rahoittaa evankeliointia, diakoniaa ja pienen kirkon rakentamista”, Ibou selittää.
Vapaaehtoiset ruokkivat hengellistä nälkää
Senegalin kirkon tulevaisuudelle lupaa hyvää se, että seurakunnissa on jo nyt vahvat perinteet vapaaehtoistyöhön. Esimerkiksi seurakuntien pyhäkouluissa on noin 40 vapaaehtoista pyhäkoulunopettajaa.
Vapaaehtoiset katekeetat puolestaan pitävät jumalanpalvelukset omissa kappeliseurakunnissaan silloin kun seurakunnan pastori on muualla. Kullakin kirkon neljällätoista seurakunnalla on nimittäin vain yksi pastori, joka hoitaa jumalanpalvelukset vuoroviikoin eri kappeliseurakunnissa – kappeliseurakuntia voi isoilla seurakunnilla olla useita, esimerkiksi Ngayokhemessä niitä on kuusi.
Myös diakoniatyössä, tapahtumien järjestämisessä ja evankeliointityössä on mukana lukuisia vapaaehtoisia. Evankelioinnin osalta työsarkaa riittää Senegalissa, sillä väestöstä kristittyjä on vain pari prosenttia.
”Evankeliointityöllä on paljon mahdollisuuksia, koska niin tässä kirkossa kuin ympärillämme olevilla ei-kristityilläkin on näkyvissä hengellistä janoa. Kirkkoa tarvitaan siihen, että kristityt kasvavat uskossaan ja muslimit löytävät Kristuksen”, François Thiam sanoo.
Hän ja Ibou Diouf eivät laske työtunteja, kun he tekevät evankeliointityötä, jota Ibou nimittää kirkon keuhkoiksi.
Kuten moni muukin Senegalin luterilaisessa kirkossa, myös François ja Ibou ovat syntyjään muslimeja. Ibou kääntyi kristityksi jo 70- ja 80-luvun vaihteessa ja häntä nuorempi François 90-luvulla. Suomalaisten lähettien vaikutus heidän elämäänsä on ollut merkittävä.
”Nyt on meidän vuoromme lähettää ihmisiä eteenpäin. Voi olla, että jonain päivänä äiti tarvitsee lastaan eli ehkä Senegalista lähtee joskus joku lähetystyöntekijäksi Suomeen”, Ibou pohtii.
Kaikki vapaa-aika menee kirkon työhön
Värikäs kangaspakka käsissään Catherine Sokhna Ngom kertoo Dakarin seurakunnalle, että eräs seurakuntaan kuuluva nuoripari on valinnut tämän hääkankaakseen. Ilmoitusasia on tärkeä, sillä perinteen mukaisesti häihin osallistuvat naiset hankkivat tuota kangasta ja tekevät tai teettävät siitä itselleen leningit hääjuhlaan.
Catherine käy samalla läpi myös muut seurakunnan ajankohtaiset asiat. Hän oli äänessä jo jumalanpalveluksessa kääntäessään pastorin ranskankielisen saarnan sereeriksi ja innostaessaan seurakuntalaisia lahjoittamaan kirkon sadonkorjuujuhlaan kerättävään kolehtiin – Catherine on itse asiassa organisoinut Dakarin osalta koko tuon suuren kolehdin, jota on kerrytetty vuoden aikana jumalanpalveluksissa ja erilaisissa tapahtumissa.
Jumalanpalveluksen jälkeen Catherine ehtii hetkeksi istahtaa alas ja kertoa siitä, miten hän päätyi Senegalin luterilaisen kirkon Dakarin seurakunnan toimintaan.
”Muutin pääkaupunkiin vuonna 2011, jolloin tulin yliopistoon opiskelemaan henkilöstöhallintoa. Nyt työskentelen elintarvikealalla. Isäni on katolinen ja äiti luterilainen ja täällä Dakarissa aloin käydä luterilaisen kirkon jumalanpalveluksissa”, Catherine kertoo.
Vähitellen hän halusi osallistua enemmän ja nykyisin hän toimii pastorin apuna jumalanpalveluksissa, on mukana diakoniakomiteassa ja vetää omalla vuorollaan raamattupiiriä.
Kun kysyn syitä näin aktiiviseen osallistumiseen, Catherine ei oikein osaa vastata. Silloin hänen ystävänsä, veljen vaimo Madeleine Kama istahtaa viereen ja auttaa.
”Kun uskoo Jeesukseen ja näkee jonkin tarpeen jossain, haluaa auttaa”, Madeleine sanoo Catherinen nyökytellessä.
Myös Madeleine on vapaaehtoisena mukana kirkon työssä. Hän vastaa nuorten opiskelija-asuntolasta, jota pyörittää kirkon naisjärjestö. Madeleine on myös rahastonhoitajana seurakunnan tulonhankkimistyössä eli käytännössä hän pitää kirjaa mikrolainoista, joita seurakunta myöntää.
”Kaikki vapaa-aika menee kirkon aktiviteetteihin. Motivaatiota tuo se, että seurakunta menee eteenpäin ja tavoittaa uusia jäseniä”, Madeleine pohtii.
Diakoniatyössä on vapaaehtoisia eri uskonnoista
”Herra Jeesus puskee tekemään tätä”, vastaa Ndéye Sene, kun kysyn, miksi hän haluaa käyttää aikaansa vapaaehtoistyöhön Mboyénen kappeliseurakunnassa, joka kuuluu Ngayokhemen seurakuntaan.
Ndéye toimii rahastonhoitajana diakoniakomiteassa. Komitea kerää lahjoituksena esimerkiksi hirssiä, vaatteita ja rahaa, joita sitten lahjoitetaan eteenpäin avuntarvitsijoille. Komitean puheenjohtajana on Ndéye Senen poika, joka on kylän imaami eli muslimien hengellinen johtaja.
Ei ole tavatonta, että luterilaisten seurakuntien diakoniakomiteoissa toimii luterilaisten rinnalla myös muita kristittyjä tai muslimeja. Esimerkiksi Ngayokhemen seurakunnan kolmessa kappeliseurakunnassa diakoniakomiteoissa on mukana imaameja joko rahastonhoitajina tai jopa puheenjohtajina.
”Täällä katsotaan ihmistä ensisijaisesti Jumalan kuvana, ei kristittynä tai muslimina. Koska diakonia ei ole suunnattu vain kristityille, ovat komiteatkin olleet avoimia kaikille”, selittää seurakunnan pastori Augustin Diene Sarr.
Ihmiset ovat tottuneet arkiseen uskontodialogiin, koska perhekunnissa ja kyläyhteisöissä on yleensä sekä muslimeja että eri suuntauksia edustavia kristittyjä.
”Perhesuhteet ovat tärkeämpiä kuin uskonto. Joskus toki on väittelyä ja perheen isän voi olla vaikea hyväksyä, jos poika kääntyy kristityksi”, kertoo Ngayokhemen seurakunnan aktiivinen vapaaehtoinen Jean Pierre Adama Diouf.
Hän tietää mistä puhuu, sillä hänen muslimi-isänsä ei aluksi päästänyt häntä kirkkoon. Nykyisin Jean Pierre toimii seurakunnassaan katekeettana ja diakoniakomitean sihteerinä.
”Jeesuksen opetuslasten pitäisi julistaa evankeliumia ja haluan toteuttaa tätä käskyä”, hän kertoo.
Teksti: Heli Vuohelainen
Artikkeli on julkaistu Lähetyssanomissa 4/2025.
Nyt kun olet täällä…
…meillä on pieni pyyntö. Laitamme osan Lähetyssanomien jutuista ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi tutustumaan erilaisiin kulttuureihin, lukemaan työstämme maailmalla ja sukeltamaan ihmisten tarinoihin.
Lehti on kuitenkin meille tärkeä tulonlähde – ja pyydämmekin, että tilaat Lähetyssanomat. Samalla tuet lähetystyötä ja kehitysyhteistyötä, jota tehdään syrjäytettyjen ihmisryhmien parissa maailman köyhimmissä maissa.
Tilaa Lähetyssanomat