Saavuin keskellä yötä La Paziin, Bolivian pääkaupunkiin. Aamunkajo herätti minut ihmettelemään uutta maata. Asunnosta avautuivat ikkunat kahteen eri suuntaan, ja tajusin olevansa valtavien vuorten ympäröimänä 3 600 metrin korkeuksissa. Kaupungin yllä seilasivat rinnehissit, ja mukulakivikadut kuhisivat elämää ja liikennettä.
Bolivia hämmästyttää kauneudellaan, karuudellaan, läkähdyttävällä kuumuudella, kylmyydellä ja hapen puutteella. Näihin kaikkiin tuntemuksiin ehdin tutustua kahden viikon työmatkallani.
Luonnonihmeiltään ja rikkauksiltaan maa on äärimmäisen runsas, mutta samalla bolivialaisista vajaa puolet elää köyhyydessä. Sen voi nähdä kirjaimellisesti heti, kun astuu kaupungin loputtomaan vilinään tai vierailee luonnon eristämissä kylissä.
Istuessani El Alton kaupungin luterilaisen kirkon jumalanpalveluksessa ymmärsin, että myös siellä kaikki tunteet, niin surun kuin onnenkin, olivat toivottuja, osa elämää ja yhdessä koettua tunnetta Jumalana läsnäolosta. Mitä meille suomalaisille niin tuttu ja arkinen uskonto voi tarjota bolivialaisille, joilla on hyvin erilainen kulttuuri ja elinolot?
”Kirkko on kuin hengellinen sairaala”
Koronapandemia koetteli pahasti Boliviaa. Bolivialaiset näkivät pandemian aikana suoranaisesti nälkää ulkonaliikkumiskieltojen takia. Merkittävä osa kaupunkilaisista ansaitsee toimeentulonsa katukauppiaina, ja tämä elinkeino kiellettiin käytännössä kokonaan monta kuukautta kestäneen sulkutilan ajaksi.
Luterilainen kirkko kärsi myös kovia menetyksiä. Kirkon työntekijöistä 90 prosenttia sairasti koronan, ainakin viisi kirkon maallikkopastoreista ja 30 seurakuntalaista menehtyi.
Piispa German Loayza kertoo, että kirkko kärsii nyt vakavasta työntekijäpulasta eikä sillä ole rahaa maksaa palkkaa valtaosalle maallikkopapeista.
Piispa pitää kirkon roolia elintärkeänä, sillä hän näkee roolin myös yhteiskunnallisena. Kirkko on piispan mukaan ihmisten keskellä, aina osana kansaa, ei koskaan sen yläpuolella.
”Tämä kirkko on aina kansansa puolella, se seisoo ihmisten kanssa niin kärsimyksessä, ilossa kuin sen vaatiessa muutostakin. Tämä on köyhä kirkko köyhille. Olemme kuin hengellinen sairaala heille, jotka kaipaavat lääkettä sielunsa haavoihin.”
Usko tuo turvaa köyhille
Luterilaisuus on tarjonnut Loayzan mukaan kaikkein köyhimmille mahdollisuuden löytää turvaa ja uskoa paremmasta. Suurin osa kirkon jäsenitä koostuu maalta muuttaneista alkuperäiskansojen, kuten aymara-kansan, jäsenistä. He kaipasivat yhteisöä ja tukea muuttaessaan maalta kaupunkiin.
”Tärkeintä on ymmärtää, että tämän päivän luterilainen kirkko Boliviassa on muodostunut alkuperäiskansojen käsissä”, Loayza kertoo. Hänen mukaansa alkuperäiskansat ottivat luterilaisen uskon omakseen. Luterilaisen kirkon koko ei ole tärkeä, vaan se, että mahdollisimman moni olisi tietoinen uskonnon tuomasta turvasta.
Kirkossa on noin 20 000 jäsentä, ja se on alkuperäiskansojen suurin kirkko Latinalaisessa Amerikassa. Kirkko perustettiin vuonna 1938, ja se tunnustettiin osaksi yhteiskuntaa vuonna 1986.
Osasyy Bolivian luterilaisuuden maanläheisyyteen ja lähestyttävyyteen on myös laicot eli maallikkopapit. Seurakunnat voivat äänestää yhteisöistään henkilöitä, jotka kouluttautuvat maallikkopapeiksi. Näin seurakuntien kasvu on järjestäytyneempää ja helpompaa kaikkialla Boliviassa. Papiksi vihittyjä on vain viisi.
”Jumala on niin lähellä meitä”
Mielettömän monipuolisen alkuperäiskansojen kulttuurin voi aistia joka puolella Boliviaa. Se on merkittävä osa sekä koko maan että kirkon identiteettiä.
Maan kansalaisista yli 70 prosenttia kuuluu katoliseen kirkkoon. Yhä tänä päivänä monet bolivialaiset karsastavat kristinuskoon kastamista, vaikka he harjoittaisivatkin uskoaan kirkoissa. Katolilaisuus yhdistettiin usein kolonialismiin ja sortoon, sillä muun kuin katolisen uskonnon harjoittaminen tuli mahdolliseksi vasta vuonna 1967.
Evo Moralesin presidenttikausien aikana ihmisiä kannustettiin harjoittamaan omaa kulttuuriaan ja hengellisyyttään. Loayza sanoo kuitenkin Jumalan olleen jo bolivialaisten keskuudessa. Luterilaisen kirkon tehtävänä on vain tukea seurakuntalaisia uskonnon harjoittamisessa. ”Jumala on niin lähellä, hän on keskuudessamme, halusimme tai emme.”
Keskustelin Bolivian luterilaisen kirkon roolista monikulttuurisessa yhteiskunnassa myös koulutuspäällikkö David Mamanin kanssa. Hänen mukaansa varsinkin nuoret voivat vaihdella hyvinkin joustavasti eri kirkkojen tai seurakuntien välillä.
Myös alkuperäiskansan oman kulttuurin hengellisyys mahtuu elämään rinta rinnan eri seurakunnissa, vaikka osa konservatiivisista kirkoista ei katso sitä hyvällä.
Mamani löytää paljon yhtymäkohtia eri uskontojen, kuten Äiti maan ja Taivaan isän suojelun välillä.
“Kyse on eri näkökulmista, mutta lopulta kyse on samasta asiasta, luomakunnan vaalimisesta ja suojelemisesta”.
Joka neljäs lapsi tekee työtä
Tutustuessani kirkon työhön oli helppo ymmärtää, mitä piispa Loayza tarkoittaa kansan kirkolla. Köyhyys ja perusoikeuksien puuttuminen näkyvät Boliviassa selvästi. Juuri siksi inhimillinen ja erilaisuuden salliva luterilainen kirkko kasvattaa suosiotaan.
Lähetysseura tukee Boliviassa kaikkein vaikeimmassa asemassa olevia ihmisiä. Esimerkiksi naisten asema on hälyttävän huono; Boliviassa tapahtuu eniten viharikoksia naisia kohtaan koko Latinalaisessa Amerikassa.
Pelkästään toukokuun loppuun mennessä tänä vuonna jo 32 naista oli murhattu viharikoksen seurauksena. Lähetysseura tukee naisia tunnistamaan omat oikeutensa, jakaa tietoa ja kertoo tavoista, joilla yhteisöt ja perheet voivat toteuttaa tasa-arvoa arjessaan.
Myös lapset ovat Boliviassa surullisen usein huonossa asemassa. Lapsista 25 prosenttia tekee työtä ja 13 prosenttia ei käy ollenkaan koulua. Tämän lisäksi joka kolmas maalla asuvista perheistä ei pysty tarjoamaan lapsilleen tarpeeksi ravintoa.
Suomalaiset kummit tukevat lapsia
Köyhissä perheissä lapset kokevat paljon puutetta, ja varsinkin korona-aikana perheväkivalta lisääntyi. Lapsia tuetaan Lähetysseuran kummitoiminnan avulla. Köyhien perheiden lapset saavat kummituen avulla koulutarvikkeita, ruoka-apua ja tukea koulumatkoihin. Lapsia autetaan Boliviassa kolmessa eri pisteessä, ja avun piiriin kuuluu yli 200 lasta.
Kirkko korkeuksissa on kaikkien kirkko.
Osalle lapsista pyhäkoulu on ainoa paikka, jossa he tuntevat turvaa ja hyväksymistä.
”On tärkeää, että lapset ymmärtävät pienestä saakka, että on joku, joka suojelee heitä aina, oli tilanne mikä tahansa. Minulle on opetettu pienestä saakka, että joka kulkee Jumalan kanssa, kulkee lopulta aina turvassa”, kertoo pyhäkouluopettaja ja piispan assistentti Karen Huaylluco.
Seurakuntalaiset rukoilevat alttarilla
Viimeisenä päivänä ennen lähtöä osallistuin Sinai-nimisen seurakunnan jumalanpalvelukseen El Alton kaupungissa. Se oli hyvin kokonaisvaltainen kokemus.
Joka sunnuntai seurakunnan jäsenet, niin aikuiset kuin lapsetkin, osallistuvat iästä riippumatta ennen jumalanpalvelusta pyhäkouluun, jossa keskustellaan uskosta ja yhteiskunnallisista aiheista eri ikäisille sopivalla tavalla. Ennen pyhäkoulua jumalanpalvelus oli jo kertaalleen järjestetty aamulla aymaraksi.
Jumalanpalveluksen alkaessa seurakunnan eteen saapuivat nuoret tanssijat, jotka koreografioillaan ja tamburiineillaan kannustivat seurakuntalaisia laulamaan virsiä samalla, kun viiden hengen bändi säesti laulua.
Iloisten laulujen tunnelma vaihtui hiljalleen saarnan aikana. Saarnassa heräteltiin seurakuntalaisia pohtimaan vaikeiden hetkien yli pääsemistä. Iloinen ylistys vaihtui yhdessä koettuun kipuun ja katumukseen. Saarnan lopulla suuri osa seurakuntalaisista siirtyi alttarin eteen maahan rukoilemaan.
Yhteisen uskontunnustuksen jälkeen oli aivan kuin seurakuntalaiset olisivat yhdessä päättäneet selvitä mistä tahansa koettelemuksista. Tunnelma vaihtui ylistykseen iloisten virsien ja tanssin avulla.
Jumalanpalvelus on kuin yhteinen matka
Tiedotusten ja esirukousten jälkeen jumalanpalveluksen lopussa esitettiin vielä laulu vieraille ja matkaan lähtijöille. Liikuttuneena otin vastaan ihmisten iloiset siunaukset, kättelyt ja halaukset. He tulivat ponnekkaasti tervehtimään myös meitä vieraita, ulkopuolisia. Jumalapalvelus oli kuin yhteinen matka, jolle kaikki olivat tervetulleita osallistumaan ja jakamaan yhdessä elämän ilot ja surut. Kaikesta selvittäisiin yhdessä, toisiimme ja Jumalaan luottaen.
Boliviassa luterilaisuus kutsuu ihmiset yhteen jättäen samalla kirkon ulkopuolelle kysymykset henkilöiden taustasta, iästä, sukupuolesta, kulttuurista tai taloudellisesta tilanteesta. Monikulttuurinen Bolivian yhteiskunta ei vielä pysty kohtelemaan kaikkia maansa kansalaisia luterilaisen arvomaailman tavoin, ja siksi monelle usko voi olla ainut tuki vaikeuksien keskellä.
Usko, pelastus, toivo paremmasta kuuluvat kaikille, sademetsän rajalta läpi vedettömien tasankojen aina vuorille asti kilometrien korkeuksiin. Kirkko korkeuksissa on kaikkien kirkko.
Teksti ja kuvat Anna Lundén
Artikkeli on julkaistu Lähetyssanomissa 6/2022
Fakta: Kaupungistunut maa korkealla
- Boliviassa asuu lähes 12 miljoonaa ihmistä.
- Noin 40 prosenttia heistä kuuluu alkuperäiskansoihin, joista suurimmat ovat aymara- ja quechua-kansat. Alkuperäiskansoja on maassa kaikkiaan 36.
- Bolivialaisista yli 70 prosenttia asuu kaupungissa. Heidän määränsä on kaksinkertaistunut 60 vuodessa.
- Maan väestöstä 36 prosenttia elää köyhyydessä ja 12 prosenttia äärimmäisessä köyhyydessä.
Nyt kun olet täällä…
… meillä on pieni pyyntö. Laitamme osan Lähetyssanomien jutuista ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi tutustumaan kaukaisiin kulttuureihin, lukemaan työstämme eri puolilla maailmaa ja sukeltamaan ihmisten tarinoihin.
Lehti on kuitenkin meille tärkeä tulonlähde – ja pyydämmekin, että tilaat Lähetyssanomat ja samalla tuet lähetystyötä ja kehitysyhteistyötä maailman köyhimmissä maissa syrjäytettyjen ihmisryhmien parissa.
Tilaa Lähetyssanomat