Siirry suoraan sisältöön Siirry alapalkkiin

Vähemmistöjen puolustaminen palkittiin syrjinnällä – Nancyn perheineen oli lopulta paettava

Työ seksuaalivähemmistöjen parissa Tansaniassa ajoi Nancyn perheineen pakolaisiksi Etelä-Afrikkaan.

Oikeudenmukaisuutta seksuaalivähemmistöille vaatinut pariskunta pakeni Tansaniasta Etelä-Afrikkaan. Perheen äidin, Nancyn, näkökulmasta pakolaisuuden ja syrjinnän taustalla on ammatillinen vakaumus. Etelä-Afrikassa heitä on syrjitty myös ulkomaalaisuuden vuoksi.

Tapaan Nancyn eteläafrikkalaisessa Potter’s House -turvakodissa maan hallinnollisessa keskuksessa Pretoriassa. Nancy ja hänen miehensä joutuivat vainotuiksi työnsä tähden. He tukivat aktiivisesti seksuaalivähemmistöihin kuuluvia ihmisiä kotimaassaan Tansaniassa, vaikka homoseksuaalisuuden harjoittaminen on siellä rikos, josta voi saada jopa 30 vuoden vankeustuomion.

Nancy kertoo pariskunnan  saarnanneen homoseksuaalien oikeudesta olla kirkon ja paikallisyhteisön jäseniä. Hän oli uskonnollisessa yhteisössä töissä. Nancy oli myös tarjonnut syrjityille ihmisille mahdollisuuksia peseytyä, syödä ja yöpyä.

Nancyn mukaan luottamus ja avoimuus ovat tärkeitä työssä, jossa pyritään muuttamaan epäoikeudenmukaisia ja lukkiutuneita rakenteita.

’’Seksuaalivähemmistöt pelkäsivät lähestyä kirkkoa, ja siksi minä ja mieheni koimme, että meidän oli tehtävä asialle jotakin. Jumala rakastaa myös homoseksuaaleja”, Nancy sanoo.

”Koimme, että meidän tulee pyrkiä olemaan mahdollisimman paljon heidän kaltaisiaan, jotta he luottaisivat meihin ja kuuntelisivat meitä. Vietimme paljon aikaa seksuaalivähemmistöjen ja erityisesti homojen seurassa. Kuulimme siitä, miten syrjittyjä ja pelokkaita he ovat.”

Syrjintä ja väkivalta ulottuivat pian myös Nancyyn ja hänen mieheensä. Nancy rajattiin ulos monesta yhteisöstä ja hänen lähipiirinsä kapeni. Pariskuntaa syytettiin seksuaalivähemmistöjen tukemisesta ja homoseksuaalisuudesta. Heitä uhkailtiin toistuvasti, ja tappouhkauksiakin tuli.

Päätös lähteä

Nancy oli kuullut, että Etelä-Afrikassa olisi turvallisempaa ja että heidän asiaansa ymmärrettäisiin siellä. Etelä-Afrikka on lainsäädännöltään Afrikan mittakaavassa edistyksellinen valtio, vaikka viharikoksia seksuaalivähemmistöjä kohtaan tapahtuu sielläkin. Apartheidin jälkeen Etelä-Afrikassa säädettiin perustuslaki, joka kieltää seksuaaliseen suuntautumiseen perustuvan syrjinnän. Maa laillisti samaa sukupuolta olevien avioliitot vuonna 2006, viidentenä maana maailmassa.

Nancy kertoo pelon ja stressin käyneen lopulta ylivoimaisiksi. Uhkailu johti lopulta siihen, että perheen talo poltettiin.

”Kun lapsemme näkivät talomme palavan, päätimme lähteä. Edes osa läheisistämme ei tiedä, missä nyt olemme’’, hän kertoo. Monessa yhteydessä Nancy korostaa, että kaikki, mitä lähdöstä seurasi, on ollut Jumalan ansiota, ja että hän on kiitollinen, että lapset selvisivät matkasta.

Syrjintä ei kuitenkaan päättynyt kotimaasta lähtöön, vaan perhe joutui väkivaltaisen hyökkäyksen kohteeksi saavuttuaan Etelä-Afrikan Johannesburgiin.

”Otimme matkalle mukaan kaikki rahamme, mutta niistä ei ole enää mitään jäljellä. Osan aikaa matkasta nukuimme ulkona, ja joukko miehiä ryösti meidät”, Nancy muistelee.

”He näkivät, että olimme niillä kaduilla uusia ja että meillä oli lapsia mukana. Olimme varmasti helpon näköinen saalis. Pelkäsin, että joku meistä kuolisi ja huusin.”

Rahattomana perhe haki apua hotellista, joka suostui ottamaan heidät asumaan siksi aikaa, kunnes sukulaiset lähettäisivät rahaa.

‘’Rahat kuitenkin kuluivat nopeasti, ja tulimme Johannesburgin kautta Pretoriaan. Nukuimme ulkona ja olimme jälleen kodittomia’’, Nancy kertoo.

Turvakoti tarjosi mahdollisuuden

Perhe haki turvaa kirkosta, jonka puutarhassa he nukkuivat. Kirkon työntekijät kertoivat Nancylle turvakodista, joka ottaisi hänet ja 6-, 7- ja 9-vuotiaat tyttäret vastaan.

Nancy ja tytöt ovat asuneet Potter’s Housen turvakodissa lokakuusta 2017 lähtien. Potter’s Housea ylläpitää Tshwane Leadership Foundation, jota myös Suomen Lähetysseura on tukenut. Turvakoti on asuntola 19–60-vuotiaille naisille ja heidän lapsilleen. Sen tavoitteena on tarjota asumisen lisäksi neuvontaa ja terapiaa sekä tukea ammatin ja asunnon löytämiseen. Potter’s House on erikoistunut myös ihmiskaupan uhrien auttamiseen.

Miehet eivät saa asua ja yöpyä turvakodissa, joten Nancy tapaa kadulla edelleen asuvaa miestään päivisin.

Nancy kertoo, että nyt hänen päivänsä täyttyvät arkiaskareista ja lasten asioista huolehtimisesta. Tytöistä nuorin on päivähoidossa ja kaksi vanhinta käy koulua. Turvakoti tarjoaa perheelle lasten päivähoidon ja koulun lisäksi ruokaa ja vaatteita sekä apua siihen, että Nancy saisi hankittua toimeentulon.

”He todella auttavat minua nousemaan takaisin jaloilleni ja lopulta löytämään perheelle oman kodin”, Nancy sanoo.

Turvakoti on tarjonnut Nancylle asumisen ja lasten koulunkäynnin mahdollistamisen lisäksi myös ystävyyssuhteita. Monet Potter’s Housessa asuneet naiset ystävystyvät ja palaavat myöhemmin turvakodille tapaamaan toisiaan.

Koti on aina koti

Kaikista eniten Nancy sanoo toivovansa, että perhe saisi elää normaalia elämää yhdessä. Hän kertoo, että lapset kaipaavat arkea Tansaniassa sekä ystäviä ja sukulaisiaan. Hänestä tuntuu päivittäin raskaalta vastata lasten kysymyksiin siitä, mikseivät he voi palata kotiin.

”Lapset itkivät paljon sinä päivänä, kun kerroin etten tiedä, voimmeko palata. Koti on aina koti. Minäkin haluaisin mennä takaisin. Meillä ei ole varaa paluulippuun ja vaikka olisikin, ei siellä ole muuttunut mikään. Olisimme yhä alttiina väkivallalle”, Nancy kertoo itkien.

Hän kokee  toistuvasti riittämättömyyttä, mutta lapset antavat hänelle toivoa ja voimaa jatkaa.

”Lapset joutuivat luopumaan paljosta. Nyt asumme kaikki yhdessä huoneessa. Olen sanonut heille, että vie aikaa ennen kuin he löytävät uusia ystäviä ja ennen kuin meillä on jälleen yhteinen koti, mutta se päivä koittaa vielä.”

Nancy sanoo, että avoimuus on ollut tärkeässä asemassa sekä työssä seksuaalivähemmistöjen parissa että nykyisessä tilanteessa.

”Olemme olleet alusta saakka avoimia lapsillemme. Päätimme, että on parasta kertoa heille, miksi lähdimme. Olemme sanoneet, että heidän vanhempansa ovat Jumalan palvelijoita ja tahtovat kertoa kaikille, että kaikilla on oikeus elää ja rakastaa, ja kaikille tulee voida antaa anteeksi. Siksi meitä myös vainottiin.’’

Haastateltava esiintyy jutussa etunimellään suojellakseen omaa ja perheensä henkilöllisyyttä.

Teksti ja kuvat: toimittaja Ruut Luukkonen

Tämä artikkeli on osa Lähetysseuran artikkelisarjaa moniperustaisesta syrjinnästä. Kevään aikana julkaisemme tarinoita siitä, miten moniperustainen syrjintä näyttäytyy Nepalissa, Etelä-Afrikassa, Boliviassa, Botswanassa, Myanmarissa ja Keniassa. Syrjittyjen ryhmien tukeminen ja syrjintään puuttuminen ovat keskeinen osa Lähetysseuran työtä. Artikkelisarjaa on tuettu Suomen kehitysyhteistyövaroin. Kaikki julkaistut artikkelit löytyvät täältä