Kuvittele köyhä senegalilainen maalaisperhe, jonka koko toimeentulo on riippuvainen banaanin viljelystä. Ilmastonmuutos heikentää sateiden ja sään ennakoitavuutta, joten välillä banaanisatoa voi tulla jopa liikaa myyntitarpeisiin. Banaani kypsyy nopeasti ja menee herkästi huonoksi, eikä perhe saa siitä kaikkea hyötyä irti. Välillä taas kuivuus ja kurjat sääolot voivat vaikuttaa niin, että sato on heikko ja perheellä pulaa ruoasta.
”Lähetysseuran työssä on hankittu ihmisille aurinkokuivaimia, jotka voi hyvin helposti rakentaa itse tai rakennuttaa paikallisella metallityöpajalla. Tällöin vihanneksia ja hedelmiä voi kuivata, pussittaa ja myydä, ja sitä kautta saada lisätienestejä. Kuivaus pidentää banaanin käyttöikää ja säilyvyyttä, joten perheen ruokaturva vahvistuu”, ilmastonmuutoksen parissa työskentelevä Lähetysseuran asiantuntija Ruusa Gawaza kuvailee.
Vastaavaa matalan kynnyksen teknologiaa on hyödynnetty myös muissa Lähetysseuran työskentelymaissa Zimbabwesta Kambodžaan. Ruoan kuivaus on vain yksi esimerkki siitä, kuinka ruohonjuuritason teknologioiden ei tarvitse olla kehittyvissä maissa monimutkaisia tai kalliita.
”Ei tämä ole mitään rakettitiedettä. On olemassa todella helppoja tapoja, joilla pienellä vaivalla, aivan ilmaiseksi tai todella halvalla, voimme vastata ilmastonmuutokseen. Se ei vaadi isoja ilmastotekoja tai suurta teknologiaa”, Gawaza alleviivaa.
Tampereen yliopiston tutkijatohtori Mira Käkönen on samoilla linjoilla. Käkösen tausta on globaalissa kehitystutkimuksessa, ja hän on tutkinut erityisesti vesi- ja ilmastokysymyksiä Mekongin alueella Kaakkois-Aasiassa.
”Kun on kyseessä uusi teknologia, niin kysymys siitä, miten sen jatkuvuus taataan, on tärkeä. Siksi kuulostaa hyvältä, että ratkaisut ovat halpoja ja saatavilla paikallisilta markkinoilta”, Käkönen toteaa.
Töihin pellon reunalle
Ruusa Gawaza on työskennellyt Lähetysseuralla vuodesta 2015 lähtien, aluksi Afrikan kehitysyhteistyön hankehallinnon parissa ja vuodesta 2020 täysipainoisesti ilmastonmuutosasiantuntijana.
Nyt taloon on rekrytoitu jo toinen ilmastoasiantuntija. Tämä merkitsee Gawazalle suurta muutosta, sillä hän on muuttamassa Suomesta itäisen ja eteläisen Afrikan työalueelle, kun tähän asti työ on pääosin sujunut Pasilan toimistolta käsin, muun muassa Lähetysseuran globaaleja yhteistyökumppaneita kouluttaen. Tähän mennessä ilmastoaiheista on koulutettu 300 eri järjestön ja kirkon työntekijää.
”Pian työskentelen niin sanotusti pellon reunassa, miettimässä parhaita ilmastoratkaisuja.”
”Tiedon ei tarvitse tulla valkoisilta eurooppalaisilta.”
Gawaza kuitenkin alleviivaa, että parhaat ratkaisut tulevat yleensä paikallisilta, eivät suinkaan suomalaisilta:
”Ilmastokoulutuksissa tapahtuu paljon spontaania oppimista kumppaneiden välillä. On hienoa kuunnella, kuinka järjestöt keskustelevat keskenään vaikka Zimbabwessa, että mikä olisi hyvä hyönteisten torjuntamenetelmä. Tiedon ei tarvitse tulla valkoisilta eurooppalaisilta.”
Samoja ratkaisuja ei voida automaattisesti monistaa eri maihin ja kulttuureihin. Perusajatuksena on, että hyviä oppeja voidaan hyödyntää, mutta konteksti tarkasti huomioon ottaen. Esimerkiksi sientenviljelyä ei kannata tuoda maahan, jossa sieniä ei ole tavattu syödä.
”Siinä meidän kumppanijärjestömme ovat asiantuntijoita. Paikalliset ihmiset tietävät parhaiten, mikä heidän maassaan toimii”, Gawaza sanoo.
Hyönteismyrkkyä luonnosta
Lähetysseura panostaa ilmastotyössään paikallisiin ratkaisuihin, jotka on helppo toteuttaa yhteisön omista lähtökohdista käsin. Esimerkiksi Kambodžassa, kuten monessa muussakin kehittyvässä maassa, ruokaturva ja ilmastokestävyys kulkevat käsi kädessä. Siellä sieniviljely on ollut yksi mainio esimerkki, jolla ihmisten ruokaturvaa on saatu vahvistettua ilmastokestävästi.
”Sienet ovat todella hyvä proteiinin lähde. Niiden viljely on helppoa ja lähes ilmaista. Se on pieni mutta helppo tapa vahvistaa ruokaturvaa. Ajatus on, että kaikki ruoka ei olisi niin sidoksissa siihen yhteen peltoon”, Gawaza sanoo.
Sieniviljelyä on kehitetty myös Lähetysseuran työssä Nepalissa. Tansaniassa ja Boliviassa puolestaan on kokeiltu kohotettuja penkkiviljelmiä. Niissä idea on, että viljelmän keskellä on komposti, josta ravinteet valuvat reunan penkkeihin, ja näin saadaan parempia satoja. Boliviassa teknologiaa on tuunattu vastaamaan paikallisia vaatimuksia, eli sopeutumaan viileään ja kuivaan ilmastoon. Siksi viljelmistä on tehty kasvihuonemaisia ja katettuja.
Puiden istutukseen on panostettu Lähetysseuran työssä ympäri maailmaa, Nepalista Tansaniaan ja Kambodžaan. Jälkimmäisessä etenkin herkkien mangrovemetsien suojelu on keskeistä sekä ympäristön että ihmisten elinkeinojen kannalta. Mangrovemetsiköt ovat kalojen tärkeitä kasvupaikkoja, joista rannikkoyhteisöt saavat ravintoa ja toimeentuloa. Nyt metsiköt ovat kuitenkin vauhdilla katoamassa.
Usein pienemmät paikallisyhteisöjä aidosti huomioivat hankkeet ovat kestävämpiä.
Samalla on tärkeää kasvattaa ihmisten tietoisuutta puiden sekä ympäristön kestävästä käytöstä. Yksi keino ovat puuta säästävät liedet, joita on hyödynnetty esimerkiksi hankkeessa, jossa zimbabwelaiset isoäidit ovat järjestäytyneet pitämään huolta alueen vähäosaisista lapsista. Nyt hanke on laajentunut keskittymään myös ympäristöasioihin.
”Puuta säästävien liesien avulla opitaan käyttämään puuta tehokkaasti. Zimbabwessa vieraillessani harjoittelin yhteisön kanssa liesien tekemistä: pidin koulutuksen isoäitien kylässä, jossa he saivat tehdä puuta säästävän lieden itse. Siellä oivallettiin, että he pystyvät tekemään niin monta versiota kuin itse vaan keksivät, aivan ilmaiseksi, koska saveahan kylissä on tarjolla”, Gawaza kertoo.
Vastaavia liesiä hyödynnetään myös kehitysyhteistyössä Tansaniassa ja Nepalissa. Ne korvaavat avotulella kokkaamisen, sillä avotuli kuluttaa paljon enemmän puuta ja savuhaitta on erityisen vaarallinen naisten terveydelle.
Myös luonnonmukaiset hyönteismyrkyt kemiallisten sijaan ovat oiva esimerkki paikallistason tiedon hyödyntämisestä. On hyvä pohtia, miten luonnosta löytyviä asioita, vaikkapa yrttejä tai puhvelin virtsaa, voi hyödyntää ruokaturvan vahvistamiseksi.
”On palattu tietyllä tavalla vanhaan. Afrikasta löytyy esimerkiksi Neem-puulaji, jonka lehdistä uutetaan voimakasta myrkkyä, josta ötökät eivät tykkää”, Gawaza sanoo.
Vain pientä piiperrystä?
Moni voi pohtia, onko luonnonmukaisilla hyönteismyrkyillä tai vaikkapa puuta säästävillä liesillä merkitystä isommassa mittakaavassa. Miksi ei panosteta pienen piiperryksen sijaan isompiin kansainvälisiin ja teknologisiin ratkaisuihin?
”Uusiutuvien energioiden parissa toimivat isommat hankkeet ovat usein haastavampia – esimerkiksi biokaasuhankkeet voivat olla hyviä, mutta ne voivat jäädä myös todella lyhytkestoisiksi. Esimerkiksi aurinkopaneelihankkeissa ei ole aina mietitty sitä, miten laitteita huolletaan tai onko varaosia saatavilla”, tutkijatohtori Käkönen muistuttaa.
Usein pienemmät paikallisyhteisöjä aidosti huomioivat hankkeet ovat kestävämpiä.
”Esimerkiksi Maailmanpankin isoissa hankkeissa tavoitellaan isoja volyymeja, mutta lopulta ilmastoulottuvuus voi jäädä vähäiseksi. Tuodaan ulkopuolelta paneeleja, jotka sitten hajoavat pian. Olen tutkinut vastaavia hankkeita, ja niissä on ongelmallisia piirteitä. Syrjäisimmillä ja köyhimmillä alueilla jopa suhteellisen alhaiset kustannukset voivat olla ihmisille liian kova rasite. Ne voivat olla jopa ristiriidassa ruokaturvan kanssa, kun vähäisetkin tulot menevät paneeleiden maksamiseen. Yksi bulkkiratkaisu ei toimi kaikkialla”, Käkönen sanoo.
”Kolonialismin mukana länsimaista on tullut paljon ’hyviä länsimaisia tekniikoita’, jotka eivät olekaan olleet kontekstiin sopivia.”
Gawaza muistuttaa, että länsimaalaiset ovat tuoneet omaa teknologiaansa kehitysmaiden markkinoille jo satojen vuosien ajan ajatellen, että tästä on paikallisille hyötyä, vaikka pitkälti motivaationa on ollut oma tuotto ja hyöty.
”Kolonialismin mukana länsimaista on tullut paljon ’hyviä länsimaisia tekniikoita’, jotka eivät olekaan olleet kontekstiin sopivia tai ne ovat osoittautuneet hyvinkin kalliiksi. Esimerkiksi lannoitteet, jotka toimivat aluksi hyvin, toimivat kuten huumeet: maaperä köyhtyy ja joka vuosi tarvitaan yhä enemmän lannoitteita. Siten koko ruoantuotanto on hyvin riippuvainen intensiivisestä lannoittamisesta”, Gawaza sanoo.
On annettu ymmärtää, että paikallisten perinteiset tavat viljellä eivät ole tarpeeksi hyviä.
”Kun ihminen on oppinut käyttämään lannoitteita, hän on koukussa systeemiin. Näin kolonialismi toimii: pistää hylkäämään vanhat menetelmät ja ottamaan tilalle uudet, joita ei ole kuitenkaan suunniteltu paikalliseen kontekstiin”, Gawaza kuvailee.
Useimmiten vanha, paikallinen tieto osoittautuu kuitenkin kestävämmäksi. Kehittyvien maiden ihmiset ovat niin riippuvaisia luonnosta ja sen symbioosista, että lähiympäristöstä on totuttu ottamaan vain sen verran, mitä on tarvittu.
”Länsimaalainen tuottamisajattelu on pilannut tätä luontaista tasapainoa. Suurin oivallus meidän ilmastokoulutuksissamme on ollut, että oman isoäidin viljelymenetelmä onkin tosi hyvä. Mutta silloin aikoinaan, kun isoäiti on kertonut sen, niin sitä on ollut vaikeampi uskoa. Ajattelenkin oman roolini niin, että en niinkään opeta heille uusia menetelmiä, vaan palautan heidät sen tiedon äärelle, jonka he todennäköisesti jo tietävät entuudestaan”, Gawaza sanoo.
”Siinä käy väistämättä huonosti”
Lähetysseuran kehitysyhteistyötä tehdään maailman kaikkein köyhimpien ja heikoimmassa asemassa olevien parissa. Heidän elämänsä on jo valmiiksi hyvin haastavaa, eikä esimerkiksi ruoka aina riitä. Ilmastonmuutos tekee näiden ihmisten arjesta vieläkin vaikeampaa.
”Vastaamme siihen tarpeeseen, mikä hankkeidemme ihmisten suurin haaste on – ja kyllä se haaste on ilmastonmuutoksen aiheuttamaa tai vahvistavaa”, Gawaza sanoo.
Ilmastonmuutos vaikuttaa eniten niihin ihmisiin, jotka saavat toimeentulonsa suoraan luonnosta tai lähiympäristöstä, eli esimerkiksi viljelijöihin. Kehittyvissä maissa monilla voi olla hyvin yksipuolinen tapa saada toimeentuloa – kuten alun banaaniesimerkissä. Pahimmillaan ilmastonmuutos sysää ihmisiä uudestaan köyhyyden kierteeseen.
”Perheellä saattaa olla oma peltopläntti, jolla kasvatetaan vain yhtä lajiketta. Perhe on tällöin hyvin haavoittuva ilmastonmuutoksen edessä. Jos on vain yksi viljalaji, niin mikä tahansa kriisi, joka iskee päälle – oli kyseessä sitten hirmumyrsky tai kuivuus – keikauttaa veneen. Siinä käy väistämättä huonosti”, Gawaza pohtii.
Vaikea tilanne, joka on ollut aiemmin jollain tavalla hallittavissa, muuttuu vieläkin haastavammaksi. Esimerkiksi sadon kylvämistä tai korjaamista ei pystytä enää ennustamaan, eivätkä kaikki vanhat opit enää välttämättä päde.
Ilmasto-oikeudenmukaisuuden ytimessä on se, että ne, jotka ovat ilmiöstä vähiten vastuussa, eli maailman köyhimmät, tuntevat vaikutukset voimakkaimmin. Sekä Käkösen että Gawazan mukaan ilmastonmuutos on pohjimmiltaan ihmisoikeuskysymys, joka uhkaa suoraan monen ihmisoikeuksien toteutumista. Ilmastonmuutos uhkaa muun muassa oikeutta ruokaan, toimeentuloon, veteen ja terveyteen. Tästä surullinen esimerkki oli Suomessa vastikään uutisotsikoihin noussut Pakistanin helleaalto, jonka seurauksena jo lapsia kuolee kuumuuteen. Käkösen mukaan ilmastonmuutos uhkaa vahvistaa eriarvoistavaa kehitystä.
Mallimaita löytyy globaalista etelästä
Ilmastokysymykset kääntyvät tutkijatohtori Käkösen mielestä liian herkästi teknisiksi asioiksi.
”Monet asiat, jotka tuottavat ilmastohaavoittuvuutta, jäävät usein taustalle. Esimerkiksi Laosissa ja Kambodžassa on valtaeliitinkin tahdon mukaista, että ilmastonmuutoksesta keskustellaan hyvin teknisissä kehyksissä”, Käkönen sanoo.
Sen sijaan tulisi pohtia, minkälaisiin hankkeisiin ja kenen tarpeisiin ilmastorahoitus kohdentuu. Rahoitus on yhä riittämätöntä, ja se suuntautuu enemmän hillintään kuin sopeutumiseen, vaikka nimenomaan jälkimmäiseen on suurin tarve köyhissä maissa.
”Globaali pohjoinen on erityisesti ilmaston kannalta kehitysmaa.”
”Esimerkiksi Kambodžassa ilmastosopeutumistoimet linkittyvät vahvasti tehostamaan maataloustuotantoa, eivät ajamaan pienviljelijöiden etuja ja heidän oikeuksiaan. Haavoittuvat ryhmät herkästi unohtuvat: tulee isoja infrastruktuurihankkeita, mutta samalla järjestöjen toimintamahdollisuudet kaventuvat. Järjestöt ovat kuitenkin liki ainoita toimijoita, jotka nostavat esille miksi eri ihmisryhmät ovat eri tavalla haavoittuvaisia, ja ketkä siitä ovat vastuussa”, Käkönen huomioi.
Monet asiat, jotka vähentäisivät ilmastohaavoittuvuutta, eivät ole uusia ideoita, ja ne linkittyvät vahvasti kehitysyhteistyön perinteiseen tavoitteeseen köyhyyden vähentämisestä.
”Miten voisimme järjestää vaikkapa sosiaaliturvaa viljelijöille niin, että toimeentulo on suojattu, jos heille tulee menetyksiä? Sopeutumista edistävän työn ei tulisi olla erillistä ilmastotoimintaa, vaan laajemmin osana köyhyyden, haavoittuvuuden ja eriarvoisuuden vähentämistä”, Käkönen linjaa.
Käkösen mukaan nyt olisi kreivin aika pohtia, minkälaista kehitystä aidosti halutaan saada aikaan. Mistä globaalista kolkasta arvot ja opit ammennetaan?
”Nyt jos koskaan on ajankohtaista miettiä, mitä kehityksellä tarkoitamme. Globaali pohjoinen on erityisesti ilmaston kannalta kehitysmaa. Meillä on niin paljon kestämätöntä kehitystä. Ilmastokestävyyden kannalta mallimaita löytyykin enemmän globaalista etelästä”, Käkönen toteaa.
LUE MYÖS: Lähetysseura vahvistaa ilmastonmuutostyötä Nepalissa
***Tuettu Suomen kehitysyhteistyövaroin.***
Kirjoittaja: Mimosa Hedberg, Nepalin ja globaalin kehitysyhteistyön viestinnän asiantuntija
