Arki kurjistuvassa Venezuelassa on vaikeaa ja välillä epätoivoista. Pieni luterilainen kirkko jatkaa kuitenkin sinnikkäästi Jumalan rakkaudesta kertomista sanoin ja teoin. Suomalaisten kummien tuella Casa Hogarin poikakoti suojelee 18 lasta.
”Tuosta talosta on puolet asukkaista lähtenyt. Tuosta myös. Tuokin talo on ollut jo pitkään tyhjillään.”
Autolla tehtävä kiertoajelu Valencian kaupungissa keskittyy pitkälti siihen, mitä missäkin on joskus ollut, aikana ennen Venezuelan kriisiä. Pimeitä kerrostaloja, autioita liiketiloja sekä suljettuja tehtaita ja hotelleja toisensa perään.
Kaikki kynnelle kykenevät ovat lähteneet maasta. Ennen Valenciassa asui 3,5 miljoonaa ihmistä, nyt jäljellä on enää noin 2,6 miljoonaa.
Ilman autoa kaupungille ei ole mitään asiaa sen vaarallisuuden vuoksi, varsinkaan auringon laskettua. Onneksi meidän liikkumisestamme kaupungilla huolehtivat kirkon työntekijät. Lähetysseuran kumppani maassa on Venezuelan evankelisluterilainen kirkko.
Korona lisää hätää
Venezuelan syöksykierre on jatkunut jo vuosia. Koronapandemian myötä maalla on edessään historiansa pahin humanitaarinen kriisi. Koronarajoitukset ovat vaikeuttaneet työntekoa ja perheiden toimeentuloa entisestään.
”Pyydämme Jumalalta voimia, viisautta ja tahdonvoimaa jatkaa työtämme. Haluamme toimia hänen armonsa välineinä kansallemme”, kirkon työntekijät toteavat.
Valenciassa seurakunta on antanut Lähetysseuran tuella aiempaa enemmän ruoka-apua ja hygieniatarvikkeita seurakuntalaisille, esikoululaisten perheille ja apua kipeimmin tarvitseville. Elintarvikkeiden lisäksi on lahjoitettu lääkkeitä ja vaatteita niitä eniten tarvitseville. Lääkkeistä onkin maassa jatkuva pula.
”Tarvitsemme apua enemmän kuin koskaan. Korona on pahentanut hätää, ja apua tarvitsevien perheiden määrä on räjähtänyt käsiin”, seurakunnan auttamistyötä koordinoiva Xiomara Mago kertoo.
Seurakunnan jumalanpalvelukset, raamattupiirit ja kriisin aikana tärkeä naisten psykososiaalisen tuen tapaamiset on järjestetty virtuaalisesti koronan takia.
Puun lehtiä nälkään
Lähetysseuralla on Valenciassa kaksi kummikohdetta, Casa Hogar -poikakoti sekä Ystävyyden talo -esikoulu köyhässä San Blasin kaupunginosassa. Kummilapset ovat saaneet valoisamman tulevaisuuden, kiitos kummien avun, mutta Venezuelassa riittää syrjäytymisvaarassa olevia lapsia.
Vierailin maaliskuussa Venezuelassa kahden päivän ajan, kun kolumbialaiset työtoverini pitivät siellä lastensuojelukoulutuksen. Venezuelalaiset koulutukseen osallistujat kertoivat surullisia tarinoita lapsista, jotka lukitaan yksin päiväksi kotiin yhden arepan eli maissileivän kanssa. Joku kertoi pojasta, joka söi puista lehtiä nälkäänsä.
”Venezuelassa lastensuojelu on epäonnistunut täysin”, yksi osallistujista kiteyttää.
Monilla perheillä ei ole yksinkertaisesti varaa huolehtia lapsistaan: yli kolmasosa alle viisivuotiaista venezuelalaislapsista kärsii kroonisesta aliravitsemuksesta. Osa on hylätty oman onnensa nojaan vanhempien lähdettyä etsimään töitä ulkomailta, jotkut lapset ovat tehneet yksin riskialttiin matkan rajalle.
Pihalla kilpikonnia
Kiljahdukset raikuvat ympäri Casa Hogar -poikakodin isoa pihaa Valenciassa, ja eri-ikäiset pojat suhahtavat ohi milloin minnekin. Yksi löytää kilpikonnan, yksi yrittää kiivetä banaanipuuhun ja yhtäkkiä joku pienemmistä päästää koirat ulos häkistään. Vilske on kova, eikä ihme, kun talossa asuu 19 poikaa. He ovat 3-18-vuotiaita.
”Ota kuva, ota kuva”, pojat pyytävät vuorotellen, kun kaivan kameran esiin. En kuitenkaan ehdi ottaa kunnolla kuvia, sillä pojilla on jo kiire rynnätä seuraavaan paikkaan. Kodin hälinä ja poikien vauhti hengästyttävät.
Poikakotia pyörittävillä Orlando Pérezillä ja Janeth Hernándezilla on kädet täynnä työtä. Janethilla on parhaimmillaan neljä lasta sylissään samaan aikaan. Onneksi vanhemmat pojat ja pariskunnan biologiset lapset auttavat, samoin muutama vapaaehtoinen.
Öisin painajaisia
Casa Hogarin lapset ilakoivat kuin ketkä tahansa ikäisensä, mutta kadulta tai köyhistä perheistä tulleiden poikien kokemukset ovat raskaita. Monet ovat joutuneet kerjäämään rahaa perheelleen, varastamaan tai kuljettamaan huumeita. Joidenkin perheissä on ollut prostituutiota ja seksuaalista hyväksikäyttöä.
”Alussa monet tänne tulevat lapset näkevät jatkuvasti painajaisia. Isommat pojat kuitenkin pitävät huolta pienemmistä. Useimmat lapsista muistavat hyvin saapumisensa Casa Hogariin, joten vertaistukea löytyy”, Janeth kertoo.
Lasten rankkojen kokemusten vuoksi säännöllinen psykososiaalinen tuki tulee Casa Hogarissa tarpeeseen. Lapsille tehdään kahdesti vuodessa psykologinen arvio. Syliin pääsee, kun sille on tarvetta.
Koululaiset ovat opiskelleet korona-aikana etäyhteyksin. Isommat lapset auttavat pienempiä lataamaan tehtävät internetistä, silloin kun on sähköä ja yhteys toimii. Jokapäiväistä elämää koronakriisin keskellä helpottaa talon iso, aidattu piha, jossa voi leikkiä ja urheilla.
“Kuin suuri perhe”
Lapsille on saatu kriisin ja elintarvikepulan keskellä ruokaa, kiitos Lähetysseuran ja luterilaisten Miamista lähettämien ruokapakettien. Lapset saavat kolme päivittäistä ateriaa ja välipaloja. Torilta ostetaan hedelmiä, vihanneksia sekä proteiinin lähteitä.
Lapset osallistuvat myös leipomon pyörittämiseen ja puutarhanhoitoon. Vuonna 2010 Iisalmen seurakunnan ja Lähetysseuran Lasten Pankin tuella rakennettu leipomo on käytössä aina, kun jauhoja ja muita leivontatarvikkeita onnistutaan saamaan.
Casa Hogarin taustalla on Usko, toivo ja rakkaus -säätiö, ja nimi kuvaa hyvin myös talon tunnelmaa. Kristillinen, kodinomainen ympäristö tarjoaa lapsille rakkautta ja toivon paremmasta tulevaisuudesta.
Kysyn Orlandolta ja Janethilta, saavatko he säännöllisesti hermolepoa vaativasta työstään.
”Lomailemme vuorovuosin; yhtenä vuonna Janeth lähtee lomalle, seuraavana minä”, Orlando kertoo hymyillen.
”Emme ole niinkään laitos, vaan suuri perhe”, pariskunta kertoo.
Talon lapsista nuorin on 3-vuotias ja vanhin 18 vuotta.
Ennen kuin lennot loppuvat
Vierailumme aikana maaliskuussa koronarajoituksista ei ollut Venezuelassa tietoakaan. Ainoa merkki maailmalla jylläävästä pandemiasta oli lentokenttävirkailijoiden kasvomaskit Valencian lentokentällä. Ehdimme juuri ja juuri maasta ulos ennen lentojen loppumista ja rajojen sulkeutumista.
Teksti ja kuvat Katja Tynkkynen
Nyt kun olet täällä…
… meillä on pieni pyyntö. Laitamme osan Lähetyssanomien jutuista ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi tutustumaan kaukaisiin kulttuureihin, lukemaan työstämme eri puolilla maailmaa ja sukeltamaan ihmisten tarinoihin.
Lehti on kuitenkin meille tärkeä tulonlähde – ja pyydämmekin, että tilaat uudistetun Lähetyssanomat ja samalla tuet lähetystyötä ja kehitysyhteistyötä maailman köyhimmissä maissa syrjäytettyjen ihmisryhmien parissa. Tästä pääset tilaussivulle.
