Muutettuani Lähi-itään, ensin Jordaniaan ja myöhemmin Palestiinalaisalueelle aloin kiinnittämään huomiota siihen, että arabiankieliset työtoverini ja ystäväni, niin muslimit kuin kristitytkin, käyttivät usein ilmaisuja Al-hamdu lillah (ٱلْحَمْدُ لِلَّٰهِ) “Kiitos Jumalalle!” tai In shā’ Allāh (إِنْ شَاءَ ٱللَّٰهُ) ”Jos Jumala tahtoo”. Näillä usein toistelluilla lauseilla haluttiin ilmaista paitsi luottamusta Jumalan huolenpitoon ja toisaalta nöyryyttä Jumalan tahdon edessä; tietoisuutta siitä, ettei ihminen itse hallitse kaikkea. Välillä se ihmetytti ja sai miettimään, oliko työtoveri tosissaan sitoutunut johonkin yhdessä sovittuun, kun Jumalan tahto asiassa oli epävarma. Lopulta aloin itsekin ajatella, että asiat tapahtuisivat In shā’ Allāh (إِنْ شَاءَ ٱللَّٰهُ), jos Jumala tahtoo.
Lähi-idässä arki tuntui nimittäin monin tavoin arvaamattomalta. Vallanpitäjien päätökset vaikuttavat usein karusti tavallisen ihmisen elämään. Jokapäiväinen leipä, suoja sodalta tai pakolaisuudelta, lasten turvallinen koulutie – mikään näistä ei tuntunut itsestäänselvyydeltä. Jordaniassa tapaamani Syyrian pakolaiset sinnittelevät vuosia ja nyttemmin jo toista vuosikymmentä pakolaisleireillä ja vaatimattomissa oloissa kaupunkiyhteisöissä. Köyhyys ja vähäiset työmahdollisuudet nakersivat nuorten tulevaisuudenuskoa.
Palestiinalaisalueilla lähes kaikki tuntui olevan ”Korkeammassa kädessä”; oli kyse sitten saapumisesta työpaikalle tiheiden tarkastuspisteiden läpi tai pääsystä terveydenhuollon piiriin. Näissä oloissa tuntui ymmärrettävältä ilmaista epävarmuutta tulevasta ja turvautua rukoukseen kaikessa ja kaikkialla. Olot Lähi-idässä ovat epävarmat ja sota runtelee ihmisten arkea. Miljoonat ovat paenneet kodeistaan, monet taistelevat nälän, pelon ja suojan puutteen kanssa. Mitä voimmekaan tietää tulevasta!
Suomeen palattuani ihmettelin, miten ihmiset tekivät pontevasti tulevaisuuden suunnitelmia. Vuodet Lähi-idässä jättivät jälkeensä kriittisyyden länsimaisen ihmisen tulevaisuusvarmuutta kohtaan, mutta myös vakaumuksen, jossa kenenkään ei tulisi joutua elämään mielivallan runtelemassa synkässä, loputtomassa epävarmuudessa.
Raamatussa puhutaan rukoilemisesta ja kehotetaan rukoilemaan satoja kertoja. Jeesuksen elämää, toimintaa, jopa ristinkuolemaa, kuljetti rukous. Hän lähetti myös opetuslapsensa rukoilemaan. Meitä on kutsuttu rukoilemaan kaikessa. Ei siis vain hätätapauksissa, vaan kaikessa. Joskus rukous kuitenkin on kuin viimeinen oljenkorsi. Parhaimmillaan se olisi jatkuva voimavaran lähde meille elämän iloissa ja suruissa.
Meitä on kutsuttu rukoilemaan lakkaamatta. Jumala haluaa olla yhteydessä kanssamme pysyvästi, lakkaamatta. Hän kutsuu meitä siirtämään taakkojamme Hänen harteilleen. Tunnetko ahdistusta, murhetta, turhautumista tai epävarmuutta? Näitä taakkoja saamme siirtää Hänen harteilleen rukouksessa. Meitä on kutsuttu kiittämään. Rukouksessa voimme tutkia kiitoksen aiheita ja herätellä kiitollisuutta omassa mielessämme vaikeuksienkin äärellä. Meitä on kutsuttu rukoilemaan toistemme puolesta. Voimme myös edustaa toisiamme rukouksessa, esirukoilleen.
Elämän epävarmuuden äärellä rukous luo tilan, jota ihmisen ei tarvitse hallita. Epävarmuus kuormittaa usein juuri siksi, että ihminen yrittää ymmärtää, ennakoida ja kontrolloida tulevaa. Rukouksessa tästä vaatimuksesta voi luopua. Ihminen saa olla Jumalan edessä juuri sellaisena kuin on, keskeneräisenä, heikkona ja tietämättömänä. Kaikkea ei tarvitse kantaa yksin.
Rukous jäsentää myös ihmisen mielen sisäistä kaaosta. Kaikki voi olla hajalla, mutta sanatonkin rukous antaa ihmisen sisäiselle tilalle muodon. Jo se, että epävarmuus voi tulla näkyväksi Jumalan kasvojen edessä voi antaa levon sydämelle. Asiat saavat mittasuhteet: asia ei ehkä ratkea, mutta mieli asian äärellä rauhoittuu.
Elämän vaikeudet ja epävarmuus voi eristää yksinäisyyteen. Rukous muistuttaa yhteydestä Jumalaan, toisiin ihmisiin ja usein myös omaan, syvempään itseensä. Epävarmuudessa oma varmuus murenee: rukouksessa ankkuroidumme luottamukseen Jumalan uskollisuudessa. Elämämme on keskeneräistä ja rukous voi auttaa elämään juuri tässä hetkessä; tänään riittää tämä hetki, huomenna on uusi hetki.
Kristillinen toivo ei perustu siihen, että tulevaisuus on selvä vaan siihen, että Jumala kulkee ihmisen mukana kaikissa hetkissä, myös niissä, joissa tulevaisuus näyttää samealta, olo epävarmalta, jopa tuskaiselta. Rukous ei poista epävarmuutta, mutta kantaa meitä epävarmuuden yli antamalla tilan, yhteyden ja toivon, joka ei ole olosuhteiden varassa.
Jumala on kiinnostunut arkisista ajatuksistasi ja syvimmistä tunnoistasi. Jumala on luonut sinut ja tuntee sinut läpikotaisin. Hän tietää salaisimmatkin ajatuksesi, tarpeesi ja kaiken sen mitä olet. Voit tulla Hänen luokseen rukouksessa sellaisena kuin olet. Meille on luvattu, ettei meidän tarvitse murehtia. Meidän tulee saattaa kiitoksemme, pyyntömme ja anomuksemme Jumalan tietoon. Meille on luvattu Jumalan rauha ja varjelus Jeesuksessa Kristuksessa.
Rukoile kanssani:
Uskollinen Jumala,
sinä kutsut meitä tulemaan luoksesi kaikessa
kiitoksessa ja pyynnössä, ilossa ja epävarmuudessa.
Me jätämme eteesi taakkamme, kysymyksemme ja pelkomme,
sen mitä ymmärrämme ja sen mitä emme hallitse.
Opeta meitä luottamaan sinuun,
elämään tätä hetkeä sinun rauhassasi,
ja rukoilemaan lakkaamatta, niin kuin Jeesus meitä opetti.
Anna sydämiimme lepoa,
kiitollisuutta silloinkin, kun vastaus viipyy tai emme sitä ymmärrä,
ja toivoa, joka ei riipu olosuhteista vaan sinun uskollisuudestasi.
Kuule rukouksemme, Pyhä ja Armollinen Kaikkivaltias.
Aamen.
Toiminnanjohtaja Pauliina Parhialalla on Yle Radio 1:ssä viiden iltahartauden sarja huhti–kesäkuussa. Tämä hartaus kuultiin lauantaina 16.5.2026. Voit kuunnella tallenteen Yle Areenasta 16.7.2026 saakka.
