”Haluan tehdä työtä Jumalan pellolla”. Tämä on Angolassa tuttu ilmaisu, jolla myös 19-vuotias Elifas Immanuel selittää sen, miksi hän on juuri aloittamassa kolmivuotisia diakoniaopintoja kirkon instituutissa Shangalalassa.
Mikä se Jumalan pelto on?
– Se on tämä maailma, vastaa Elifas.
Lähes kolmekymmentä vuotta kestänyt sisällissota päättyi vuonna 2002. Rauhan aikana Angolan luterilaisen kirkon toiminta on laajentunut kirkon synnyinseuduilta eteläisestä Kunenen maakunnasta lähes joka maakuntaan ja kirkon jäsenmäärä on yli kaksinkertaistunut. Seurakuntia on nyt kuutisenkymmentä, jäseniä noin 60 000.
Sodan jäljet näkyvät edelleen. Rauha on mahdollistanut vapaamman liikkumisen maassa ja pakolaisten paluun kotiin, mutta äärimmäinen köyhyys, korkea työttömyys ja taloudellinen eriarvoisuus ovat haasteita. Koulutus ja terveydenhuolto kehittyvät hitaasti, liikenne- ja tietoyhteydet ovat huonot. Monet seurakunnista sijaitsevat maaseudulla vaikeakulkuisten taipaleitten takana. Seurakuntien vastuunkantajat tekevät työtään lähes ilman koulutusta ja palkkaa. Vapaaehtoisten panos seurakuntatyössä on elintärkeä.
Suomen Lähetysseura tukee erityisesti kirkon pappien, diakonia- ja lähetystyöntekijöiden sekä muiden vastuunkantajien koulutusta, kirkon omavaraisuuden ja hallinnon vahvistamista sekä raamatunkäännöstyötä seitsemälle eri kielelle.
Diakoneista tulee hyviä pappeja
Elifas Immanuel menetti isänsä ollessaan 9-vuotias. Isä ei ollut kristitty, mutta muu perhe oli mukana luterilaisen seurakunnan toiminnassa. Vuonna 2015 Elifas muutti Shangalalaan voidakseen jatkaa koulunkäyntiä. Kotikylän koulussa on vain neljä luokkaa, Shangalalassa on sekä valtion että kirkon yläkoulu- ja lukio. Kotikylässä ei voinut myöskään oppia Angolan virallista, myös kouluissa käytettävää portugalin kieltä. Elifas haluaa jatkaa peruskoulua diakoniaopintojen ohessa.
Minkälaista työtä diakonit sitten tekevät?
– He vierailevat köyhien ja vanhusten luona, vievät viljaa ja muuta ruokaa, pesevät vanhuksia ja auttavat muutenkin. Ja kyllä diakoneilla on seurakunnassa muunlaisiakin töitä. He muun muassa saarnaavat ja opettavat rippikoulussa.
– Tällaista työtä minäkin haluan tehdä. Kunhan ensin saisin opetusta, Elifas sanoo.
Kirkon diakoniatyön johtajan, pastori Emilia Namunyekwan mukaan seurakunnissa toimii tällä hetkellä kolmisenkymmentä koulutuksen saanutta diakonia.
– Vuosituhannen alussa meillä oli vain muutama Namibiassa koulutuksen saanut diakoniatyöntekijä. Vuonna 2006 aloitettiin diakoniakoulutus Shangalalan instituutissa ja tilanne on nyt parempi.
– Kirkossa on kova pula papeista, joten viime vuosina kokeneimpia diakoneja on jatkokoulutettu papeiksi. Se tietysti vähentää diakoniatyöntekijöiden määrää, mutta ilahduttavaa on, että näitä diakonikoulutuksen saaneita pappeja arvostetaan kovasti. Diakonin koulutus ja työkokemus on antanut heille valmiuksia, joita ei kaikilla papeilla ole, Emilia Namunyekwa sanoo.
Haastavat olosuhteet eivät pelota kirkon työntekijöitä
Kirkon evankelioimis- ja lähetystyöstä on jo pitkään vastannut pastori Dionício Popawa. Hän syntyi ei-kristittyyn kotiin, mutta kiinnostui kristinuskosta jo lapsena. Hänet kastettiin 16-vuotiaana. Seuraavana vuonna hän joutui armeijaan, jossa palveli kahdeksan vuotta. Armeijasta päästyään hän meni evankelistakurssille Shangalalaan ja parin vuoden työkokemuksen jälkeen hän jatkoi opintoja papiksi.
Peruskoulua hän on käynyt lähes koko aikuisikänsä pikku hiljaa. Ensimmäiselle luokalle hän pääsi 13-vuotiaana, ja armeijassa hän sai jatkaa koulua 6. luokalle asti. Vuonna 1999 hän oli vuoden Brasiliassa evankeliointi- ja lähetystyön kurssilla Lähetysseuran stipendillä ja suoritti siellä samalla peruskoulun 8. luokan. Hän oli silloin 39-vuotias. Nyt hän on 57-vuotias ja odottaa ylioppilaskokeiden tuloksia.
Kun hänet vuonna 1994 vihittiin papiksi, kirkossa oli 8 seurakuntaa. Nyt niitä on 59.
– Minua puhuttelee kovasti syrjäseuduilla työskentelevien pastoreiden, kasteopettajien ja evankelistojen sitoutuneisuus ja halu jakaa Hyvää Sanomaa haasteellisissa olosuhteissa ja palkatta. Suomen Lähetysseuran apu kannustaa meitä, sillä ilman teidän tukeanne meillä ei olisi mitään mahdollisuuksia tavoittaa syrjäseutujen ihmisiä, Popawa kiittää.
– Haasteena meillä on myös heimojen erilaiset tavat, kielet ja kulttuurit. Monilla alueilla ihmiset toivottaisivat kirkon tervetulleeksi, mutta meillä ei ole mahdollisuutta hankkia edes perustarvikkeita evankelistalle tai papille. Kulkeminen on myös ongelma. Mutta teemme sen, mitä voimme, Popawa toteaa.
– Muutto maalta kaupunkeihin on lisääntynyt, joten kirkonkin tulisi suuntautua enemmän kaupunkeihin. Yritämme myös laajentaa työtämme etelästä muihin maakuntiin. Hyvää on, että meillä on nyt strategia: teemme työtä suunnitelmallisesti.
Teksti Maritta Peltokangas, Eeva-Liisa Rantasuomela ja Kirsi Elo
Jaa Hyvää Sanomaa
– osallistu Paastokeräykseen!
Tule mukaan Suomen Lähetysseuran paastokeräykseen ja auta Angolan kirkkoa ja muita kumppanikirkkojamme eri puolilla maailmaa levittämään Hyvää Sanomaa.
