Työssäni Suomen Lähetysseuran toiminnanjohtajana olen päässyt pohtimaan paljon kutsumuksen merkitystä ihmisen elämässä. Ajatus kutsumuksesta on ollut yksi keskeisimmistä länsimaisen lähetystyön teologisista, moraalisista ja psykologisista perusteluista. Länsimainen kristillinen lähetystyö rakentui vahvasti käsitykselle, että Jumala kutsuu yksilöitä lähtemään ja kutsuun vastaaminen on kuuliaisuutta Jumalalle. Kutsu oli sisäisesti koettu, henkilökohtainen. Kutsumus tarjosi voimakkaan merkityksen ja motivaation lähteen.
Erityisesti protestanttisessa lännessä kutsumus liittyi yksilölliseen omantunnon vastuuseen, henkilökohtaiseen uskonratkaisuun ja kykyyn tunnistaa Jumalan tahto itse. Lähetystyössä oli erityistä moraalista arvoa, jopa sankarillista kutsumusuraa. Tämä kertomus kutsusta saattoi sivuuttaa paikalliset hengelliset tulkinnat kutsusta, elämästä ja uskosta. Kutsumuksen kieli saattoi suojata vallankäyttöä ja tehdä lähetystyöstä ja sen tekijöistä moraalisesti koskemattomia. Kriittinen arviointi osoittautui tällöin vaikeaksi. Oli vaikeaa pohtia sitä, kenen ehdoilla kutsumus toteutui ja mitä sen toteuttaminen aiheutti muille.
Samalla kutsumuksen kokemuksessa on ollut useita myönteisiä asioita: se on antanut vastauksen kysymykseen ”miksi” silloinkin kun olot ovat olleet haasteelliset, epävarmat tai vaaralliset. Se on tuonut toivoa, kestävyyttä ja sitkeyttä silloin, kun työn tulokset ovat olleet hitaita tai jopa näkymättömiä. Se on toiminut vahvana sisäisen motivaation lähteenä silloinkin, kun työn palkitsevuutta on ollut ulkoisesti vaikea nähdä. Se on tuonut rohkeutta ja valmiutta ylittää rajoja. Se on auttanut jäsentämään omaa identiteettiä ja rakentanut yhteyttä toisiin: lähettäjiin, seurakuntiin, toisiin lähetystyöntekijöihin ja paikallisiin kumppaneihin. Kutsumusta on tarvittu, ja se on montaa kantanut. Itsekin olen siihen elämässäni monesti tarrannut ja kuulostellut sisintäni ja Jumalaa ja etsinyt vastauksia siihen, mihin suuntaan tulisi kasvaa.
1900-luvun loppupuolelta länsimainen lähetystyö on joutunut arvioimaan kutsumuksen käsitettä uudelleen kristillisyyden painopisteen siirryttyä etelään. Kutsumuksen yksilökeskeisyyttä on purettu ja painotus on siirtynyt enemmän yhteiseen missioon, jossa Jumalan työ ei ala länsimaisten ihmisten kutsusta, vaan paikallisesta todellisuudesta. Lähettäjä-vastaanottaja-asetelmaa on purettu ja kutsua kumppanuuteen on kuultu.
Ajatus kutsumuksesta ei kuitenkaan ole vain länsimainen tai kristillinen. Ajatus siitä, että ihmisen elämällä on tarkoitus ja tehtävä tai että ihminen on kutsuttu johonkin itseään suurempaan, löytyy monista kulttuureista ja uskonnoista. Buddhalaisuudessa etsitään olemassaolon eettistä ja hengellistä suuntaa; afrikkalaisissa kulttuureissa elämän tarkoitus rakentuu yhteisöllisesti. Se kuka minä olen, määräytyy suhteessa ja vastavuoroisuudessa muihin. Yksilökohtainen kutsumuskäsitys onkin ensi sijassa länsimainen, vaikka Uudessa testamentissa kutsu onkin usein juuri yhteinen ja hengellinen, ei yksilöllinen urapolku.
Martti Luther ajatteli, että elämä kokonaisuudessaan on Jumalan palvelemista. Kaikenlainen työ, jokainen ammatti, tavallinen arkinen elämä perheessä, naapurustossa ja yhteiskunnassa voidaan nähdä Jumalan palvelemisena. Kutsumus elämään ja kasvamaan kristittynä on siis jokaisen meidän.
Raamatussa on paljon ihmisiä, jotka ottavat vastaan Jumalan kutsun. Tänään muistamme erityisesti Johannes Kastajaa. Johannes Kastaja julisti Jumalan armollista hyvyyttä, pelastusta ja syntien anteeksiantamista. Johannes Kastajan kutsumus esitetään evankeliumeissa ennalta määräytyneenä. Kutsu syntyi Jumalan aloitteesta, eikä Johannes sitä itse valitse.
Johannes ei valitse turvallisuutta tai sosiaalista hyväksyntää, vaan elää askeettisesti ja saarnaa yksinkertaisesti. Johannes ymmärtää itsensä suhteessa toisiin, ei itseensä. Hän on tien valmistaja ja todistaja, ei Messias. Hän antaa mallia: kutsumus ei ole itsensä toteuttamista, vaan tilan tekemistä toiselle. Hän pysyy kutsussaan, silloinkin, kun näkyviä onnistumisia ei ole.
Johannes Kastaja toimi hyvänä peilinä niin lähetystyössä edelleen vahvasti vaikuttavalle kutsumuspuheelle kuin arkisemmalle länsimaisen ihmisen ajatukselle itsensä toteuttamisesta. Se haastaa henkilökohtaiseen kokemukseen perustuvaa kutsumusajattelua, jossa yksilö tunnistaa, sanoittaa ja jakaa kutsumustaan ja jolla me ihmiset perustelemme itseämme, identiteettiämme ja toimintaamme. Hän ei etsi kutsuaan eikä neuvottele siitä. Joskushan meillä on tapana neuvotella Jumalan kanssa viekkaasti – jos teen tuon, annatko minulle tämän.
Johannes Kastaja sanoo: ”Minun tulee vähetä.” Hän näkee roolinsa Jeesuksen tien valmistajana. Hän ei pyri päähenkilöksi eikä pohdiskele omien lahjojensa tai osaamisensa sopivuutta. Hän torjuu yritykset tehdä itsestään päähenkilö. Minä ei ole keskiössä; Jumala ja Hänen toimintansa on. Hän ei puolusta itseään kutsumuksella, eikä se häntä suojaa. Johanneksen kutsumus riisuu vallan.
Ajattelen niin, että ihminen on kutsuttu johonkin itseään suurempaan. Ihmisen tarkoitus ei löydy oman navan sisältä eikä omista taidoista. Tämä jokaiselle tarkoitettu kutsu ei ole ura tai hanke, ei itseymmärryksen projekti, eikä sitä voida mitata menestyksen mittarein. Se on osallistumista Jumalan suurempaan suunnitelmaan ja siihen työhön, jota Jumala jo maailmassa tekee.
Kristityn kutsumus on elää Jumalan edessä ja palvella lähimmäisiään. Tämä tarkoittaa rakkauden ja oikeudenmukaisuuden edistämistä kaikilla elämänalueilla. Tämä kutsumus on jokaisen. Jumala kutsuu meitä kaikkia etsimään Hänen tahtoaan omassa elämässämme ja toimimaan sen mukaisesti. Tämä tarkoittaa avoimuutta Jumalan suunnitelmalle ja myös valmiutta luopua omista eduista rakkauden ja oikeudenmukaisuuden hyväksi.
Kutsumus voi ilmetä monin eri tavoin arjen pienissä ja suurissa tehtävissä. Kutsumus on jokaisen saavutettavissa ja toteutettavissa. Se on rakkauden ja oikeudenmukaisuuden työtä, pienessä ja suuressa.
Rukoile kanssani.
Jumala,
kiitos kutsusta elää sinun rakkaudestasi. Opeta minua kuulemaan sinun työsi ääni.
Olet kutsunut meidät rakastamaan sinua ja lähimmäisiämme kaikkialla.
Olen tässä. Käytä minua.
Johdata minua kohti muita. Johdata minut sinne, missä arki avartuu ja toinen tarvitsee sitä, mitä voin hänelle antaa.
Opeta minua tunnistamaan hetket, jolloin kutsu on tukea, väistyä ja jakaa, ei johtaa ja hallita.
Auta minua kasvamaan sitä kohden, mikä on Sinun tahtosi.
Amen.
Toiminnanjohtaja Pauliina Parhialalla on Yle Radio 1:ssä viiden iltahartauden sarja huhti–kesäkuussa. Tämä hartaus kuullaan lauantaina 20.5.2026. Voit kuunnella tallenteen Yle Areenasta 19.8.2026 saakka.
