”Kirkko kantaa vastuuta Afrikka-kuvasta ja -kuvastosta, jonka se on luonut tänne Suomeen”, toteaa Lähetysseuran ilmastokestävyyden asiantuntija Ruusa Gawaza.
Hän on ollut mukana kirjoittamassa alkuviikosta julkaistua Suomen evankelis-luterilaisen kirkon Kohti kumppanuutta -linjapaperia erityisesti ilmastonäkökulmasta.
Julkaisu hahmottelee, miten yhteistyö Afrikan kirkkojen ja järjestöjen kanssa on rakentunut ja miten sitä jatketaan tästä eteenpäin. Arkkipiispa Tapio Luoman mukaan julkaisun nimi kuvaa sitä, että kirkko pyrkii tasavertaiseen kumppanuuteen, mutta sitä ei ole vielä saavutettu, vaan vielä on kehitettävää.
Tämä pyrkimys on osa dekolonisaatiota eli kolonialismin purkamista. Kolonialismiin sisältyi ajatus eurooppalaisen kulttuurin ja yhteiskunnan ylivertaisuudesta verrattuna afrikkalaisiin vastineisiin. Dekolonisaatio pyrkii arvostamaan ja vahvistamaan afrikkalaisten omaa kulttuuria ja yhteiskuntaa.
Julkaisussa keskitytään kuuteen eri temaattiseen painopisteeseen, joihin kirkko haluaa panostaa. Yksi niistä on tasaveroisen kumppanuuden vahvistaminen ja Afrikka-kuvaston päivittäminen osana sitä.
Linjauksen teossa ovat olleet mukana Lähetysseura, Kirkon lähetystyön keskus ja Kirkon Ulkomaanapu.
Lähetystyöntekijät toivat oman mausteensa Afrikka-kuvaan
Suomalaisten mielikuvia Ambomaasta tutkinut kirjallisuudentutkija Olli Löytty hahmottaa Afrikka-kuvan muutosta kahden aikakauden avulla. Ensimmäisen aikakausi alkoi vuonna 1870, kun Lähetysseuran työntekijät saapuivat Ambomaalle.
”Jos suomalaisten lähetystyöntekijöiden historiaa ei otettaisi huomioon, kuva Afrikasta ja stereotypiat olisivat erilaisia. Tai kuva olisi ehkä monella tapaa samanlainen, koska puhumme länsimaisista representaatioista, mutta sillä olisi erilainen maku”, Löytty kuvailee.
Lähetystyöntekijät loivat Suomessa kuvan Afrikasta, jota värittivät kolonialismi ja varainhankinnan tarve.
”Afrikkalaiset olivat pakanoita, jotka piti pelastaa”, Löytty kertoo.
Tämä kuva muuttui radikaalisti 1950- ja 1960-luvuilla, jolloin Suomessa alkoi muuttoaalto maalta kaupunkeihin.
Ambomaalaisten elämäntapaan ei ollutkaan enää yhtä helppoa samaistua. Maaseudulla asuminen ja pienet kyläyhteisöt tuntuivat eksoottisilta.
”Kuva ambomaalaisista oli ennen todella musta, ja siitä tuli niin sanotusti todella valkoinen”, Löytty kertoo.
Jälkimmäistä kuvaa Löytty kuvailee termillä ksenofilia, joka tarkoittaa muukalaisten rakastamista. Se on yhtä lailla toiseuttamista kuin ksenofilia, muukalaispelko. Ne molemmat luovat kuvaa siitä, ettei rakkauden tai pelon kohde kuulu meihin, vaan hän on erilainen, outo.
”Niin minutkin kasvatettiin lähetystyöntekijöiden perheen poikana, että ambomaalaiset ovat monessa suhteessa kristillisempiä, jalompia ja parempia ihmisiä.”
Jeesus ei ollut pellavapäinen ahvenanmaalainen
Miltä näyttäisi Afrikka-kuvasto, jos afrikkalaiset itse saisivat päättää?
Åbo Akademin Polin-instituutin tutkimuspäällikkö Mika Vähäkangas antaa esimerkin. Hän näyttää kuvan 150 vuotta vanhasta kreikkalaisesta ikonista. Huomio kiinnittyy Jeesuksen kasvoihin, jotka ovat mustat samoin kuin hänen hiuksensa.
”Kuvittelemme, että Jeesus näytti 1900-luvun vaalealta, pitkähiuksiselta ahvenanmaalaiselta mieheltä, mikä on itse asiassa suosituin kuva Jeesuksesta. No, Hän ei näyttänyt siltä”, Vähäkangas toteaa.
Kreikkalaisen ikonin on maalannut ihminen, jonka ihonväri oli musta. Hän maalasi siis Jeesuksen omaksi kuvakseen. Vähäkankaan mukaan tuo kuva ei ole sen enempää oikea tai väärä kuin muutkaan Jeesuksen kuvat, koska kukaan ei tiedä, miltä Hän näytti.
Olennaista on ymmärtää se, että sana muuttuu lihaksi eri tavoin eri paikoissa. Ei ole yhtä ainoaa kristinuskon tulkintaa, vaan monia.
”Meillä on tapana lukea kirkkohistoriaamme niin, että olisi vain yksi oikea verenperimä, joka kulkee Suomen evankelis-luterilaisen kirkon läpi ja päätyy siihen. Mutta todellisuudessa on aina ollut erilaisia tapoja ymmärtää kristinuskoa.”
Kirkon linjapaperi ohjaa Afrikka-kuvaston luomiseen yhdessä afrikkalaisten kanssa.
Julkaisutilaisuuden paneelikeskusteluun osallistunut Kannelmäen seurakuntaneuvoston jäsen Dora Puhakka vinkkaa, että yksi esimerkki on Helsingin kaupunginmuseossa parhaillaan esillä oleva näyttely Being Black, jossa afrosuomalaiset ovat päässeet kuvaamaan ja kertomaan itse omia tarinoitaan.
Teksti: Tarmo Ylhävuori
