Siirry suoraan sisältöön Siirry alapalkkiin

Kirje, joka sysäsi liikkeelle muutoksen Namibiassa

Pappisopiskelijat tekivät mielenosoitukseen seitsemän isoa kylttiä.
Paulinumin pappisseminaarin opiskelijat tekivät mielenosoitukseen julisteita, joiden sanoma hiljensi poliisitkin. Kuva Juhani Kaipiainen.

Kauniina kesäpäivänä 21.6.1971 radiouutiset pysäyttivät koko Paulinumin seminaarin väen Otjimbingwessa, Namibiassa. Uutiset kertoivat Haagin kansainvälisen tuomioistuimen päätöksen: Etelä-Afrikan läsnäolo Namibiassa on laitonta. Näin muistelee Juhani Kaipiainen, joka toimi tuolloin Paulinumin rehtorina.  

Opiskelijat ryntäsivät pihalle ja lähtivät innokkaasti kulkueena vaeltamaan kylän raiteille. Liityin joukkoon. Lopulta tulimme Paulinumin kirkkoon, jossa pidettiin riemukas spontaani jumalanpalvelus. Rukoilimme Namibian vapauden puolesta. En ole koskaan ollut niin ilontäyteisessä jumalanpalveluksessa. 

Avoin kirje kirkon johtajille

Seuraavana aamuna varhain yksi seminaarin opiskelijoista tuli kotiimme ja kysyi, voisiko seminaarissa pitää vapaapäivän. Syyksi hän kertoi, että opiskelijat valmistelivat avointa kirjettä kirkon johtajille. Sen tarkoituksena oli edistää Namibian vapautta. Annoin heti luvan. 

Opettajakuntaamme kuulunut Rudolf Wessler oli juuri kääntänyt etiikan oppikirjaa varten YK:n ihmisoikeuksien julistuksen afrikaansiksi, joka oli yhteinen kielemme. Näin tämä maailmanlaajuisesti tunnettu kirje sai alkunsa seminaarimme luokkahuoneessa.  Sitä käyttivät myös piispa Leonard Auala ja moderaattori Paulus Gowaseb keskustellessaan Etelä-Afrikan pääministerin John Vorsterin kanssa. Otettiin pitkiä askeleita kohti kaivattua vapautta ja ihmisarvoista elämää Namibiassa. 

Mielenosoituksissa mukana

Toiminta vapauden puolesta ei aina edennyt rauhanomaisesti. Windhoekissa pidetyissä mielenosoituksissa oli silloin tällöin mukana Paulinumin opiskelijoitakin.

Kerran poliisi tarttui kiinni hiljaiseen ja vaatimattomaan ambolaisopiskelijaan ja tiukkasi: ”Kenen nimissä sinä osoitat mieltäsi?” Opiskelija vastasi: ”Isän ja Pojan ja Pyhän hengen nimessä.” Poliisi jatkoi: ”Mitä sinulta on puuttunut, leipää, vaatteita, rahaa vai jauhoja?” Opiskelija vastasi: ”Rakkautta.” Poliisi vapautti hänet.  

Etelä-Afrikan hallitus oli karkottanut kaksi saksalaista opettajatoveriamme Paulinumista. Sitten viimeinenkin saksalaisperhe sai lähtökäskyn. Tiesimme, että heidän lähtöpäivänsä olisi 30.3.1973. Tuona päivänä luokseni tuli ryhmä opiskelijoitamme. He sanoivat lähtevänsä illalla Windhoekiin mielenosoitukseen ja samalla saattamaan saksalaisperheen matkalle. Pelästyin. Poliisit olivat juuri pahoinpidelleet nuoria pääkaupungissa.  

Julisteita Raamatun hengessä

Opiskelijoilla oli jo julisteet valmiina ja he pyysivät minua tulemaan katsomaan niitä. Epäluuloisena menin mukaan. Talon seinustalla oli seitsemän valkoista, taitavasti tehtyä julistetta. Riemastuin, kun luin ne. Ne olivat kuin suoraan Uuden testamentin sanomasta: 

Karkotukset ovat väkivaltaa – väkivallalla ei ole mitään tulevaisuutta!
Lujana säilyy Kristuksen kirkko
Ei voimalla eikä väkivallalla, vaan minun Hengelläni
Kristus on rauhamme
Veljesrakkaus on tarpeen Lounais-Afrikassa
Totuus on tekevä teidät vapaiksi
Näkemiin veli Dunze ja rouva! Me pysymme yhdessä uskossa ja päämäärässä! 

Sanoin, että lähden mukaan. Mahtuisimme kaikki seminaarin pieneen kuorma-autoon.  

Opiskelijat marssivat seminaarin pihalla voitonriremuisina.
Vihdoinkin! Paulinumin pappisseminaarin opiskelijat iloitsevat, kun radiouutiset kertovat kansainvälisen oikeuden päätöksen: Etelä-Afrikan läsnäolo Namibiassa on laitonta. Itsenäisyyteen oli silti vielä matkaa 19 vuotta. Kuva Juhani Kaipiainen.

Poliisitkin vaikenivat

Lentoaseman hallissa oli paljon ihmisiä ja erikielinen puheensorina oli kuuluva. Astelimme rintamaan hallin seinustalle. Samalla tajusimme, että ryhmä poliiseja tuli vauhdilla meitä kohti. Opiskelijat kohottivat julisteet nopeasti ylös kaikkien luettaviksi.  

Kansa odotti tietysti iskulauseita, mutta saikin yllättäen kristillisen todistuksen. Poliisit pysähtyivät ja lukivat tekstimme. Hetken he olivat hiljaa, kääntyivät sitten tulosuuntaansa ja lähtivät mitään sanomatta pois. Täysi rauha yllätti meidät ja siinä saimme hyvästellä saksalaisperheen. 

Onnea ja rauhaa Namibialle!

Julisteet mukana palasimme autolle ja kolmen tunnin ajomatka pimeässä yössä kohti Paulinumia alkoi. Joukkomme oli ihmeen hiljainen. Vain auton äkkijarrutus vavahdutti meidät puolimatkassa. Isosarvinen kudu hyppäsi puskista automme eteen, mutta sekä eläin että automme selvisivät vaurioitta pienellä kosketuksella.  

Päämäärämme, Namibian itsenäistyminen ja ihmisarvon sekä ihmisyyden tunnustaminen, läheni. Se tapahtui 21.3.1990. Taistelu oli pitkä ja vaikea. Onnea ja rauhaa 30-vuotiaalle Namibialle! 

Juhani Kaipiainen

Kirjoittaja toimi puolisonsa Sirkku Kaipiaisen kanssa opettajana Namibian evankelisluterilaisen kirkon Paulinum-pappisseminaarissa vuosina 1969–1975. Juhani Kaipiainen oli rehtorina 1971–1975.   

Muistelma on julkaistu Lähetysseuran uutuuskirjassa Ystävyyden tiellä Namibiassa, jossa on välähdyksiä 150 vuotta sitten alkaneesta yhteisestä matkasta namibialaisten kanssa. Kirjan voi tilata Lähetysseuran Basaari-verkkokaupasta.