Siirry suoraan sisältöön Siirry alapalkkiin

Ennen kuin kaikki räjähti: 13-vuotias kolumbialaispoika astui miinaan siivotessaan pihaa

Ruben seisoo ulkona tiiliseinän edessä.
”Voin tehdä monia asioita, mutta en pelata jalkapalloa”, miinaonnettomuudessa näkönsä, kätensä ja jalkansa menettänyt Ruben suree.

Monen muun tavoin Ruben Carreas, 18, kävi aiemmin koulua, rakasti jalkapallon pelaamista ja haaveili jalkapalloilijan urasta. Mutta sitten hän astui miinaan ollessaan auttamassa tätiään pihan
siivouksessa. Tästä on nyt viisi vuotta.

”Muistan lentäneeni räjähdyksen paineesta ilmaan ja huutaneeni tätiäni, mutta sen jälkeisistä tapahtumista en muista mitään”, Ruben kertaa.

Onnettomuuden seurauksena Ruben oli yli kuukauden koomassa. Hän menetti toisen jalkansa, toisen käsivartensa sekä näön molemmista silmistään. Vuosien kuntoutuksen jälkeen Rubenilla on jalkaproteesi, ja liikkuminen onnistuu kyynärsauvan avulla. Enää hän ei kuitenkaan pysty pelaamaan jalkapalloa eikä edes katsomaan sitä.

Vuosikymmenien konfliktin jälkeen Kolumbia on maailman toiseksi miinoitetuin maa heti Afganistanin jälkeen. Araucan maakunta, jossa Ruben asuu, on maan miinoitetuimpia alueita.

Miinaonnettomuuksiin on virallisten tilastojen mukaan joutunut Kolumbiassa vuoden 1990 jälkeen lähes 12 000 henkilöä, joista suurin osa on siviilejä. Noin joka kymmenes uhreista on ollut lapsi. Miinoja on kylvetty myös koulujen lähelle ja jopa piilotettu lelujen sisään, mikä nostaa lasten riskiä joutua miinaonnettomuuteen.

Työ väkivallan keskellä palkittiin

Lähetysseura tukee miinaonnettomuuksissa vammautuneiden omaa Asodigpaz-nimistä järjestöä. Se tarjoaa miinaonnettomuuksista selviytyneille psykososiaalista tukea ja oikeusapua näiden aseman ja oikeuksien edistämiseksi sekä järjestää koulutusta ja tekee vaikuttamistyötä uusien onnettomuuksien ehkäisemiseksi. Tuki menee perille Luterilaisen maailmanliiton kautta.

Järjestö tarjoaa miinojen vammauttamille vertaistukea sekä koulutuksia, joiden jälkeen monet heistä alkavat itse tehdä aktiivisesti vaikuttamistyötä vammautuneiden aseman parantamiseksi ja siksi, että kukaan ei joutuisi käymään läpi samaa kuin he.

”Parasta mitä voimme tehdä ei ole niin sanotusti antaa kalaa, vaan opettaa kalastamaan – eli tarjota välineitä, mahdollisuuksia ja foorumeita, joiden avulla miinaonnettomuuksissa vammautuneet voivat kehittyä ja selättää haasteitaan”, Asodigpazin edustaja Guillermo Murcía kuvaa järjestön toimintaperiaatteita.

Asodigpazin työ sai joulukuussa tunnustusta, kun se palkittiin Kolumbiassa Camina-palkinnolla. Palkinnon perusteena oli järjestön innovatiivinen työ poikkeuksellisen väkivaltaisissa olosuhteissa.

Kädet amputoitiin kooman aikana

Yksi Asodigpazin avulla uuden suunnan elämälleen löytäneistä on Kevin Angarita, 29, joka on nuoresta iästään huolimatta joutunut jo kahteen miinaonnettomuuteen. Ensimmäisellä kerralla 13-vuotiaana hän sai vammoja jalkoihinsa. Neljä vuotta myöhemmin kohtaaminen miinan kanssa oli kohtalokkaampi.

”Muistan ikuisesti sen päivän, 27. marraskuuta 2007. Olin matkalla kotiin työstäni banaaniviljelmillä. Raivasin tietä machetellani, kun osuin miinaan. Sitten kaikki pimeni. Minut vietiin terveyskeskukseen, jossa ei kuitenkaan sinä päivänä ollut lainkaan sähköä. Makasin koomassa kahdeksan päivää. Herättyäni meni vähän aikaa ennen kuin tajusin, ettei minulla ollut enää käsiä. Ne oli amputoitu.”

Kevin istuu pöydän ääressä hymyillen.
Kevin on iloinen siitä, että hän pystyy asumaan omillaan ja hoitamaan monet askareet itse. Vaikuttamistyö on tuonut Kevinin Suomeenkin puhumaan päättäjille miinojen vaaroista.

Kevin eli pitkään syvästi masentuneena ja eristäytyneenä kodissaan. Lopulta hänet saatiin houkuteltua mukaan Asodigpazin toimintaan. Hän sai psykososiaalista ja vertaistukea sekä oikeusapua ja alkoi osallistua aktiivisesti tilaisuuksiin ja koulutuksiin. Järjestö on auttanut Keviniä myös parantamaan toimeentuloaan kanojen kasvatuksen avulla.

Nyt nuorukaisesta huokuu elämänilo, ja Kevin selviytyy monista askareista itse ilman käsiä. Hän myös pystyy asumaan omillaan. Kevin on oppinut tuntemaan omat oikeutensa, ja hän olikin ensimmäinen, joka onnistui saamaan vammaisille tarkoitetun lakisääteisen eläkkeen Araucassa.

Tuen saaminen valtiolta on käytännössä hyvin vaikeaa, varsinkin kun miinojen uhreiksi joutuu usein maaseudun köyhiä ihmisiä, joilla ei ole valmiuksia taistella byrokratian kanssa eikä varaa matkustaa kaupunkeihin saamaan kuntoutusta ja hoitamaan asioita.

”Päätökset miinoista tehdään muualla, mutta seuraukset kantavat syrjäseuduilla asuvat ihmiset. Miinoista päättävät ihmiset eivät usein itse altistu niiden vaaroille.”

Kevinin mielestä miinoista vammautuneiden suurin ongelma on se, etteivät ihmiset tiedä omista oikeuksistaan. Sen eteen Asodigpaz tekee töitä Kevinin kaltaisten kokemusasiantuntijoiden avulla.

Ruben uskaltaa haaveilla

Asodigpazin aktiivien tarinat osoittavat, että vammoista huolimatta elämä voi jatkua miinaonnettomuuden jälkeenkin. Myös Ruben on osallistunut Asodigpazin toimintaan ja saanut vertaistukea. Nykyään hän nauttii erityisesti musiikista, josta puhuminen saa hänet hymyilemään leveästi. Hän kuuntelee perheelle lahjoitetusta radiosta musiikkia ja laulaa mukana. Yksi erityinen unelmakin Rubenilla on.

”Haaveilen siitä, että tulevaisuudessa minulla olisi oma maatila, jossa olisi paljon karjaa.”

Kevin puolestaan on saamassa lukio-opintonsa päätökseen ja aikoo jatkaa opintoja korkeakoulussa. Hän toimii Asodigpazin hallituksessa sihteerinä ja kiertää puhumassa miinojen vaaroista muun muassa kouluissa.

”Haluaisin valjastaa kokemukseni hyvään käyttöön auttamalla muita miinaonnettomuuksista selviytyneitä saamaan heille kuuluvan tuen ja parantamaan elämänlaatuaan. Toivon, että Kolumbia saataisiin raivatuksi miinoista ja että konfliktit voitaisiin ratkaista puhumalla, ei väkivallalla.”

Guillermo Murcía kertoo vaikuttuneensa työssään kohtaamistaan ihmisistä.

”Todistan päivästä toiseen, kuinka kovia kokeneet, ruumiinosiaan menettäneet ihmiset ovat voineet muuttaa sen, minkä me muut näemme vammana, uskomattomaksi voimavaraksi ja löytää itsestään piilossa olleita vahvuuksia, joiden avulla he voivat luoda uutta ja toteuttaa itseään.”

Araucan väkivallan keskellä myöskään rauhanrakennuksen merkitystä ei voi vähätellä.

”Me, jotka olemme omassa ruumiissamme kokeneet sodan kauhut, voimme osaltamme edistää rauhaa. Puhumalla rauhasta, anteeksiannosta ja sovinnosta voimme osoittaa Kolumbialle, että me uhrit emme halua enempää sotaa”, Guillermo painottaa.

Teksti ja kuvat: Katja Tynkkynen

*** Tuettu Suomen kehitysyhteistyövaroin ***