Alkuvuodesta olin työtehtävissä Länsi-Afrikassa, Senegalissa ja pääsin osallistumaan Senegalin luterilaisen kirkon vuosijuhlaan. Sunnuntain jumalanpalvelus juhlaruokailuineen oli todellinen iloinen kiitosjuhla. Muutamaa päivää aiemmin olin päässyt vierailemaan pienessä seurakunnassa, jossa vastuuhenkilöt ylpeinä esittelivät sadonkorjuuta, jota suunnittelivat vievänsä mukanaan kirkon juhlaan. Erilaisilla maataloustuotteilla rahoitettaisiin Senegalin luterilaisen kirkon työtä tulevana vuonna. Yhteiset tuomiset kirkon juhlaan oli kerätty niukkuuden keskeltä.
Pitkän kirkkolaivan etuosassa istui papistoa ja muuta kirkon johtoa. Kirkon rakennustyöt olivat edelleen kesken, mutta se ei estänyt juhlaa väliaikaisten katosten alla. Juhlajumalanpalvelus eteni pitkälti meille suomalaisillekin tutuin kirkonmenoin, kunnes tultiin kolehdin kohtaan. Pitkää käytävää pitkin, vauhdikkaan musiikin saattelemana saapuivat seurakuntien edustajat, kukin vuorollaan. He toivat ryhmissä alttarille yhteiset lahjansa, kuka mitkäkin. Ilo ja ylpeys paistoi lapsista, nuorista ja aikuisista, kun he parhaimmissaan etenivät lanteet keikkuen kohti alttaria. Tilaisuuteen oli matkustettu pitkältä matkalta ja moni iloitsi myös ystävien ja tuttavien tapaamisesta. Samalla haluttiin kiittää hyvää Jumalaa kaikista niistä lahjoista, joita kuluneen vuoden aikana oli siunaantunut omaan ja yhteiseen elämään.
Vaikka itse kärvistelin kuumuudessa, pääsin minäkin työtovereitteni kanssa pian tanssien kohti alttaria, pienen lahjamme kanssa arvellen, että liikkeemme eivät suinkaan olleet yhtä sulavia kuin aiempien tanssahtelijoiden. Kännykkävideoiden määrä oli arvattu ja veikkaan, että tanssimuuvsseilleni hymähdellään hyväntahtoisesti Senegalissa vielä pitkään. Juhlajumalanpalveluksen ilo, vapaus ja voima sen sijaan tuntuvat vieläkin konkreettisesti, kun siitä sinulle nyt kerron. Tätä syvää ilon ja vapauden kokemusta pyydän meille molemmille.
Evankeliumia kuullaan aina suhteessa elettyyn todellisuuteen. Monissa globaalin etelän elämänkonteksteissa elämä on erityisen arvaamatonta. Toimeentuloon, turvallisuuteen ja terveyteen liittyy monenlaisia riskejä. Kun elämän perusturva ei ole itsestäänselvyys, myös toivo ja armo koetaan helpommin hyvin konkreettisina asioina. Pelastus on tässä ja nyt ja toivo on totta. Usko ei ole symbolinen tila, vaan konkretiaa. Ilo Kristuksessa ei ole yksityistä ja psykologista, vaan yhteistä ja sosiaalista. Elämä on kannateltua, vaikka se ei olekaan hallittua. Pelastus ei ole lupaus pelastuksesta joskus tulevaisuudessa, vaan vapauttava voima jo tässä ja nyt. Se vapauttaa elämään ilossa ja rohkeudessa maailman keskellä, joka on täynnä epävarmuutta ja pelkoa.
Jos globaalissa etelässä hauraus on julkista ja läsnä kaikkialla, on se meillä pohjoisessa yksityistä ja usein erilaisten järjestelmien taakse piilotettua. Mietinkin, olemmeko liiaksi kadottaneet kosketuksen niihin kysymyksiin, joihin evankeliumi vastaa voidaksemme tuntea iloa ja vapautta elämme keskellä. Elämme kulttuurissa, jossa hallinnan tunteen saavuttaminen kaikessa korostuu.
Uuden testamentin teksteissä kysytään yhä uudestaan: ”Kenen varassa olen? Miten pelastun? Miten voin elää syyllisyyden, häpeän ja rikkinäisyyden kanssa? Miten voin kohdata kärsimyksen ja epävarmuuden? Mitä on toivo kuoleman edessä? Miten osaan elää yhdessä muiden kanssa?”
Evankeliumin viesti on selvä. Jeesus, Jumalan Poika, on maailman pelastaja. Pelastus on Jumalan lahja. Meille jokaiselle on tarjolla anteeksiannon ja sovituksen tarjoama uusi alku, jossa Kristus kantaa kaiken sen, mistä ihminen ei selviä yksin. Armo ei ole jokin abstrakti idea vaan koko elämää uudelleen järjestävä todellisuus. Meidän ei tarvitse hallita, ei suorittaa eikä tietää mitä on seuraavaksi. Me riitämme, kelpaamme ja olemme rakastettuja. Ja kun elämä tuo kärsimystä saamme luottaa siihen, että Jumala on läsnä siinäkin. Emme voi kiertää kärsimystä eikä meidän kannata yrittää selittää kärsimystä pois, vaikka niin haluaisimmekin. Saamme luottaa siihen, että risti seisoo kaiken kärsimyksen keskellä.
Toivo syntyy ylösnousemuksen lupauksesta. Kärsimys ja kuolema eivät ole viimeinen sana, sillä Kristus on voittanut kuoleman. Ylösnousemus lupaa, että elämä jatkuu Jumalan luona. Samalla ihminen saa tehtäväkseen elää rakkaudesta, anteeksiannosta ja oikeudenmukaisuudesta – palvellen ja muita huomioon ottaen.
Itselleni evankeliumin ydin on se ilo ja vapaus, joka tulee tiedosta, että en ole yksin. Minua kannetaan, armo on totta kaikissa hetkissä eikä tulevaisuus ole tyhjä kärsimyksenkään keskellä. Saamme molemmat elää Jumalan rakkauden ja hyväksynnän varassa. Meidän ei tarvitse todistaa arvoamme ja saamme olla vapaita syyllisyydestä, häpeästä tai suorittamisen pakosta.
Tällainen ilo ja vapaus on vastakulttuuri uupumuksen, taloudellisen epävarmuuden, turvattomuuden ja tulevaisuususkon puutteen keskellä. Se muistuttaa, ettei ihmisen arvo horju leikkausten, menetettyjen työpaikkojen, kariutuneiden parisuhteiden tai muiden kriisien myötä. Elämä ei ole yksin ihmisen harteilla. Tällainen iloa ja vapaus vapauttaa oman arvon todistelusta ja raivaa parhaimmillaan tilaa nähdä toinen ihminen.
Rukoile kanssani.
Tule Pyhä Henki
Sinut on lähetetty meille puolustajaksi, auttajaksi ja lohduttajaksi.
Sinä liität meidät kaikki Kristuksen kirkkoon, yhteen Luojaan ja yhteen uskoon.
Tee työtä sydämissämme, jotta ilo ja vapaus tekevät sinne kodin.
Amen.
Toiminnanjohtaja Pauliina Parhialalla on Yle Radio 1:ssä viiden iltahartauden sarja huhti–kesäkuussa. Tämä hartaus kuultiin lauantaina 23.5.2026. Voit kuunnella tallenteen Yle Areenasta 23.7.2026 saakka.
