Saavuin eräs lokakuun iltapäivä 400 asukkaan embéra-kylään Antioquian vuoristossa. Joka paikassa oli vehreää, ja pieniä puutaloja näkyi siellä täällä. Saapuessamme pienelle keskusaukiolle valmistettiin siellä juuri teurastettua sikaa, josta koko yhteisö ja me tulisimme syömään seuraavan viikon aikana. Köyhässä kyläyhteisössä on tärkeää, että jokainen pääsisi jakamaan yhdessä ateriat ja viikon aikana syntyneet ajatukset.
Vierailuni aikana kylässä kokoontui 29 alueen opettajaa keskustelemaan keinoista, joilla vahvistaa alkuperäiskansan omaa kulttuuria. Yhteisöt tarvitsevat kipeästi apua oman opintosuunnitelman ja omalla kielellä kirjoitettujen opintotekstien laatimisessa. Lähetysseura tukee yhdessä Kolumbian luterilaisen kirkon kanssa alkuperäiskansojen mahdollisuuksia suunnitella ja toteuttaa omaa äidinkielistä koulutusta, jonka perustana on oma kulttuuri, tietotaito ja historia.
Alkuperäiskansojen resurssit ylläpitää omaa kulttuuriaan ovat välillä äärimmäisen niukat ympärillä tapahtuvien konfliktien, taloudellisen ahdingon ja maan valtakulttuuria suosivan koulutuspolitiikan vuoksi, minkä vuoksi embéra-kulttuuri on kuihtumaisillaan pois.
Sitä oli aluksi vaikea uskoa, kun joka puolella näkyi perinteisiin vaatteisiin pukeutuneita kyläläisiä, embéra-kieltä pystyi kuulemaan jokaisessa käänteessä ja aamuisin kaikki aistit täyttyivät embérojen rituaalien yrteistä ja suitsukkeista.
Mitä heidän kulttuurilleen on tapahtumassa? Vastauksen tähän antavat eri-ikäiset embéra-kansan jäsenet. Turvallisuussyistä artikkelissa ei mainita haastateltavien sukunimiä tai kylän tarkempaa sijaintia.
Pablo, 45, kylän vartija
“Näettekö, miten lapset juoksevat ja leikkivät ilman pelkoa joka paikassa? Monissa muissa kylissä lapset pysyvät piilossa, koska aseellisten joukkojen läsnäolo pelottaa heitä”, kertoo Pablo, kylän vartijoiden päällikkö.
Kylä on yksi harvoista, joihin aseelliset joukot eivät ole asettuneet. Pablo näyttää keppiään, joka toimii merkkinä kylän vartijan roolista. “Yhteisössämme ei ole aseita, vaan me ratkaisemme asiat ainoastaan puhumalla.”
Vartijoiden tehtävänä on tasaisin väliajoin tehdä tarkastuskävelyjä lähimaastossa, raportoida joen ja pyhien paikkojen kunnosta sekä ratkaista kyläyhteisön sisäisiä konflikteja.
Pablo kertoo innoissaan, miten kylässä on alettu harjoitella kylän nuorten kanssa embérojen kansantansseja, soittaa perinteistä musiikkia ja kerätä tarinoita kulttuurista kylän vanhimmilta.
Huoli kylän tulevaisuudesta on kuitenkin mielen päällä. “Tarvitsemme lisää tapoja, joilla pitää yllä kulttuuriamme. Me selviydymme jotenkin, mutta totuus on, että meillä ei esimerkiksi ole tarpeeksi töitä tai keinoja, millä tuottaa lisää ruokaa yhteisöllemme.”
Okeidy, 15, lukiolainen
“Olen hyvin ylpeä siitä, että olen embéra, meillä on niin paljon hienoja asioita kulttuurissamme! Eniten pidän perinteisistä tansseista, joiden avulla luomme harmoniaa kylään. Tunnen itseni silloin hyvin onnelliseksi”, kertoo Okeidy. Hänellä on perinteinen embéra-puku päällään, sillä he ovat juuri esiintyneet tanssiryhmän kanssa koko kyläyhteisölle ja kunnan opettajille.
“Muutto kaupunkiin opiskeluiden perässä tulee olemaan suuri uhraus. Haaveilen nimittäin jalkapalloilijan tai liikunnanopettajan urasta, mutta täällä minulla ei ole mahdollisuuksia opiskella. Tällä hetkellä pelkästään lukioon käveleminenkin kestää hyvällä säällä noin tunnin.”
Elämä kaupungissa vaikuttaa Okeidyn mielestä monimutkaiselta, mutta hän uskoo uhrauksen palvelevan suurempaa tarkoitusta, hänen oman tiensä löytämistä.
“Kaikkein hienointa olisi, jos meidän ei tarvitsisi lähteä kylistämme ja perheidemme luota, niin monet lapset ja nuoret ovat jo nyt menettäneet yhteyden omaan kulttuurinsa. Haluaisin, että voisimme yhdistää nämä kaksi kulttuuria: samaan aikaan opiskella ja luoda uusia mahdollisuuksia kyliimme sekä harjoittaa kulttuuriamme. Ihminen haluaa aina palata sinne, mistä on kotoisin, täällä olemme yhtenäisiä.”
Ana Rita, 48, lastentarhan täti
Kylässä jokaisella on yhteisöä palveleva rooli. Anna Rita toimi yhtenä kylän kolmesta “yhteisöllisestä äidistä” eli lastentarhaopettajasta. Hänen vastuullaan on kahdeksan lasta, jonka lisäksi hän elättää kymmentä omaa lasta ja lastenlasta. Kaiken tämän hän tekee yksin. Monesta asiasta onkin pulaa, ja huoli kyläyhteisön taloudesta ja nuorista kalvaa Ana Ritan mieltä.
“Olen asunut täällä yli 30 vuotta, ja aina meille on luvattu apua talojen, teiden ja kylän ylläpidossa, mutta olemme edelleen yksin ponnisteluidemme kanssa. Kylässämme on lähes 15 lukiosta valmistunutta, joilla ei ole mahdollisuuksia kouluttautua tai hankkia kunnon ammattia. Olisi niin hienoa, jos täälläkin voisi olla nuorilla erilaisia ammatteja.”
Vaikka perheenäiti kertookin ylpeydellä lastenlastensa osaavan vielä embéra-kieltä, kalvaa hänen mieltään myös Kolumbian valtakulttuurin ja teknologian vaikutus lasten elämään.
“Teknologia, kännykät, kaikki ne videot sekoittavat lastemme päätä, ja pian he tietävät enemmän kuin me. Niin moni kulttuurimme osa-alue on kadonnut, kun meillä ei ole kirjoja tai opettajaa, joka opettaisi kulttuuristamme omalla kielellämme. Olen kuitenkin ylpeä siitä, mitä olen ja mitä tiedän. Se ei ole paljoa, mutta toivon, että tulevaisuudessa se tulee olemaan enemmän.”
Alicia, 66, kylän parantaja ja Pedro, 70, kahvinviljelijä
Pieni 5-vuotias Anna-Sofia johdattaa minua äitinsä kanssa innoissaan läpi banaaniviljelmien kohti isovanhempiensa taloa mäen päällä. Siellä asuu kolme sukupolvea. Olemme menossa tapaamaan Aliciaa, kylän vanhinta “jaibanaa” eli parantajaa. Alicia on toiminut yli 40 vuotta ammatissaan ja hänen luonaan käy viikoittain kyläläisiä hakemassa apua.
Alicia ja hänen miehensä Pedro joutuivat pakenemaan aseellista konfliktia viereisestä kylästä yli 20 vuotta sitten. Pariskunta kertoo olevansa tyytyväinen nykyisessä asuinpaikassaan, missä he pystyivät kasvattamaan kaikki yhdeksän lastaan ja jatkavat yhä tänä päivänä kahvin viljelemistä.
“Täällä olemme vapaita, embéra on vapaa, kun hän saa elää vuoriston antimista ja hengittää ja nukkua ulkona.” Pariskunta kertoo kuitenkin niin ruoan kuin vaatetuksenkin muuttuneen embéra-yhteisössä – muutosta tuntuu olevan mahdotonta estää. Pedro katso hellyydellä vaimoaan haastattelun aikana ja kertoo pariskunnan olleen yhdessä jo 45 vuotta. “Alicia on aina ollut samanlainen, embéra, olen niin kovin onnekas!”
Gloria, 51, kunnan opettajien johtaja
“Meidän ei ollut aluksi mahdollista pohtia omaa kulttuuriamme, sillä yritimme saada edes perusasiat opetetuksi kouluissa”, kertoo Gloria, joka on toiminut 36 vuotta opettajana. Opettamisen ja jatko-opintojen ohessa hän on tutkinut tarkemmin embéra-kulttuuria. Tiedon kerääminen on ollut haastavaa, sillä paljon tietoa on saatavilla ainoastaan suullisen perimän kautta.
Nykyään Gloria toimii kunnan 30 opettajan alueellisena johtajana ja koittaa työssään edistää embéra-kulttuurin roolia kouluissa. Monet embérat ovat kuitenkin täysin vieraantuneita omasta kulttuuristaan ja saattavat jopa pelätä kulttuurinsa tapoja.
Gloriaa huolestuttaa rahan kasvava rooli yhteisöissä ja lasten puheissa. Hän uskoo, että kulttuurillinen muutos on mahdollista ainoastaan, kun se lähtee perheistä. Hän toivoisi vanhempien opettavan lapsilleen enemmän embéra-kulttuurin tapoja. Monet vanhemmat joutuvat kuitenkin heikon taloudellisen tilanteen takia lähtemään töiden perässä välillä pitkiksikin ajoiksi pois lastensa luota. Työ kaupungeissa on kannattavampaa kuin esimerkiksi maanviljely köyhillä alueilla.
“Olemme lopulta hyvin rikkaita, vaikka se ei aina siltä tuntuisikaan. Aurinko, joka paistaa kasvoillemme ja suo meille sadon, on ilmaista. Tämä maa ja luonto antaisi meille kaiken, kun vain osaisimme kunnioittaa sitä.”
Gloria toivoisi, että embérojen keskuudessa ymmärrettäisiin kahden kulttuurin voivan elää myös rinnakkain. Hän käy itse jumalanpalveluksissa ja voi samalla viikolla harjoittaa kulttuurinsa tapoja. “Olen embéra, riippumatta minne menen. Mutta kunnioitan kumpaakin kulttuuria ja tiedän, että ne pystyvät elämään rinta rinnan.”
*** Tuettu Suomen kehitysyhteistyövaroin. ***
Teksti ja kuvat: Anna Lundén
