Alakastinen Sukri Rishidev on yksinhuoltajaäiti, joka on sairastanut lepraa 20 vuotta. Hänen suurin toiveensa on, että joku pitää huolta. Onneksi ympäriltä löytyy kyläyhteisön turvaverkko.
Sukri Rishidev ei tiedä omaa ikäänsä – eikä ihme. Eihän hän ole ikinä käynyt kouluja tai oppinut lukemaan. Hän on luultavasti 40–45-vuotias.
Olemme saapuneet tapaamaan Sukria pieneen Daulatpurin kylään, joka sijaitsee Nepalin syrjäisissä itäosissa Terain alankoalueella. Siis siellä, missä Nepalin köyhimmät yhteisöt elävät.
Pikkuruinen kylä koostuu vain noin 20 kotitaloudesta, joiden asukkaista kaikki ovat alakastisia daliteja, eli he kuuluvat yhteen Nepalin syrjityimmistä ryhmistä. Myös Sukri.
Sen lisäksi, että Sukri on dalit, hän on sairastanut lepraa noin 20 vuotta. Sukrin jos kenen tarina kertoo moniperusteisesta syrjinnästä: siitä, kun henkilö joutuu syrjinnän kohteeksi monella eri perusteella, ei esimerkiksi ainoastaan sukupuolensa takia.
Haastattelua varten käymme hakemassa naapureilta lainaan punotut jakkarat, sillä Sukri ei omista tuoleja. Astumme sisään naisen yhden huoneen savimökkiin.
Töitä kerran viikossa
Nykyinen kotikylä sijaitsee vajaan puolen tunnin kävelymatkan päässä Sukrin synnyinkylästä. Hänet naitettiin noin 16-vuotiaana, minkä jälkeen Sukri muutti miehensä perheen luo, kuten Nepalissa perinteisiin kuuluu. Nyt Sukri elää kuitenkin yksin.
”Mieheni kuoli tuberkuloosiin, kun lapset olivat pieniä. Minulla on tytär ja poika, jotka ovat molemmat muuttaneet jo pois kotoa”, hän kertoo. Neljästä lapsesta kaksi on kuollut.
Yhdessä seinässä on reikiä, joista valo paistaa läpi muutoin hämärään huoneeseen. Ulko-oven virkaa ajaa puupätkistä ja värikkäistä kankaanpaloista tehty siirreltävä ovi. Se ei varmasti pidä kylmää ulkona, ajattelen.
Keskivertopäivänä Sukri herää kolmen aikaan aamuyöllä. Kylmä kausi on nyt ovella, joten hän nousee keräämään polttopuita, jotta saa pidettyä itsensä lämpimänä ja laitettua ruokaa. Helppoja toimia nämä eivät Sukrille ole. Toisesta kädestä puuttuvat sormet, ja toisessakin on jäljellä enää tyngät. Myös kävely on vaikeaa.
”Päivisin en tee paljon muuta sairauteni takia. En voi tehdä juuri mitään näillä käsillä”, hän myöntää.
Sukri elättää itsensä käymällä kerran viikossa muissa taloissa laittamassa ruokaa. Linssejä, riisiä ja vihanneksia.
”Käytän pitkälti vain vasenta kättäni, jolla voin pidellä vielä lusikkaa. Kokkaaminen on hitaampaa kuin muilla, mutta minulla ei ole muitakaan mahdollisuuksia.”
Ei rahaa, ei hoitoa
Sairaus alkoi siitä, kun Sukri havaitsi oudon muhkuran kädessään. Hän hakeutui hoitoon, jota ei kuitenkaan herunut, koska Sukrilla ei ollut siihen varaa. Sekään ei auttanut, että Maailman terveysjärjestö WHO toimittaa lepralääkkeitä ilmaiseksi maihin, joissa lepraa esiintyy laajalti. Tauti on täysin hoidettavissa – jos hoito aloitetaan ajoissa. Muutoin se aiheuttaa edetessään merkittäviä epämuodostumia ihoon.
Ongelmana on, että syrjäisissä yhteisöissä leprapotilaat eristetään usein sairautensa kanssa. Näin kävi myös Sukrille, joka eli eristyksissä noin seitsemän vuotta.
”Muut kyläläiset eivät tulleet talooni. Minun ei annettu tavata ketään”, hän muistelee.
Sukrin aviomies oli alkoholisti, joka ei auttanut kotitöissä tai elatuksessa. Elämä oli vaikeaa: hänen piti huolehtia ravinnosta ja pitää huolta aviomiehestään. Sittemmin Sukri hakeutui uudestaan hoitoon, mutta liian myöhään. Vuosien saatossa tauti ehti tehdä tuhojaan.
Kastijärjestelmä elää
Nepalilainen Samari Utthan Sewa (SUS) -järjestö tekee töitä dalitien parissa, myös Sukrin kylässä Suomen Lähetysseuran tuella. Järjestön hanketyöntekijän Pratikala Chaudharyn mukaan musahar-dalitit, joista Sukrinkin kylä koostuu, ovat Nepalissa kaikkein haavoittuvimpia ihmisryhmiä.
”He ovat pahnanpohjimmaisia kaikista kasteista”, Chaudhary kuvailee.
Vaikka kastijärjestelmä on Nepalissa virallisesti lakkautettu, se näkyy edelleen vahvasti lähes kaikessa sosiaalisessa kanssakäymisessä. Kastiin synnytään, eikä kastiaan voi muuttaa. Osa syntyy koskemattomiksi. Syrjintä estää daliteilta pääsyn esimerkiksi terveydenhuoltoon, koulutuksen pariin tai jopa vedenottopaikoille.
”Valtaosa ei edelleenkään lähetä lapsiaan kouluun. Tätä on vaikeaa muuttaa, koska eiväthän heidän vanhempansa tai isovanhempansakaan käyneet kouluja”, Chaudhary sanoo.
”Minunkin lapsuudenkodissani kävi musahareja siivoamassa. Kerran koskin heitä ja äitini käski minut heti peseytymään, koska olin saastunut. Tällaista syrjintää esiintyy nykyisinkin.”
Daliteja on viimeisimmän vuoden 2011 Nepalissa tehdyn väestölaskennan mukaan 3,6 miljoonaa – siis yli 13 prosenttia maan väestöstä. Tutkijoiden mukaan heitä saattaa kuitenkin olla jopa 20 prosenttia väestöstä.
Katastrofit koettelevat vammaisia
SUS-järjestö on tukenut Sukria kustantamalla tälle vuohen, joka sai jopa kaksi poikasta, ja naisen tilanne vaikutti hetken hieman valoisammalta. Kunnes kylään iskivät valtavat tulvat syksyllä 2017.
Sukri menetti kotitalonsa, vuohensa, kaiken.
”Kotiini tulvi yli metrin vettä”, Sukri muistelee.
Sittemmin SUS on uudelleenrakentanut kylän talojen rungot, vessat sekä kaivot. Ja nyt kun hätäapu on ohi, pitkäjänteinen kehitysyhteistyö kylissä jatkuu.
Entä jos Sukrilta itseltään kysytään, minkälaista tukea hän kaipaisi elämäänsä? Nainen hiljentyy pitkäksi aikaa. Sukri ei ole tottunut miettimään omia toiveitaan tai tarpeitaan.
”Turvallisen kodin, jossa asua. Olen myös kiitollinen, että saan kertoa tarinani”, Sukri sanoo hiljaa.
Tukea yhteisöltä
Sukri joutuu välillä kerjäämään, jotta saa rahaa ruokaan. Muut eivät kuitenkaan hyljeksi häntä – koostuuhan naisen elinpiiri lähes täysin muista daliteista.
Ongelmia tulee vastaan, kun hän lähtee yhteisönsä ulkopuolelle. SUS-järjestöstä kerrotaan, että Sukrin on ollut vaikeaa päästä vammansa tähden julkisten palveluiden piirin. Bussikuskit eivät halua ottaa häntä kyytiin, koska he pelkäävät, että tauti tarttuu.
Sukri on oman kylänsä ainoa vammainen – ja ainoa, jolla on lepra.
”Tuntuu pahalta olla ainut, joka on kokenut vastaavaa”, Sukri sanoo.
Nykyisin Sukri saa enemmän tukea muilta kyläläisiltä, osa tulee jopa käymään. Sukri muistaa kerran, jolloin hän kärsi vakavista vatsakivuista.
”Luulin kuolevani. Tuolloin muut kyläläiset auttoivat minua ja kustansivat lääkkeet. Eräs rukoili puolestani”, Sukri kertoo.
Silti elo musahar-yhteisössä ei ole helppoa, etenkään naisena.
”Miehet ovat ylempiarvoisia, naisten yläpuolella. He ovat perheiden ansaitsijoita.”
SUSin Chaudhary vahvistaa, että yhteiskunta on erittäin patriarkaalinen. Järjestö tekee töitä sen eteen, että asenteet muuttuisivat. Sukrinkin kylässä toimii pelkästään naisista koostuva osuuskunta, jonka tarkoitus on voimauttaa ja työllistää naisia.
Pieniä toivon pilkahduksia
Eniten Sukria ilahduttaa, kun hänen tyttärensä käy vierailulla. Välillä he laittavat yhdessä ruokaa.
”Juttelemme yhdessä ja minulle tulee parempi olo.”
Sukrin puheista paistaa omaan osaan tyytyminen. Hän on ollut koko elämänsä hyvin syrjitty, joten ratkaisuja on vaikeaa nähdä. Aika ajoin hän kuitenkin hymyilee, jopa nauraa. Silloin hänen silmiinsä syttyy valo.
Lopuksi kysyn vaikean kysymyksen: minkälaisesta tulevaisuudesta Sukri unelmoi? Jälleen nainen on pitkään hiljaa. Hän näpertelee kädentyngissään tikkua. Lopulta tikku katkeaa.
”Yksi unelmani on, että poika ja tytär pitäisivät minusta tulevaisuudessa huolta.”
Entä jos eivät pidä? Sukri ei osaa sanoa.
Toinen unelma on käytännönläheisempi. Nainen toivoo, että reikäinen seinä korjattaisiin, jotta käärmeet eivät pääsisi kotiin sisälle. Ja sehän onnistuu: SUS lupaa ottaa asian hoitaakseen ja tukee talon kunnostusta 600 eurolla.
Järjestö suunnittelee myös Sukrin ohjaamista mukaan naisryhmään, sillä vuohet ja muu materia ovat Nepalin tulva-alueilla häilyviä, mutta yhteisö on lopulta se, jolla saadaan aikaa pysyvää muutosta.
Sen näkee Sukristakin. Kun kävelemme tapaamisen päätteeksi kylässä, hän pysähtyy tämän tästä juttelemaan kylän naisten kanssa. Yhdessä he ihastelevat esimerkiksi naapurin hyvinvoivaa porsasta. Välillä kasvoilla käy hymy ja hänen silmänsä syttyvät.
Teksti ja kuvat: Mimosa Hedberg. Hedberg työskentelee Lähetysseuran viestinnän asiantuntijana Nepalissa.
Tämä artikkeli on osa Lähetysseuran artikkelisarjaa moniperustaisesta syrjinnästä. Kevään aikana julkaisemme tarinoita siitä, miten moniperustainen syrjintä näyttäytyy Nepalissa, Etelä-Afrikassa, Boliviassa, Botswanassa, Myanmarissa ja Keniassa. Syrjittyjen ryhmien tukeminen ja syrjintään puuttuminen ovat keskeinen osa Lähetysseuran työtä. Artikkelisarjaa on tuettu Suomen kehitysyhteistyövaroin. Kaikki julkaistut artikkelit löytyvät täältä.
