Siirry suoraan sisältöön Siirry alapalkkiin

Sally Azar vihitään kirkkonsa papiksi ensimmäisenä naisena: ”Äiti hangoitteli ensin vastaan…”

”Minulle ei ole tärkeää olla kirkkoni ensimmäinen papiksi vihitty nainen, mutta kirkolleni ja maalleni on tärkeää, että nainen voi olla pappi”, sanoo Jordanian ja Pyhän maan evankelis-luterilaisessa kirkossa tammikuussa pappisvihkimyksen saava Sally Azar.

Valkopaitainen, tummatukkainen nainen hymyilee ja istuu valoisen pöydän ääressä kyynärpäällään pöytään nojaten.
Sally Azar osallistui huhtikuussa Lähetysseuran kirkkokumppaneilleen järjestämään rauhan ja sovinnon teologian työpajaan Suomessa.

Sally Azar, 25, kasvoi pappisperheessä ja tiesi lapsesta alkaen haluavansa tehdä jotakin kirkossa. Hän yritti miettiä muitakin opiskelualoja ja ammatteja, mutta ajatukset palasivat aina teologian opiskeluun. Lähi-idän ainoa protestanttinen teologinen oppilaitos on Libanonissa, joten hän aloitti teologian opintonsa siellä ja jatkoi sitten maisteriksi Saksassa. Saksan kieltä hän oli oppinut jo käydessään Jerusalemissa saksalaista katolista koulua.

”Kirkostamme on kyllä lähtenyt muitakin naisia opiskelemaan teologiaa, mutta he eivät ole sen jälkeen syystä tai toisesta palanneet kotiin. Minä palasin perheeni takia ja siksi, että olen saanut kirkolta paljon, joten haluan nyt vuorostani antaa takaisin.”

Kaikki eivät hyväksy papeiksi naisia

Pappisnaiset eivät sinänsä ole vieras näky Jordanian ja Pyhän maan kirkossa. Siellä on työskennellyt useampia ulkomaalaisia pappeja. Suhtautuminen ensimmäisen palestiinalaissyntyisen naisen pappeuteen on kuitenkin erilainen.

”En oikein itsekään ymmärrä, mikä ero on ulkomaisella ja paikallisella papilla, mutta minulle on viimeisen vuoden aikana jo selvinnyt, minkälaisia asioita tähän liittyy. Meidän hyvin pieni luterilainen kirkkomme on yksi kolmestatoista kirkkokunnasta alueella – noin 3 000 luterilaista kaikkiaan 100 000 kristityn joukossa – ja ekumeeniset suhteet sekä kirkkojen välinen yhteistyö ovat meille hyvin tärkeitä. Jotkut kirkot ovat jo uhanneet katkaista suhteet, jos meidän kirkkomme vihkii naisia papeiksi. Palestiinalaiskulttuuri on myös hyvin patriarkaalinen, kaikki naisetkaan eivät hyväksy naisten pappeutta, ja nähtäväksi jää miten minuun suhtaudutaan muslimien parissa.”

”Kirkko on kuitenkin päättänyt hyväksyä molempien sukupuolten pappeuden ja toivon kovasti, että en jää ainoaksi. Kirkollamme on kuitenkin hyvin vahva naistyö ja oma tasa-arvolinjaus. Naisia on mukana kaikissa kirkon elimissä ja toimikunnissa.”

Naiset ovat vahvasti myös mukana vapaaehtoistyössä erilaisten työpajojen ja tapahtumien järjestäjinä. Lisäksi pastoreiden vaimot vastaavat seurakuntien naistyöstä – ilman palkkaa, vaikka useimmilla on omakin työnsä.

Sally Azar miettiikin vähän huvittuneena, odotettaisiinko hänenkin mahdollisen tulevan puolisonsa tekevän seurakunnassa jotain vastaavanlaista palkatonta työtä kuin muidenkin pappien puolisoiden.

Azarin perhe on tukenut hänen haluaan opiskella teologiaa ja ryhtyä papiksi, mutta on pyrkinyt varmistamaan, että hän todella haluaa sitä eikä tee sitä vain siksi, että koko perheen elämä on aina liittynyt niin tiiviisti kirkkoon.

”Äiti hangoitteli ensin vastaan, mutta ei sukupuoleni takia vaan siksi, että on nähnyt isän tekevän niin paljon töitä.”

Yksi haaste hänen tulevassa työssään voikin olla se, että hänen isänsä on myös hänen esimiehensä, kirkon nykyinen piispa. Hyvä puoli on se, että hän saa varmasti tukea ja opastusta isältään. Riskinä on, että he itse mutta varsinkaan muut eivät ehkä osaa aina erottaa, ovatko tässä tekemisissä keskenään nyt isä ja tytär vai piispa ja hänen alaisensa.

Lähetysseura tekee Jordanian ja Pyhän maan evankelis-luterilaisen kirkon kanssa yhteistyötä muun muassa nuorten, rauhantyön, johtajuuden, diakonian ja paremman koulutuksen parissa.

Ekumenia on luonnollista, uskontodialogi vaikeampaa

Jordanian ja Pyhän maan luterilaisella kirkolla on kuusi seurakuntaa ja kymmenkunta pastoria, joista muutama on yliopistossa työskenteleviä eli akateemisia pastoreita. Sally Azar vihitään pastoriksi johonkin seurakuntaan – hän ei vielä tiedä mihin. Häntä kiinnostaa kovasti myös lasten ja nuorten elämä ja asema kirkossa.

”On tärkeää muistaa, että nuoret eivät ole vain tulevaisuus vaan myös nykyisyys. Pitää ajatella sitä, mitä nuoret tarvitsevat juuri nyt. Lähi-idässäkään nuoret eivät enää käy kirkossa joka sunnuntai. Meillä on pyhäkouluja, leirejä ja rippikouluja, mutta haluan saada nuorten äänen paremmin kuuluvaksi kirkossa. Haluan nuorten tietävän, että he ovat yhtä arvokkaita seurakunnan jäseniä kuin muutkin.”

Paljon palestiinalaisia, myös kristittyjä, on muuttanut muualle, mutta Sally Azarin mukaan kaikki toivo paremmasta tulevaisuudesta ei ole vielä mennyttä.

”Jos olisi, kaikki olisivat jo lähteneet. Palestiinalaisuus ja toivo kulkevat käsi kädessä, usko ja toivo kuuluvat yhteen. Ne auttavat nuoriakin kestämään kaikkea sitä, mitä nuoren ihmisen ei kuuluisi joutua kohtaamaan.”

Kirkko tekee nuoriso- niin kuin muussakin työssä paljon yhteistyötä muiden kirkkokuntien kanssa, on yhteisiä tapahtumia, leirejä, partiotoimintaa jne. Samassa perheessä voi olla useampien kirkkokuntien jäseniäkin.

Ekumenia siis on luonnollinen osa elämää, uskontojen välinen dialogi onkin sitten vaikeampaa.

”Jokainen on joko muslimi, kristitty tai juutalainen. Uskonnottomia ei ole ja ihmisen identiteetti on vahvasti yhteydessä uskonnon kanssa. Kouluissa on rauhan ohjelmia, jotka eivät liity uskontoon ja kristillisissä kouluissa on sekä muslimeita että kristittyjä. Itse asiassa omalla luokallani katolisessa koulussa oli kahdeksan oppilasta, joista minä olin ainoa kristitty. Oppilasmäärä oli pieni, koska olimme osa saksankielistä opetusohjelmaa.”

”Palestiinalaisuus yhdistää kristittyjä ja muslimeita, mutta ystävyyssuhteet juutalaisten nuorten kanssa eivät kestä pitkällä tähtäimellä, politiikka estää sen. Kun juutalainen nuori aikuistuu, hänen on mentävä armeijaan. Se tarkoittaa sitä, että jonakin päivänä hän on sinua vastassa tarkistuspisteellä.”

Teksti: Kirsi Elo
Kuvat: Sami Mannerheimo