Tie kapenee ja muuttuu kuoppaiseksi, kun lähestymme Elisabeth Sagatin kotia. Eteemme kurvaa moottoripyörä. Sillä ajaa Elisabethin isoveli, joka tuli näyttämään meille oikean reitin perille.
Ajamme täällä Tansanian aamupäivän kuumuudessa, noin tunnin matkan päässä Morogoron kaupungista, koska Elisabeth on luvannut esitellä meille perheensä kodin. Hänen väliaikainen kotinsa on ollut jo useamman ajan vuoden Lähetysseuran asuntola Morogorossa, johon maasaityttöjä on päässyt turvaan lapsiavioliitolta.
Nyt Elisabeth on valmistunut viestinnän ammattilaiseksi, ja muutkin asuntolan tytöt ovat saaneet käytyä vähintään peruskoulunsa loppuun.
Tansaniassa on noin 120 etnistä ryhmää, joista osa ei perinteisesti arvosta tyttöjen koulutusta. Maasait ovat toinen maan kahdesta alkuperäiskansasta. Heidän perinteisten tapojensa mukaan tytöt naitetaan nuorena, jotta morsiamen perhe saa lehmiä maksuksi. Näin uhkasi käydä Elisabethillekin.
”Tyttölapsi on vaarassa heti 10-vuotiaasta ylöspäin. Jos olisin jäänyt kotiin, minusta olisi tehty vaihtokauppaa”, Elisabeth toteaa.
Kaarramme palmunlehtikattoisen rakennuksen pihaan. Vastassa ovat Elisabethin isoveljen lisäksi tämän vaimo ja pieni lapsi sekä perheen äiti Rehema Sangali. Hän kertoo, että kyseessä on itse asiassa hänen veljensä talo. Alkuperäisestä kodistaan hän joutui pakenemaan.
”Rakas tyttäreni oli seitsemännellä luokalla, kun hänen isänsä alkoi hakata minua. Syy väkivallalle oli se, että halusin kouluttaa tyttäremme”, Rehema kertoo.
Juosten pakoon sulhasehdokasta
Eräänä iltana kotiin tuli maasaimies lehmälauman kera. Hän olisi halunnut Elisabethin vaimokseen. Maksuksi kelpaavat lehmätkin olivat jo mukana.
Rehema vastasi, että tytöllä ei ollut vielä edes kuukautisia ja että tämän olisi käytävä ensin koulu loppuun. Vastaus ei kuitenkaan sopinut miehelle. Silloin Rehema otti tyttärensä ja karkasi.
”Juoksin monta päivää ja yötä pelastaakseni hänet. Minulla ei ollut mukanani mitään. Vettä sain ihmisiltä matkani varrelta. Lopulta pääsin veljeni luokse, ja hän lupasi auttaa.”
Rehema jäi asumaan veljensä luokse, ja 12-vuotias Elisabeth saatiin Lähetysseuran asuntolaan. Nyt 20-vuotias Elisabeth kuuntelee vakavana, kun hänen äitinsä kertoo pakotarinaa.
Elisabeth itse kommentoi muuttoaan näin: ”Jumala on ihmeellinen, kun yhtäkkiä löytyi Lähetysseura kouluttamaan minut.”
”Ehkä jonain päivänä pääsen johtoasemaan tässä maassa, ja voin auttaa vaikeista oloista tulevia tyttölapsia.”
Asuntola takaa opiskelurauhan
Tansanian luterilaisen kirkon Morogoron hiippakunta on ylläpitänyt maasaityttöjen asuntolaa Lähetysseuran tuella. Seurakuntien papit ovat saaneet tietoonsa tapauksia, joissa tyttö yritetään naittaa lapsena, ja hänet on kutsuttu asuntolaan. Usein apua ovat hakeneet tyttöjen äidit, ja asuntolan paikka on pidetty isiltä salassa.
Elisabeth kertoo käyneensä kotona lomillakin vain päiväsaikaan, koska yöllä hänet olisi edelleen voitu kaapata.
Kaikkien asuntolan nuorten naisten tilanne ei ole yhtä kriittinen. Jotkut perheet ovat tuoneet tyttönsä yhteisön ulkopuolelle edes jonkinlaisessa yhteisymmärryksessä. Morogoron alueella asuu nykyään paljon myös sellaisia maasaiperheitä, jotka ilman muuta kouluttavat tyttärensä.
Maaseudulla perinteisiin tapoihin törmää useammin, ja esimerkiksi koronapandemian aiheuttama taloudellinen ahdinko sai monet perheet sittenkin naittamaan nuoria tyttäriään.
Elisabethin perheen koti on yksinkertainen. Koko perhe nukkuu samalla laverilla, ja sateella vesi tulee palmunlehtikatosta sisään. Juomavettä löytyy eteistilan kanistereista, mutta se ei ole kovin puhdasta.
Ruoan perhe valmistaa kolmen kiven päällä, kuten Tansanian maaseudulla on tapana. Karjaa perheeltä löytyy kymmenisen lehmän verran. Sängyn vieressä näkyy pulloja, joihin lypsetään maitoa, ja seinillä roikkuu riimuja vasikoille.
”Elämä täällä ei ole helppoa, mutta Jumala auttaa meitä”, Elisabeth sanoo.
Koulutus nosti arvostusta
Elisabeth alkoi kuunnella radiota pienenä ja piti siitä. ”Viestinnän ala on intohimoni. Opiskellessa pidin eniten televisiotyöstä, mutta harjoitteluni tein erään järjestön viestijänä. Nyt minua kiinnostaisikin työllistyä tiedottajaksi.”
Hänen asemansa kotikylässä on noussut koulutuksen myötä. Isäkin tietää, että Elisabeth on opiskellut ja arvostaa tämän ammattia. ”Kun olen ollut toimittajana töissä tapahtumissa, minua on esitelty ihmisille, ja he ovat kertoneet kohtaamisista isälleni. Siitä isä on ymmärtänyt, että työstäni kannattaa olla ylpeä.”
Nyt kun paperit ylemmän opistotason viestinnän tutkinnosta on saatu, Elisabeth haaveilee jatko-opinnoista. Mwanzan kaupungissa sijaitsevassa yliopistossa voisi opiskella viestinnän maisteriksi. Toisaalta kotona on äiti, joka on sairastellut pakenemisestaan lähtien.
”Jos saan hyvän työpaikan, minusta voi tulla perheeni pelastaja”, Elisabeth sanoo.
Tällä hetkellä hän hakee sekä jatko-opintomahdollisuuksia että töitä. Lähetysseuran tukemassa asuntolassa hän pystyy asumaan muiden maasainaisten kanssa vuoden loppuun asti.
Elisabeth pitelee sylissään yhdeksän kuukauden ikäistä vauvaa, veljensä lasta. Vauva hihkuu, kun Elisabeth heittelee häntä hellästi ja ottaa kiinni. ”Ehkä jonain päivänä pääsen johtoasemaan tässä maassa, ja voin auttaa vaikeista oloista tulevia tyttölapsia”, Elisabeth sanoo.
Teksti ja kuvat: Virve Rissanen
Artikkeli on julkaistu Lähetyssanomissa 4/2022.
Nyt kun olet täällä…
… meillä on pieni pyyntö. Laitamme osan Lähetyssanomien jutuista ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi tutustumaan kaukaisiin kulttuureihin, lukemaan työstämme eri puolilla maailmaa ja sukeltamaan ihmisten tarinoihin.
Lehti on kuitenkin meille tärkeä tulonlähde – ja pyydämmekin, että tilaat Lähetyssanomat ja samalla tuet lähetystyötä ja kehitysyhteistyötä maailman köyhimmissä maissa syrjäytettyjen ihmisryhmien parissa.
Tilaa Lähetyssanomat