Kun tapaa aikamme sankareita, heille on tyypillistä se, etteivät he pidä saavutuksistaan isoa ääntä. Hinta sankaruudesta on usein raskas taakka kannettavaksi, mutta työn merkitys ajaa eteenpäin. Vaikka hintana voi olla oma henkikin.
Tapasin myanmarilaisen tiimin Thaimaan rajalla viidakossa sijaitsevassa toimistossa. Muutaman kilometrin päässä Myanmarin puolella käytiin ankaria taisteluita. Samaan aikaan porukka mietti kuumeisesti, miten avustaa ja ylläpitää kahtasataa koulua maan sisäisten pakolaisten leireillä.
Moni kouluista oli joutunut vaihtamaan paikkaa sitten viime tapaamisen jälkeen, sillä ilmasta ja maasta käsin tapahtuva tulitus oli pakottanut taas kerran pakolaiset muuttamaan.
Tiimin jäsen Nelson oli juuri saapunut rajan yli viemästä palkkarahoja opettajille ja muuta avustustavaraa. Yhteen suuntaan matkaan oli mennyt 4–6 päivää, pääasiassa kävellen. Välillä oli päästy osan matkaa moottoripyörän kyydissä, välillä veneellä.
Armeijaa oli väisteltävä, ja jatkuvasti matkalla oli tiesulkuja. Jokainen kohtaaminen oli vaarallinen, ja siksi matkakäynti oli hidasta. Turvallisuusasioihin piti käyttää aikaa ja varmistaa, missä armeija odotti varomatonta kulkijaa. Lähetysseura avusti viime vuonna noin 80 radiopuhelimen hankinnassa, joista on apua kommunikoinnissa, sillä kännykät eikä internet toimi alueella.
Koulusta ei haluta luopua
Sodan irvokas puoli on se, että armeija iskee erityisesti kouluihin ja sairaaloihin. Pelkoa halutaan kasvattaa tavallisten ihmisten parissa, ja erityisesti lapset kärsivät tästä. Silti vanhemmat eivät halua antaa periksi lastensa koulunkäynnistä.
Bambukehikkoja väsätään uusiin paikkoihin viidakkoon, ja niiden päälle vedetään pressuja tai muovia. Siinä sitten aloitetaan uusi koulu vapaaehtoisten opettajien vetämänä. Nelsonin toimittamat palkkarahat tulevat tarpeeseen, sillä niiden avulla opettajat voivat keskittyä opettamiseen, eikä heidän tarvitse käyttää aikaansa ruoan hankkimiseen epätoivoisessa tilanteessa.
Keskustelussa vilahtelee kylien ja kaupunkien nimiä. Sinne kotikylään ja naapuriin oli isketty. Milloin ilmasta, milloin tykillä ampuen. Perheet olivat paenneet viidakkoon, koulu oli säpäleinä, kodit tuhottu. Oli pakko lähteä, eikä kukaan jaksa enää laskea, monennenko kerran.
Edellisellä viikolla 5 000 pakolaista oli ylittänyt rajan Thaimaahan. Asukkaat olivat joutuneet kiireessä jättämään kotinsa, kun armeija oli iskenyt salakavalasti. Onneksi rajan takana sai huokaista helpotuksesta, vaikka ruoan ja majapaikan tarve vetävät avustusjärjestöt tiukille. Moni ei silti selviytynyt, vaan jäi kotikylänsä multiin.
Avustustarvikkeista on pula: pressuja ja katemuovia tarvittaisiin, mutta ne alkavat loppua. Koulumateriaalia kannetaan käsipelissä Thaimaan puolelta. Jos yksittäinen koulu selviää samassa paikassa vuoden, on se jo melkoinen saavutus. Joku tiimiläinen huokaa surullisena: 11-vuotias koululainen oli kuollut edellisellä viikolla tulituksessa.
Keskustelua kuunnellessa ihmetyttää, miten ylipäätänsä vanhemmat jaksavat, eivätkä halua antaa periksi, vaan tekevät parhaansa, jotta koulut toimisivat ja lapset saisivat edes jonkinlaista koulutusta.
Kiitos kun autatte!
Lähetysseuran kumppanijärjestö jatkaa parinsadan koulun tukemista, joihin 18:aan tulee tuki Suomesta. Tuella pystytään avustamaan 1 300 lapsen koulunkäyntiä ja kouluruokailua sekä 66 opettajan työskentelyä.
Siksi Nelsonin tiimi jaksaa kävellä päiväkausia viidakossa viedäkseen avun perille. Vaikkei meillä ole mitään mahdollisuutta mennä paikan päälle näkemään kouluja, viesti opettajilta ja vanhemmilta on selvä: kiitos kun autatte – sillä on merkitystä!
Kayahin osavaltiossa, jossa koulut sijaitsevat, on arviolta 210 000 maan sisäistä pakolaista. Koko Myanmarissa arviolta 1,6 miljoonaa. Ihmisiä kuolee päivittäin, erityisesti nuoria miehiä. Hankkeen suunnitelmia on muutettava koko ajan, joustettava, kuulosteltava tilannetta – pääasia on, että lapset pääsevät kouluun ja mahdollisimman turvallisesti.
Kun kysyn, mitä kouluruokailu merkitsee, saan vastauksen: kaikkien on vaikea saada ruokaa, ja se on yksipuolista. Siksi kouluissa lapsille tarjottava ruoka on tärkeää. Lapset saavat syödä tasavertaisesti. Samalla he saavat psykososiaalista- ja vertaistukea. Välillä lauletaan, tanssitaan ja pelataan pelejä. Se kaikki auttaa hetkeksi unohtamaan taustalla kuuluvien taisteluiden äänet.
”Haluan nähdä rauhan palaavan”
Mikä sitten saa auttamaan? Lähetysseuran kumppanin Seh Theh -järjestön johtaja Elizabeth kertoo, että hän eli samanlaisen lapsuuden pakolaisena. Ei ollut kunnon kouluja, ja opettajat opettivat heikoissa olosuhteissa. Silti koulutus oli parasta hänelle ja muille lapsille konfliktin keskellä.
”Tunnen sympatiaa näitä lapsia kohtaan, jotka elävät leireillä ja käyvät koulua sodan keskellä. Olen elänyt sen itsekin. Haluan nähdä rauhan palaavan.”
Viestintäkoordinaattori Moe jatkaa: ”Olen yksi heistä, ympäri osavaltiota pakeneva pakolainen niin kuin vanhempani ja sisarukseni. Haluan kansalleni parasta. En pysty tekemään paljoa, mutta teen sen, minkä pystyn, ja tiedän se merkitsevän.”
Ennen kuin lähdemme tropiikin sadekuuron saattelemana kävelemään autolle, Nelson tuumaa lähtösanoiksi: ”Minulla on velvollisuus auttaa, koska olen itsekin maan sisäinen pakolainen, ja minulla on siihen mahdollisuus.”
Ajellessamme vehreän viidakon keskellä sateen rummuttaessa automme kattoon, mietin, että olemme tavanneet aikamme sankareita, jotka eivät kumarra hyvin varustettua armeijakaan, sillä lähimmäistä ei jätetä.
Teksti: Olli Pitkänen, Etelä- ja Kaakkois-Aasian aluejohtaja
