Suomella, Tansanialla ja Namibialla on yhteinen ongelma. Kaikissa näissä maissa väkivalta keskittyy koteihin: puolisot pahoinpitelevät toisiaan, yleensä miehet naisia.
Eteläisen Afrikan pienissä maissa perheväkivalta muodostui entistä isommaksi ongelmaksi pandemian pitkien karanteenien aikana. Kaikissa näissä maissa myös kirkon työntekijät ovat joutuneet pohtimaan väkivaltaongelmaa.
Tässä jutussa perataan lähisuhdeväkivaltaa tansanialaisen, suomalaisen ja namibialaisen asiantuntijan avulla. Lisäksi afrikkalaiset nuoret aikuiset kertovat, mitä kirkko voisi asialle tehdä.
Annetaan puheenvuoro ensin Namibiaan. Pastori Johannes Haufiku kiinnostui oman etnisen ryhmänsä, ambokulttuurin, miesten väkivaltaisuudesta osin itsereflektion ansiosta.
”Mietin, miksi ajattelin eri sukupuolista niin kuin ajattelin. Ymmärsin, että patriarkaatti on vaarallinen,
ja Namibiassa todellisuutta”, Haufiku sanoo. Patriarkaatti tarkoittaa miesvaltaista yhteiskuntaa. Naisen alisteisella asemalla voidaan oikeuttaa väkivaltaa.
Haufiku opiskeli teologian lisäksi avioliitto- ja perhetyötä ja päätyi tekemään väitöskirjan lähisuhdeväkivallasta ambokulttuurissa. Hän nostaa työstään neljä huomiota.
Roolien ristiriita
Ensimmäisenä Haufiku mainitsee miesten epävarmuuden. Kun mies on tottunut elättämään perheensä ja tarjoamaan kaiken, vahvistuneet naisten oikeudet herättävät pelkoa oman aseman menettämisestä.
Toinen huomio on kasvanut työttömyys. Jos perhe pyytää jotain, jota mies ei pystykään tarjoamaan, hän stressaantuu ja masentuu. Lopputuloksena on usein väkivaltaa. Kolmas huomio liittyy historiaan:
”Sodan aikana naisella ei ollut sananvaltaa. Itsenäisyyden jälkeen naisen asema vahvistui, mutta sodasta palanneet miehet eivät sulattaneet sitä”, Haufiku sanoo.
Neljänneksi hän mainitsee median. Suosituissa nigerialaisissa sarjoissa, jotka Namibiassakin ovat suosittuja, naisia kohdellaan huonosti. Moni on television vaikutuksille altis, ja sarjat normalisoivat väkivaltaa naisia kohtaan.
Suomalainen lähisuhdeväkivallan tutkija, Jyväskylän yliopiston lehtori Helena Päivinen allekirjoittaa Haufikun havainnot. Jäykät sukupuoliroolit, yhteiskunnan kriisit ja yleinen väkivallan hyväksymisen ilmapiiri selittävät lähisuhdeväkivallan yleisyyttä. Myös Päivinen nostaa esiin nopean muutoksen aiheuttaman epävarmuuden miehissä: Kun on ensin totuttu valta-asemaan, siitä on vaikea luopua, etenkään jos uudenlaista roolia ei ole tarjolla.
”Odotukset ovat ristiriitaisia: Ei saa käyttäytyä niin kuin ennen, mutta kuitenkin miehiltä toivotaan joiltain osin myös perinteisen roolin noudattamista”, Päivinen sanoo.
Haufikun mukaan ambokulttuurissa tilanne on muita etnisiä ryhmiä pahempi, koska ambonaiset ovat vahvoja ja kouluttautuvat enemmän kuin miehensä. Roolien ristiriita kasvaa. Näin on myös Haufikun perheessä.
”Vaimoni luennoi yliopistolla kasvatuspsykologiasta ja tienaa enemmän kuin minä”, Haufiku kertoo. Hänelle se ei ole ongelma, koska perhe ja rahat ovat yhteiset. Hän voi kuitenkin samaistua roolien ristiriitaan.
Pappi vai terapeutti?
Haufiku työskentelee Namibian luterilaisen kirkon pääsihteerinä, mutta antaa siinä sivussa pariterapiaa. Siihen hänellä on sekä koulutus että kutsumus. Joskus Haufiku istuu toimistollaan iltakymmeneen asti, koska tukea tarvitsevia pariskuntia riittää.
Samaa tekee Tansaniassa pastori Hasborn Myenda. Pappi, joka antaa myös terapiapalveluita. Siirrytään hetkeksi tarkastelemaan tilannetta Itä-Afrikassa.
Myenda sai psykososiaalisen tuen koulutuksen Lähetysseuran tukemana Iringan yliopistossa. Hän on laillistettu psykoterapeutti, joka on työskennellyt esimerkiksi YK-järjestö UNFPA:n kanssa. Myenda on pitänyt myös avioliittokursseja ja luotsannut miesten vertaistukiryhmiä.
Tansaniassa ongelma on hänen mukaansa se, ettei apua mielenterveysongelmiin ole saatavilla läheskään tarpeeksi. Psykologeja löytyy vain vähän. Sen sijaan johonkin uskonnolliseen yhteisöön kuuluu lähes jokainen. Siksi kirkoilla olisi Hasborn Myendan mielestä ratkaisun avaimet.
”Papit käytännössä tekevät jo terapiatyötä, mutta ilman koulutusta. Lyhyelläkin terapiataitojen opastuksella tilanne parantuisi huomattavasti”, Myenda sanoo.
Lähisuhdeväkivalta
- Kaikki lähisuhdeväkivalta ei ole fyysistä. Myös seksuaalinen, taloudellinen ja psykologinen väkivalta, kuten painostaminen, kontrollointi ja halveksunta, on väkivaltaa.
- Suomessa apua lähisuhdeväkivaltaan saa ilmaiselta Nollalinjalta: 080 005 005
- THL:n verkkokoulu Luo luottamista – Puutu väkivaltaan
- Kirkolta saa sekä perheneuvontaa että keskusteluapua. Yhteyttä voi ottaa myös lähiseurakunnan diakoniatyöntekijään.
Kirkolla olisi rooli rakentaa rikkinäisten ihmisten itsetuntoa, mikä taas parantaisi vuorovaikutustaitoja.
”Raamatun sana ei riitä, kun niin moni kulkee erilaisten mielen kipujen kanssa.”
Helena Päivinen on samaa mieltä siitä, että mielenterveyden ongelmat voivat olla yksi tekijä lähisuhdeväkivallassa. Väkivaltaisen käytöksen taustalla voi olla esimerkiksi omia kokemuksia väkivallasta, kykenemättömyys kommunikointiin tai omien tunteidensa sanottamiseen. Väkivallan tekijän ja kokijan auttamiseen tarvitaan ja on Suomessa myös saatavilla tietoa ja koulutusta, ei vain yleisiä terapeuttisia taitoja.
Globaali eikä kulttuurinen ilmiö
Vuoden 2022 tilastojen mukaan 40 prosenttia tansanialaisista 15–49-vuotiaista naisista on kokenut fyysistä väkivaltaa. Sekä Suomessa että Namibiassa noin kolmasosa naisista on kokenut fyysistä parisuhdeväkivaltaa.
Joskus sukupuolistuneen väkivallan väitetään liittyvän tiettyihin kulttuureihin tai uskontoihin. Ilmiö on kuitenkin globaali. Tutkijat ovat jo vuosikymmeniä ihmetelleet, miksi Suomi keikkuu tilastojen kärjessä, vaikka sukupuolten välinen tasa-arvo on paljon edistyneempää kuin monessa muussa maassa. Myös mielenterveyden palveluita tarjotaan merkittävästi paremmin kuin esimerkiksi Tansaniassa.
”Se on ristiriita ja kummallisuus. Sama patriarkaalinen historia vaikuttaa tietysti myös meillä. Voi myös olla, että täällä väkivalta piilotetaan herkemmin, koska se ei ole yhteiskunnassa hyväksyttyä.”
Ratkaisuksi varhaista puuttumista
Jos ongelma on globaali, voisiko ratkaisukin olla? Lähetysseuran tuella Tansaniassa on kokeiltu esimerkiksi Aino-chatbottia, tekoälyyn perustuvaa matalan kynnyksen keskustelusovellusta, jota voi käyttää anonyymisti ja saada ohjeet avun löytämiseksi. Palvelua testanneet maasainuoret ovat kehuneet erityisesti anonymiteettiä: Omilla kasvoillaan ei välttämättä uskalla hakea apua.
Helena Päivinen korostaa varhaisen puuttumisen merkitystä. Jos terveydenhuollossa seulottaisiin väkivaltaa samoin kuin vaikka alkoholinkäyttöä, se auttaisi kahdella tavalla. Aiheesta keskustelu ja avun hakeminen normalisoituisi, ja väkivaltatilanteita paljastuisi helpommin.
Namibialainen Johannes Haufiku luottaa kasvatukseen: ”Lapsia täytyy opettaa alusta asti siihen, että olemme yhtä, ihmisiä kaikki. Meidän täytyy kohdella toisiamme kuten Jumala kohtelee meitä.”
Teksti ja kuvat: Virve Rissanen
