Vaeltaminen on helsinkiläisen Leena Piiraisen, 72, suuri intohimo. Hän on kulkenut yksin kymmenisen kertaa eri pituisia matkoja Santiago de Compostelaan pyhiinvaellusreitillä Espanjassa. Luonto, messut kirkoissa ja ihmisten kohtaaminen ovat elvyttäneet mieltä ja ruumista.
Yhteen vaellukseen hän halusi liittää viikon lepoa luostarissa. Sitä kautta hän löysi pienen karmeliittaluostarin Sierra de Francia -vuoriston syleilyssä, kauniissa jokilaaksossa.
Leena kertoo, että luostarissa hän hoiti puutarhaa, poimi hedelmiä, siivosi ja laittoi ruokaa kokin vapaapäivinä. Luostarin kasvimaa ja hedelmätarhat ovat muurien sisäpuolella, sillä vuorikauriit ja villisiat söisivät ne muuten. Messut ja rukoushetket olivat tärkeä osa päivää.
“Varsinaisen luostarin sisään eivät pääse kuin papit ja munkit, jotka asuvat alueella pienissä majoissa. Vapaaehtoiset pääsevät vierastaloon, kirkkoon ja ruokasaliin”, Leena tarkentaa.
Luostarissa Leenasta alkoi tuntua siltä kuin hän olisi saapunut kotiin. Mieleen hiipi kysymys: olisiko hänen paikkansa kokonaan luostarin muurien sisällä?
Tunti polvirukousta
Luostarista Leena löysi hoitavan hiljaisuuden. Rukous ja hengellinen kirjallisuus olivat auttaneet häntä aiemminkin, kun elämä oli tuntunut yksinäiseltä ja raskaalta. Tällaisia hetkiä oli usein silloin, kun lastentarhaopettajan koulutuksen saanut Leena teki työtä Maracaibon kaupungissa Venezuelassa. Hän oli kaupungin ainoa suomalainen.
”Olen kirjoittanut melkein 30 vuotta hengellistä päiväkirjaa. Aamuhetket ovat minulle tärkeitä. Venezuelassa oli samoin, kirjoitin rukousaiheita ylös ja lähdin työhön rukoillen”, Leena muistelee.
Hän kirjoitti kokemuksistaan karmeliittaluostarissa kirjan Jumalan puhetta luostarin hiljaisuudessa. Kirja ilmestyi toukokuussa. (Suomen Lähetysseura 2022)
“Olen oppinut itsestäni”
Jumala-yhteys on Leenan mielestä kaiken hengellisen elämän perimmäinen päämäärä. Jumalaa etsitään omasta sisimmästä.
”Usko vahvistuu ja sisäinen hiljaisuus kasvaa. Olen oppinut itsestäni paljon”, Piirainen kirjoittaa.
Luostarielämä hoivaa sekä hiljaisuudella, mietiskelyllä että työllä. Leena Piirainen kertoo kirjassaan luostarin arjesta:
Aamu alkaa hetkipalveluksella, jonka jälkeen rukoillaan tunti hiljaisuudessa polvillaan. Sitten on messu. Päivät ovat myös työntäyteisiä: ruuanlaittoa, siivousta ja puutarhatöitä. Työtä tehdään hiljaa rukoillen. Ehtoollisen jälkeinen hiljaisuus on paras aika seurustella Jeesuksen kanssa.
”Herra, kosketa sydäntäni! Kosketa sieluani! Herra, tässä olen.”
Kun elämä taas muuttui
Leena on tehnyt elämässään rohkeita ratkaisuja. Hän lähti vuonna 2003 yksin töihin Venezuelaan Lähetysseuran kautta. Hän teki ensimmäiset vuodet kummilapsityötä ja opetti sen jälkeen lapsia lukemaan lukutaitoluokassa guajirojen asuinalueella kaupungin laidalla. Hän työskenteli Venezuelassa vuosina 2003-2009 ja jatkoi sitten Lähetysseuran kotimaan työssä eläkeikään asti.
Palattuaan karmeliittaluostarista kotiin kahdeksan vuotta sitten Leena pohti hakeutumista kokonaan luostariin – mutta sitten elämä muuttui jälleen. Leenasta tuli isoäiti, kun hänen poikansa meni naimisiin ja perhe sai ensimmäisen lapsen. Leenalla on kaksi aikuista ja kaksi lastenlasta.
Keväällä ja kesällä Leena hoitaa siirtolapuutarhamökkinsä puutarhaa Oulunkylässä Helsingissä. Hän kasvattaa siellä mm. tomaatteja, kurkkuja, kurpitsoja, papuja, yrttejä ja kukkia. Kompostimulta antaa lisää voimaa kasvuun. Mutta kun lehdet alkavat putoilla, Leena alkaa pakata laukkuaan. Hän on viettänyt syksyllä ja kevättalvella kaksi kuukautta itselleen rakkaaksi tulleessa karmeliittaluostarissa. Vain korona-aika katkaisin tämän perinteen.
Iloa ja lämpöä elämään tuo myös Tuomiokirkon messusta pari vuotta sitten löytynyt kumppani, joka auttoi myös tekstin käsittelyssä kirjaa tehdessä.
Teksti Marjatta Kosonen
Leenan kirjan voi ostaa Lähetysseuran verkkokauppa Basaarista tai Kirkkopäivien ja Lähetysjuhlien aikana 20.-21. toukokuusta Lähetysseuran pöydästä Kirkkotorilla, Oulun teatterin toisesta kerroksesta. (Kaarlenväylä 2).
