John Hernández
Ehkä olisi parasta aloittaa toteamalla, että Latinalaisessa Amerikassa vaikuttaa, ei yksi vaan peräti kolme erilaista luterilaista kirkkoa.
Ensimmäinen on syntynyt maahanmuuton myötä. Tämä luterilaisuuden haara syntyi eurooppalaisten maanviljelijöiden ja uudisasukkaiden myötä. Se vakiintui varsinkin eteläisessä osassa Latinalaista Amerikkaa, jossa oli hyvät olosuhteet asettua asumaan ja viljelemään maata.
Toinen luterilaisen kirkon haara Latinalaisessa Amerikassa ovat saksan kieltä puhuvat seurakunnat, jotka seuraavat EKD:ta (Evangelische Kirche in Deutschland) Saksan evankelis-luterilaista kirkkoa. Kirkon toimintaan osallistuu “kausijäseniä”, jotka ovat maassa tiettyjä jaksoja esimerkiksi työn takia. Tämä yhteisö on jäsenilleen myös tapa olla yhteyksissä kotimaahansa, maanmiehiinsä ja omiin juuriinsa. Kirkossa kohtaavat myös ihmiset, jotka ovat jo juurtuneet Latinalaiseen Amerikkaan ja joiden lapset, ovat syntyneet ja avioituneet täällä.
Latinalaisen Amerikan protestanttisessa kirkkoperheessä on vielä kolmas luterilaisten ryhmä, jonka juuret eivät ole diasporassa – vaan lähetystyössä. Tämä ryhmä on saanut alkunsa viime vuosisadan alussa pohjoisamerikkalaisen lähetystyön myötä. Tästä kolmannesta ryhmästä on myös muodostunut Kolumbian evankelis-luterilainen kirkko. Syntymästään saakka tämä kirkko on ollut vähemmistökirkko kolumbialaisessa yhteiskunnassa.
Alun vaikeat vuodet
Kolumbian luterilainen kirkko täyttää tänä vuonna 86 vuotta. Päivä, jona tätä merkkipäivää juhlitaan, on vuonna 1936 perustetun CELMOSA (Colombia Evangelical Lutheran Mission of South America) -säätiön perustamispäivä. Kuten monet muut protestanttiset lähetysseurat, CELMOSA ei aloittanut lähetystyötään maan suurimmista kaupungeista, joihin tavallisesti tullaan maahan saapuessa, kuten Bogotasta, Barranquillasta tai Calista. Sen sijaan CELMOSA päätti aloittaa työnsä Boyacássa, kaukaisella, konservatiivisella alueella maaseudulla pääkaupungin pohjoispuolella. Huomionarvoista tässä ajanjaksossa olivat lähetystyöntekijöiden valtavat ponnistelut seurakuntien perustamiseksi ja vahva usko evankeliumin ilosanoman jakamiseen. Heidät tunnettiin pyrkimyksistään kertoa evankeliumia juuri heille, jotka olivat erityisen haastavien välimatkojen päässä. Vuosien 1936 ja 1946 välillä maahan saapui 15 ulkonmaista lähetyssaarnaajaa perheineen, mikä oli tuplasti enemmän kuin edellisellä vuosikymmenellä.
Seurakuntia perustettiin ja jokaiseen yhteisöön perustettiin myös kouluja, joilla tuli olemaan erittäin tärkeä rooli luterilaisen kirkon muodostumisessa. Tämän ajanjakson lähetystyön erityisen hieno saavutus oli myös koulutuskeskus Instituto Bíblico Cultural, joka perustettiin vuonna 1946 Duitamaan, Boyacáan. Instituutista valmistui monia kirkollisia johtajia, joista tuli maan ensimmäisiä kolumbialaisia pappeja.
Huomionarvoista tässä ajanjaksossa olivat lähetystyöntekijöiden valtavat ponnistelut seurakuntien perustamiseksi ja vahva usko evankeliumin ilosanoman jakamiseen.
Vuonna 1946 Pohjois-Amerikan luterilaiset kirkot osallistuivat myös Kolumbian lähetystyön koordinointiin. Tähän sisäiseen järjestäytymiseen vaikutti myös poliittisen ilmapiirin muutos. Vuodesta 1930 Kolumbian valtiota olivat hallinneet liberaalit hallitukset, joiden aikana protestanttinen lähetystyö oli mahdollista. Vuonna 1946 Kolumbian valtion poliittisessa ilmapiirissä tapahtui kuitenkin radikaali muutos, kun valtaan nousi konservatiivipuolue, joka puolsi perinteistä, katolista moraalia. Maassa puhalsivat poliittisen tukahduttamisen tuulet ja protestanttisen lähetystyön toteuttamisessa ilmeni hankaluuksia, ja Instituto Bíblico Cultural suljettiin. Tämä merkitsi uutta ajanjaksoa jalansijaa etsivälle, luterilaiselle pienelle kirkolle.
Väkivallan vuodet
Vuonna 1949 koitti CELMOSA:n loppu virallisesti ja siitä muotoutui uusi toimija: Corporación Evangélica Andina, Andien evankelinen korporaatio. Nimen vaihtaminen kertoi myös uudesta identiteetistä: Ensinnäkin uusi nimi oli espanjaa, sana ‘kirkollinen’ katosi kokonaan ja alettiin puhua ’korporaatiosta’. Samalla luovuttiin termistä ‘luterilainen’ ja jäljelle jäi vain ‘evankelinen’. Evankelisuus yhdistetään yleensä Pohjois-Amerikassa syntyneisiin evankelikalismin suuntauksiin tai Pohjois-Amerikkalaisiin helluntailaiteen liittyviin ryhmiin.
Kirkon työ koostui toisaalta väkivallan vastustamisesta kaukaisimmalla alueilla, mutta toki myös pyrkimyksestä laajentaa luterilaisen kirkon työtä ja vaikutusta. Maassa vallitsevan väkivallan vastustaminen loi sekä poliittisia että uskonnollisia komponentteja lähetystyöhön. Vuonna 1949 katollisen papin käskystä suljettiin Kolumbian vanhin luterilainen yhteisö Socotássa ja vuonna 1950 tuhottiin yhteisön kappeli, pappila sekä muutaman seurakunnan jäsenen koti. Toisessa kaupungissa, El Cocoyssa Boyacán kunnassa, murhattiin samana vuonna yksi seurakuntalainen. Näistä tapahtumista kertoo hyvin elävästi mm. lähetystyöntekijä Joyce Berg vuonna 1990 julkaistussa elämänkerrassaan My Colombian Journey. Näiden tapahtumien myötä kirkon tuli jälleen muuttaa ja siirtyä kaupunkeihin, kuten Bogotáan ja Sogamosoon (missä niiden oli helpompi uudelleen vakiintua ja löytää paikkansa).
Ajanjakso 1948-1958 on tunnettu Kolumbian historiassa nimellä La Violencia, väkivalta. Tämän ajanjakson aikana alkoivat väkivaltaisuudet ja konfliktit, jotka jatkuvat edelleen.
Tämä lähes kymmenen vuotta kestänyt ajanjakso oli jäseniensä kannalta kaikkein merkittävin kirkon muodostumisessa. Näiden vuosien aikana luterilainen kirkko vahvistui koettelemuksista ja vastustuksesta huolimatta sekä onnistui vakiinnuttamaan paikkansa uudessa ympäristössä. Kirkko jatkoi lähetystyötään kouluissa sekä seurakunnissa samalla vältellen poliittis-uskonnollisia konflikteja.
Kirkot Bogotassa ja Sogamosossa tarjosivat pakopaikan niille luterilaisille, joiden oli täytynyt paeta Boyacán ja Casanarén väkivaltaisuuksia. Näiden alueiden koulut tarjosivat vaihtoehdon protestanttien lapsille, joita oli syrjitty uskonsa takia valtion kouluissa. Myöhemmin kun julkinen koulutus muovautui vapaammaksi ja uskonnollisten vähemmistöjen painostaminen loppui – ja vähitellen suurin osa näistä luterilaisista kouluista suljettiin.
Ajanjakso 1948-1958 on tunnettu Kolumbian historiassa nimellä La Violencia, väkivalta. Tämän ajanjakson aikana alkoivat väkivaltaisuudet ja konfliktit, jotka jatkuvat edelleen. Huhtikuussa 1948 murhattiin liberaali populistijohtaja Jorge Eliecer Gaitánon, joka aiheutti historian kirjoihin jääneen Bogotazo-mellakan, jonka myötä Bogota tuhottiin paikoittain täysin. Seuraavat vuodet olivat täynnä verenvuodatusta, myös luterilaisille.
Korporaatiosta kirkoksi
Vuonna 1958, Andien evankelinen korporaatio vaihtoi nimensä taas: nyt nimeksi valikoitui Iglesia Evangelica Luterana – Sinodo de Colombia, Evankelis-luterilainen kirkko – Kolumbian kirkolliskokous. Tämän myötä luterilainen kirkko tunnistettiin julkisesti kirkoksi ja se alkoi saada tunnettuutta. Väkivallan uhka oli laimentunut ja kirkon oli helpompi jatkaa työtään.
Samoihin aikoihin luterilainen kirkko pystyi vahvistamaan rooliaan ja työtään Bogotassa ja perusti San Lucasin seurakunnan Kennedyn lähiöön vuonna 1960. Tämä laitakaupungilla tehty työ sai alkunsa opiskelijoista, joiden perheet olivat luterilaisia ja jotka olivat hyötyneet John F. Kennedyn hallituksen avusta. Tässä seurakunnassa syntyi hanke, jossa vapaaehtoiset lääkärit tekivät työtä muutoksen aikaansaamiseksi lähiössä ja työ laajeni maan sisäisten siirtolaisten ja köyhien pariin laajemminkin. Vuonna 1978 perustettiin kristillisen viestinnän keskus, jossa tehtiin esimerkiksi painettuja uutiskirjeitä ja radio-ohjelmia.
Väkivallan uhka oli laimentunut ja kirkon oli helpompi jatkaa työtään.
Samoihin aikoihin Latinalaisessa Amerikassa käytiin keskustelua ns. vapautuksen teologista. On todettava, että Kolumbian luterilainen kirkko ei virallisesti ottanut osaa tämän teologian kehittämiseen, eikä sen uskonnollisissa yhteisöissä ollut tilaa vielä tämän ajattelun juurtumiselle. Vasta muutaman vuosikymmen päästä luterilainen kirkko alkoi todella ymmärtää kehitystä kehitystä ja kansainvälisen yhteistyön merkitystä työssään.
Rajoituksia ja mahdollisuuksia
Vuonna 1982 Kolumbian kirkkoon perustettiin Luterilaisen Maailmanliiton tuella Lähetystyö ja kehityksen -osasto, jonka avulla järjestettiin projekteja myös seurakuntien ulkopuolella. Tästä osastosta käsin organisoitiin hankkeita, joilla tuettiin alkuperäiskansan jäseniä ja maanviljelijöitä. Osasto myös reagoi väkivaltaisten konfliktien aiheuttamaan maan sisäisen pakolaisuuden kasvuun, jonka seurauksena maanviljelijöitä alkoi muuttaa kaupunkeihin päivittäin.
Vuonna 2003 viimeiset kansainväliset lähetyssaarnaajat poistuivat maasta ja luterilaisen kirkon organisoituminen ja hallitseminen jäi kokonaan kolumbialaisten käsiin.
Uusi perustuslaki toi mukanaan uskonvapauden ja seurakuntien vapaan toiminnan vuonna 1991. Uusi vapaus ei kuitenkaan tuonut niin suuria muutoksia luterilaisessa kontekstissa kuin esimerkiksi helluntailaisseurakunnissa, jotka kokivat merkittävän kasvun kannattajamäärissä. Kolumbian luterilainen kirkko oli vuosikymmenien aikana tottunut elämään konfliktien keskellä ja pitämään matalaa profiilia. Kirkon asema oli vakiintunut niin kaupungeissa kuin syrjäseuduillakin, mutta se ei onnistunut seuramaan muita kirkkoja räjähdysmäisessä kasvussa, mikä herätti paljon keskustelua kirkon sisällä kirkon roolista Kolumbiassa.
Oli tärkeiden kehitysaskelien aika: vuonna 1998 valittiin ensimmäinen nainen papinvirkaan Kolumbian kirkkoon. Vuonna 2003 viimeiset kansainväliset lähetyssaarnaajat poistuivat maasta ja luterilaisen kirkon organisoituminen ja hallitseminen jäi kokonaan kolumbialaisten käsiin. Vuonna 2008 perustettiin hanke, jonka pohjalta suunniteltiin lähetystyön suunnitelma, mikä perustui täysin kolumbialaisessa kontekstissa työskentelyyn.
”Jeesuksen evankeliumin jakaminen ihmisen pelastukseksi julistamalla, opettamalla ja palvelemalla. Vahvistamalla IELCO:n yhteisöjä ja Jumalan armosta rakentamalla maastamme paremman”, luki kirkon lähetystyön suunnitelmassa.
Tämäntyyppinen itseymmärrys kirkon sisällä oli itsessään edistysaskel ja auttoi ymmärtämään kirkon mahdollisuuksia ja haasteita. Pienen luterilaisen kirkon rooli katolilaisessa maassa on nimenomaan tarjota vaihtoehtoa ja muutosta.
Miten kirkolla menee nyt?
Yleisesti lähetystyön näkökulmasta luterilaisen kirkon pitäisi vaikuttaa kokonaisuudessaan Latinalaisen Amerikan todellisuuteen. Käytännössä kävi kuitenkin toisinpäin, kuten tämä kirjoitus on yrittänyt todistaa: kolumbialaisen yhteiskunnan realiteetit ovat lopulta muovanneet luterilaisen kirkon kehitystä Kolumbiassa.
Luterilaisen lähetystyön on täytynyt selvitä ensin nimettömästä instituutiosta myöhemmin tunnistettavaksi vähemmistökirkoksi. Luterilainen kirkko etsii edelleen muotoaan maassa, joka ei ole poliittisesti tai uskonnollisesti mitenkään homogeeninen. Luterilaisuus on muodostunut Kolumbiassa pitkälti vuorovaikutuksessa maan tilanteeseen ja kulttuuriin sopeutuen.
Suomen Lähetysseuran rooli on ollut erittäin keskeinen Kolumbian luterilaisen kirkon kehityksessä ja itsensä löytämisessä: Lähetysseura on tukenut paikallisia pappeja työssään, auttanut teologian muodostamisessa ja tukenut paikallista diakoniatyötä. Lähetysseura on tukenut monien aloitteiden luomisessa, joilla on muutettu kolumbialaisten elämää ja elinoloja konkreettisesti, kuten tukemalla vuosikymmenien ajan lapsia opiskelustipendeillä ja yhteisöjä erilaisilla hankkeilla. Esimerkiksi Ecovida-hankkeen avulla tuettiin maaseudun yhteisöjä pärjäämään ilmastomuutoksessa ja Sodasta rauhaan -projektissa tuettiin yhteisöjä konfliktialueilla, joilla rauhansopimuksesta huolimatta väkivaltaisuudet eivät ole päättyneet.
Kolumbian valtio allekirjoitti rauhansopimuksen Farc-sissijärjestön kanssa vuonna 2016 yli 50 vuoden sisällissodan jälkeen, mutta valitettavasti rauhansopimuksen solmiminen ei ollut päätepiste vaan ennemminkin hetki, jolloin ymmärrettiin, että vuosikymmenien sota on luonut täysin jakautuneen ja epätasa-arvoisen yhteiskunnan.
Luterilainen kirkko Kolumbiassa on nyt ymmärtänyt, että sillä on tärkeä tehtävä ja että se pystyy vaikuttamaan ympäristöönsä yhdessä muiden kirkkojen ja organisaatioiden kanssa.
Tänä päivänä luterilainen kirkko ei ole ainut vaihtoehto erilaiselle ajattelulle, mutta se tuntee hyvin kolumbialaisen yhteiskunnan ja sen haasteet, kuten rauhan evankeliumin toteuttamisen väkivaltaisessa yhteiskunnassa. Luterilainen kirkko on kuitenkin ymmärtänyt, että sen rooli ei ole toimia pelkästään kirkkona, vaan vaihtoehtona, joka tukee ja rakentaa Jumalan armosta saatua elämää.
