Caracoli on yksi Kolumbian pääkaupungin Bogotán laidalla sijaitsevista köyhistä slummeista. Matka kaupungin keskustasta kestää sinne lähes kaksi tuntia useammalla bussilla. Aluetta hallitsevat köyhyys, väkivalta, jengit, alkoholismi ja huumekauppa. Siellä ei ole virallista sähköverkostoa, ei viemärijärjestelmää eikä puhdasta vettä. Caracolin 50 000 asukkaasta suurin osa on sodan väkivaltaa pakoon lähteneitä maansisäisiä pakolaisia. Toivottomuus on arkipäivää.
Tätä toivottomuutta vastaan tänä vuonna 80 vuotta täyttävä Kolumbian evankelisluterilainen kirkko taistelee. Kirkon pieni toimitila Caracolissa täyttyy kikatuksesta ja puheesta, kun Teen itselleni tulevaisuuden -projektin kymmenkunta iältään 11–17-vuotiasta nuorta naista saapuu tapaamiseen.
Kirkon tavoitteena on voimaannuttaa nuoria naisia ja antaa heille eväitä parempaan elämään ja tulevaisuuteen erilaisten kurssien ja koulutusten avulla. Tytöille on tarjottu muun muassa kampaaja- ja manikyyrikursseja, koulutusta naisten oikeuksista sekä seksuaalikasvatusta.
Yksi tytöistä on 13-vuotias Estefania. Hänellä on suuria suunnitelmia ja toiveita, mutta myös pelkoja. Estefania haluaa pois Caracolista, sillä lähiö on täynnä varkaita, juoppoja ja huumeiden käyttäjiä.
– Öisin varkaat kulkevat katoilla etsien paikkaa mistä tulla sisään, mutta minun koirani puolustaa meitä. Minua pelottaa kävellä yksin kaduilla, kun joka kulmassa on jengiläisiä ja juoppoja, jotka katsovat oudosti, kertoo Estefania.
Hänen suurin pelkonsa on kuitenkin se, että isosisko karkaa kotoa ja että äidin masennus syvenee.
– Isosiskolla on ongelmia äidin ja isäpuolen kanssa. Hän karkasi jo kerran, mutta lastensuojeluviranomaiset saivat hänet kiinni. Äitini masentui siitä niin kovin, että on joutunut syömään lääkkeitä. Jos sisko karkaa uudestaan, meidät kaikki otetaan huostaan, mutta minä haluan olla äidin kanssa, Estefania sanoo.
”Täällä voi puhua vaikeistakin asioista”
Kolumbian luterilaisen kirkon psykologi Ana Mendivelson mukaan suurimmalla osalla tytöistä on ongelmia kotonaan. Usein he hoitavat pienempiä sisaruksiaan aamusta iltaan, yrittävät käydä koulua ja tekevät suurperheiden kotityöt. Useat kohtaavat myös henkistä ja fyysistä väkivaltaa sekä kotonaan että kaduilla. Noin 30 prosenttia Caracolissa asuvista tytöistä keskeyttää opintonsa ja 23 prosenttia saa lapsen alle 20-vuotiaana. Suurin osa tytöistä ei ole koskaan poistunut lähiöstä.
Mendivelson mukaan kirkon projektin tavoitteena on kasvattaa nuorista naisista henkisesti terveitä aikuisia, jotka arvostavat itseään ja jotka puolustavat oikeuksiaan. Naisia, jotka eivät tee asioita vain sen vuoksi, että niin kuuluu tehdä, vaan että he oppisivat suunnittelemaan elämäänsä ja toteuttamaan omia toiveitaan.
– Kirkon tehtävänä on auttaa tyttöjä kokonaisvaltaisesti ottaen huomioon hengellisen ja fyysisen hyvinvoinnin. On äärimmäisen tärkeää antaa heille työkaluja elämänsä suunnitteluun, ennen kuin ongelmat kasaantuvat ylitsepääsemättömiksi. Useat kärsivät arvostuksen puutteesta, joten on tärkeää vahvistaa heidän itsetuntoaan. He tarvitsevat kuuntelijaa, ymmärtäjää ja ihmisiä, jotka tukevat heitä, Mendivelso toteaa.
Estefania viihtyy tyttöjen projektissa. Kivointa on hänen mukaansa se, että saa olla rauhassa ystävien kanssa, puhua vaikeistakin asioista ja oppia uusia taitoja, kuten kampauksien ja manikyyrien tekoa. Tärkeää on hänen mielestään myös se, että heitä opetetaan pitämään itsestään huolta ja suunnittelemaan asioita.
– Täällä meille opetetaan, että voimme itse päättää tulevaisuudestamme. Haluan olla aikuisena hyvä äiti ja haluan että minulla on kunnon ammatti. Minä haluan tulla sairaanhoitajaksi, jotta saan kunnon palkkaa ja voin viedä äitini pois tästä kamalasta lähiöstä, Estefania sanoo.
Teksti ja kuvat Riikka Leskinen
Kauneimmat Joulaulut soivat unohdetuille lapsille. Osallistu keräykseen!
