Sari-Johanna Kuittilo työskenteli ensimmäiset kahdeksan vuotta Tel Avivissa ja vuodesta 2015 lähtien Israelissa ja Palestiinalaisalueilla. Hän on kohdannut työssään useita satoja apua ja tukea tarvitsevia perheitä sekä lapsia ja nuoria. Hädän hetkellä tarvitaan kiireellistä apua, mutta sen rinnalla pyritään rakentamaan myös pitkäkestoista tukea ja verkostoja kantamaan vaikeuksien keskellä kamppailevia ihmisiä ja perheitä.
Pyysimme Sari-Johannaa muistelemaan kolmea koskettavaa kohtaamista työvuosien varrelta.
Äiti halusi lapset turvaan
“Paikallinen työntekijä oli perustanut naisten turvakodin, jossa kävin säännöllisesti tapaamassa äitejä ja lapsia. Tunsin sitä kautta äidin, joka oli palannut turvakodista lastensa kanssa takaisin väkivaltaisen miehensä luokse. Äiti soitti myöhään illalla hirvittävän peloissaan ja pyysi, voinko tulla heti hakemaan lapset turvaan. Lasten isä oli pois tolaltaan, ja äiti pelkäsi lasten puolesta ja halusi saada heidät kiireesti turvaan.
Lähdin siitä paikasta ajamaan heidän luokseen. Äiti toi lapset ulos, mutta ei halunnut itse tulla mukaan. Äiti ei antanut minun soittaa poliisia paikalle, koska hän pelkäsi, että lapset otettaisiin huostaan. Lapset olivat alle kouluikäisiä, ja perheessä oli väkivallan lisäksi muitakin vaikeita ongelmia.
Tunsin lapset entuudestaan ja he turvautuivat minuun. Toin heidät kotiini, ja meni pari tuntia, ennen kuin he pystyivät käymään nukkumaan. Oli hyvin liikuttavaa ja koskettavaa kuulla, miten pienet lapset kertoivat kokemastaan pelottavasta tilanteesta. He eivät puhuneet väkivallasta suoraan vaan mielikuvien kautta. Vanhin poika kertoi pelottavasta, mustasta möröstä, joka tulee nurkan takaa. Oletko sinäkin nähnyt mörön, poika kysyi minulta.
“Äiti oli pahoinpidelty, mutta hän ei edelleenkään halunnut yhteyttä viranomaisiin huostaanoton pelossa.”
Peittelin lapset nukkumaan ja kerroin, että huomenna tavataan äiti ja luotetaan siihen, että kotona on kaikki hyvin. Seuraavana päivänä tapasimme äidin kanssa ulkona puistossa. Äiti oli pahoinpidelty, mutta hän ei edelleenkään halunnut yhteyttä viranomaisiin huostaanoton pelossa.
Rupesimme äidin kanssa käymään säännöllisesti tilannetta läpi. Teimme yhdessä pitkää ja kipeää matkaa, ennen kuin hän sai riittävästi turvaa voidakseen lähteä väkivaltaisesta parisuhteesta.
Seurakunnassa oli tapana tuoda lapset Jumalanpalveluksen yhteydessä pyhäkouluun, jonne äiti tuli lastensa kanssa. Laulujen sanat koskettivat häntä ja hän sai kokea turvaa. Seurakunnan rukouspiirissä muistettiin hänen perhettään, ja pappina toimineen Tarja Säynetvirran kanssa toimimme työparina äidin henkisenä tukena. Äiti halusi, että lapset kastettaisiin ja että Tarja toimittaa kasteen. Puimme lapset täällä Lähetysseuran Felm-keskuksessa valkoisiin vaatteisiin, ja siinä vaiheessa itsekin astuin heidän kummeikseen.
Lapset ovat jo yli 18-vuotiaita. Oli hyvin liikuttavaa, että kun vuosi sitten palasin takaisin kotimaan jaksolta, äiti otti minuun yhteyttä ja sanoi: “Muistathan, että nämä lapset ovat myös sinun lapsiasi.”
Juoksijapoika sai elämän hallintaansa
“Olin kertomassa Lähetysseuran yhteistyökumppanille työnohjauksesta ja kerroin, että olin tullut heitä varten, auttamaan ja vahvistamaan heidän jaksamistaan ja hyvinvointiaan. Eräs työntekijä halusi puhua kanssani kahden kesken. Hänellä oli huoli monella tavoin oireilevasta nuoresta pojasta, johon kukaan ei saanut otetta. Työntekijä oli yrittänyt keskustella hänen kanssaan, mutta poika torjui, ja haitallinen käyttäytyminen vain vahvistui. Työntekijä pyysi, voisinko minä keskustella pojan kanssa.
Poika oli tullessaan hyvin varauksellinen. Kyselin, mitä hänelle kuului ja hän alkoi aika nopeasti avautua ja kertoi, että hän tykkää juosta. Tästä löysin yhteyden poikaan, sillä minulla itselläni on ammatillinen urheilutausta. Pohdimme yhdessä, mitä erilaisia elementtejä ja treenejä juoksuharjoittelussa tarvitaan ja että välillä pitää voida myös hellittää. Puhuimme, kuinka myös omassa elämässä pitää olla erilaisia elementtejä, että pystymme tekemään matkaa kohti omaa päämääräämme. Olimme molemmat vahvasti mukana tapaamisessa.
Seuraavalla viikolla koulun rehtori kertoi, että pojan käyttäytymisessä oli tapahtunut täyskäännös. Hän oli muuttunut, häiritsevä ja väkivaltainen käytös oli poissa. Tämä oli hyvä osoitus siitä, että kun löytyi kosketuspinta pojalle entuudestaan tuttuun aiheeseen, se avasi keskinäistä ymmärrystä ja hän otti minut mukaan pohtimaan omaa elämäänsä.
Koululla käydessäni vaihdamme pojan kanssa aina muutaman sanan. Hän on myös musikaalisesti lahjakas, ja on ollut ihana kuulla, että hän on lähtenyt mukaan koulun orkesteriin ja on sitoutunut ja innostunut, iloinen ja valoisa nuori.
Nuoren ongelmat heijastavat usein perheen ongelmia. Apua tarvitaan myös sinne ruohonjuuritasolle, mistä ongelmat ovat lähtöisin. Palestiinalaisalueilla koulujen sosiaalityöntekijöillä ei ole mahdollista mennä perheisiin, ja heidän työnsä pyörii oppilaiden ympärillä.
Jo tuolloin jäi kytemään ajatus, että tarvittaisiin sellainen toimintamuoto, jolla voisimme tukea apua tarvitsevia perheitä erityisesti Palestiinan puolella. Diakoniatyö päästiin aloittamaan vuosi sitten.”
Kodin kunnostuksesta alkanut yhteys jatkui isän tukena saattohoidossa
“Palestiinalaisalueella erään seurakunnan vastuuhenkilö tuli kertomaan, että hänen sisarensa tarvitsi akuutisti apua. Sisar ja hänen miehensä olivat työttömiä, perheen talo oli kurjassa kunnossa ja sadevedet tulivat makuuhuoneeseen. Lähi-idässä vesisateet voivat olla talvikuukausina todella hurjia. Perhe ei saanut mistään apua.
Kotona tilanne oli niin järkyttävä, että se on minulla yhä silmissäni. Talossa oli kaksi pientä huonetta. Neljä 7–15-vuotiasta lasta jakoivat pienen makuuhuoneen, tytöt ja pojat yhdessä, sängyt tiiviisti vieri vieressä. Kun astuin makuuhuoneeseen, valtava homeen haju iski suoraan hengitysteihin. Seinät olivat täysin homeen peitossa ja katossa oli reikiä, joista sadevesi valui huoneeseen. Kun olin ollut huoneessa kymmenkunta minuuttia, oma elimistöni reagoi homekuormaan. Lapset nukkuivat siellä joka yö!
“Kun astuin makuuhuoneeseen, valtava homeen haju iski suoraan hengitysteihin.”
Ryhdyimme kartoittamaan yhteisöä ja löysimme ammattiin valmistuneen työttömän nuoren. Hän puhdisti seinät homeesta ja paikkasi vuotavan katon. Perheen koti saatiin asuttavaan kuntoon, ja nuori ammattilainen sai oman alansa töitä ensimmäisen kerran valmistumisensa jälkeen.
Siinä samassa selvisi, että perheen isä sairasti loppuvaiheen syöpää. Hänellä oli enää muutamia viikkoja elinaikaa ja hänet oli viety sairaalaan.
Täkäläiseen kulttuuriin kuuluu, että pitää toimia heti, ei pidä jäädä odottamaan vaan pitää lähteä liikkeelle. Soitin perheen tytölle ja kysyin, voinko käydä isän luona sairaalassa.
Tapahtumaketju oli alkanut kodin korjaamisesta, ja yhtäkkiä olin saattohoitotilanteessa tukemassa isää, jonka elämän matka oli päättymässä. Isällä oli suuri huoli siitä, kuinka perhe pystyy jatkamaan eteenpäin ilman häntä. Kerroin isälle, että sinä voit lähteä rauhassa, Lähetysseurassa pystymme olemaan perheen tukena ja apuna ja luomme perheelle tukiverkoston. Luotetaan siihen, että Jumala kantaa ja Häneen voi luottaa ja että lupaukset pidetään.
Mieleeni jäivät isän katse ja hiljainen nyökkäys, ennen kuin hän poistui tästä maailmasta. Vastuunkantaminen huokui isästä viimeiseen hetkeen saakka, mikä on hyvin ominaista palestiinalaisperheille.
Perheen koti saatiin kuntoon. Oli hyvin koskettavaa nähdä heidän valoisat katseensa, kun menin tapaamaan heitä. Toivottomuus oli väistynyt ja perheenjäsenten kasvoilta loisti valo ja toivo.”
Teksti: Vuokko Pentzin
