Asun Hongkongissa. Jotkut kutsuvat tuota maailmankolkkaa Kaukoidäksi. Hetkinen! Kaukoitä? Kaukana mistä? Eihän Hongkong ole Hongkongissa asuville kaukana. Kuka on keksinyt ruveta määrittelemään, että tuo osa Aasiaa on jokin kaukainen alue? Eivät kai ainakaan kuopiolaiset, joiden mielestä mualiman napa sijaitsee Kuopion torilla. (Siellä penkeissä olevat kuopiolaiset, heilauttakaahan kättä.)
Mutta niinhän se taitaa olla, että meillä ihmisillä on tapana katsoa maailmaa omasta maailman navastamme käsin. Se, mikä on lähellä, on tärkeintä ja arvokkainta. Se, mikä on kaukana, on vähemmän arvokasta ja vähemmän tärkeää. Tämähän on toisaalta ihan luonnollista. Mutta jos tällainen omasta maailman navasta käsin katselu johtaa ajatteluun, jonka mukaan lähimpänä omaa itseä oleva on parempaa ja arvokkaampaa kuin jossakin muualla oleva, ollaan huonoilla jäljillä.
Silloin tällöin sanon Hongkongin luterilaisen teologisen seminaarin oppilailleni, että kristinuskon maantieteellisessä kartastossa minä olen vähemmistössä, he kuuluvat enemmistöön. Toki Aasiassa lähes kaikkialla kristityt ovat vähemmistönä omassa maassaan, mutta koko maailmassa meitä valkonaamaisia länsimaisia kristittyjä on enää alle 40 prosenttia maailman kristityistä. Vuonna 1900 tämä prosenttiosuus oli noin 80. Ja sama suuntaus jatkuu: meidän länsimaisten kristittyjen prosenttiosuus maailman kristityistä pienenee. Me länsimaalaiset kristityt olemme siis vähemmistöä. Ja siksipä onkin syytä kysyä, mitä me vähemmistössä olevat voisimme oppia niiltä ihmisiltä, jotka edustavat maailman kristittyjen enemmistöä?
Lähetysteologiassa on jo pitkään puhuttu marginaalien missiosta. Elämän monenlaisissa marginaaleissa, syrjässä, kaukana monenlaisista maailman navoista olevat ihmiset eivät olekaan vain vastaanottajia, vaan heillä on monenlaista annettavaa. Ajattelepa vaikka länsimaiden ulkopuolisten kulttuurien kauneutta ja rikkauksia. Kirkollisessa elämässä ja teologiassa heidän kontekstissaan, tavassa elää ja tulkita uskoa on paljon sellaista, jolle olisi syytä kallistaa korvansa. Heiltä voisi oppia ainakin sen, ettei usko ja kirkon asema nojaa instituutioiden valtaan, kulttuuriseen enemmistöasemaan tai taloudelliseen turvallisuuteen. Tällaisen turvatun aseman horjuminen kai huolestuttaa monia täällä Suomessa. Enemmistöasema ja sen mukanaan tuomat monenlaiset edut pienenevät.
Haetaanpa siis näkökulmaa muualta. Kirkkoisä Augustinus katseli ristiinnaulittua Kristusta ja pysähtyi siihen Johanneksen evankeliumin kirjaamaan kohtaan, jossa sotilas puhkaisi Jeesuksen kyljen, josta vuoti verta ja vettä. Augustinuksen mukaan Kristuksen avattu kylki tarkoittaa uuden elämän avattua porttia. Veri ja vesi merkitsevät kirkon sakramentteja, kastetta ja ehtoollista. Ne synnyttävät kirkon elämän ja ylläpitävät sitä. Toisin sanoen: kirkko syntyi Kristuksen haavasta, kärsivän, itsensä antavan ja rakastavan Kristuksen sydämestä. Ja edelleen kirkko elää ja vahvistuu vain pysymällä lähellä Kristuksen rakkauden täyttämää sydäntä.
Kirkon sydän, ”mualiman napa”, ei olekaan täällä Suomessa (ei edes Kuopiossa), ei Hongkongissa, ei luterilaisuuden syntymailla Wittenbergissä eikä Roomassa. Kirkon tärkein keskus on Kristuksessa, hänen avatussa kyljessään, hänen sydämessään, hänen armossaan ja rakkaudessaan.
Siksi ei olekaan ihme, että kirkko yhä uudelleen oppii ymmärtämään evankeliumia ja sen muuttavaa voimaa juuri siellä, missä elämä on haavoittuvaa: köyhyyden, väkivallan, vähemmistöaseman, turvattomuuden ja epävarmuuden keskellä.
Teologian opettajana tiedän, että länsimainen teologia on usein syntynyt yliopistojen, valtakirkkojen ja kohtalaisen vakaiden yhteiskuntien sisällä. Tuolla lännen ulkopuolella, niin sanotussa Kaukoidässä ja muualla lännen ulkopuolella teologiaa tehdään usein paljon haavoittuvammassa asemassa. Usein hämmästelen myanmarilaisten opiskelijoitteni kestävyyttä paneutua opintoihin, kun omassa kotimaassa riehuvat taistelut, oman perheen turvallisuus on uhattuna, kotitalo on pommitettu säpäleiksi, tai oman seurakunnan jäsen on ammuttu kotitalonsa eteen. Teologiaa joudutaan tekemään köyhyyden ja väkivallan keskellä tai uskonnollisesta vähemmistöasemasta käsin. Teologian sanasto hioutuu erilaiseksi; ei ehkä ole paljonkaan tilaa miettiä teologisen ajattelun teoreettisia hienouksia, vaan teologian keskeisiksi kysymyksiksi tulee: miten elän tämän kaiken keskellä kristittynä? Miten todistan Jumalan rajattomasta rakkaudesta, ehdottomasta oikeudenmukaisuudesta ja kaikkien ihmisten yhtäläisestä arvosta?
Aasia on ohjannut minua oppimaan omien maailman napojeni ulkopuolelta, omasta näkövinkkelistäni katsoen kaukaa, marginaaleista. Ja kirkkoisä Augustinus kutsuu kirkkoa aina löytämään oman kutsumuksensa ja missionsa Kristuksen läheltä, hänen sydämestään. Siitä kirkon elämä syntyy, kasvaa ja siitä lähtee liikkeelle kirkon lähetystehtävä, missio.
