Ulkona auringossa on lähes 35 astetta, mutta sisällä talossa on mukavan hämärää ja tuulettimet tarjoavat pientä taukoa paahtavasta helteestä. Väsyneitä kasvoja näkyy ympäri tilaa, ja tunnelma on rauhallinen ihmisten hengähtäessä monen päivän kävelemisen jälkeen. Kaksi alle 5-vuotiasta poikaa on nukahtanut ohuelle patjalle lattialle, heidän äitinsä lepäävät viereisessä muovituolissa hetken raukeutta hyväksikäyttäen.
Olemme tulleet vierailulle Luterilaisen maailmanliiton (LML) Kolumbiassa ylläpitämään humanitaarisen tuen keskukseen, jossa pakolaiset saavat levähtää, pestä vaatteitaan ja ruokailla. He saavat myös psykososiaalista tukea, ja lapset saavat olla pienen hetken lapsia ja leikkiä leluilla. Tukipiste sijaitsee Casanaren maakunnassa, joka on Venezuelan rajan läheisyydessä ja jonka läpi monen venezuelalaisen matka käy.
Venezuelan kriisi on kestänyt jo useamman vuoden. Maasta arvioidaan lähteneen vuoden 2022 loppuun mennessä lähes 9 miljoonaa ihmistä. Heistä valtaosalla ei ole muuta vaihtoehtoa toteuttaa matkaa kuin kävellä. Romahtaneessa valtiossa syitä lähtemiselle on monia. Yksinkertaisin selitys on todennäköisesti kuitenkin taloudellinen: Venezuelan evankelis-luterilaisen kirkon kokoaman raportin mukaan 94 prosenttia venezuelalaisista elää köyhyysrajan alapuolella, näistä yli 70 prosenttia äärimmäisessä köyhyydessä.
Elämä tien päällä ei usein kuitenkaan tuo helpotusta ahdinkoon, ongelmat vain vaihtavat muotoaan. Pakolaiset, tai “kävelijät” niin kuin heitä Latinalaisessa Amerikassa kutsutaan, kohtaavat matkallaan jatkuvasti vaihtuvissa sääolosuhteissa niin nälkää, pelkoa kuin väkivaltaakin. Myös ihmiskaupan uhriksi joutuminen on hyvin todennäköistä ihmisten menettäessä usein matkalla omaisuutensa tai yhteyden lähimmäisiinsä.
29.9. oli kuitenkin merkittävä päivä monelle kävelijälle, sillä ensimmäistä kertaa pandemian jälkeen Venezuela päätti avata rajanylityspaikan, Simon Bolivarin sillan, joka sijaitsee Kolumbian länsiosan ja Venezuelan välillä. Päätös oli tärkeä, sillä vaikka kävelijöiden määrää on ollut mahdotonta hallita tai liikkumista maiden välillä rajoittaa, on laiton rajanylitys luonut entistä enemmän stressiä ja pelkoa pakolaisten jo valmiiksi äärimmäisen vaikeaan tilanteeseen.
Lähes 50 vuotta naimisissa, kaksi kuukautta tien päällä
“Joskus sitä vain täytyy itkeä, joskus nälän kanssa on vain elettävä”, toteaa 81-vuotias Sandro Claudio. Hän oli vaimonsa Isabel Castillon, 76, kanssa kävellyt haastatteluhetkellä jo 63 päivää. 14 lapsen vanhemmat olivat lähteneet Venezuelasta kahden lapsenlapsensa kanssa. Pariskunta heiluttaa käsiään ilmassa apea ilme kasvoillaan, kun kysyn, miten he ovat jaksaneet tämän pitkän matkan.
“Kolumbiassa meitä sentään autetaan. Täällä on tuhansia eri keskuksia, joista voimme hakea apua matkan varrella”, kertoo Sandro. Hänen mukaansa Venezuelassa apua on mahdollista saada ainoastaan dollareilla, ja niitä maassa ei ole kuin häviävän pienellä vähemmistöllä.
Pariskunnan tarkoituksena on kävellä läpi Kolumbian aina Santa Martaan Karibian rannikolle saakka, missä Sandrolle on tutun kautta järjestynyt mekaanikon töitä. Myöhemmin he aikovat palata Venezuelaan ja aloittaa matkan uudelleen pariskunnan lapsen luo Buenos Airesiin Argentiinaan. Lopullisena tavoitteena on kuitenkin Italia, mistä Sandro on alun perin kotoisin.
Matka kuulostaa hämmentävän pitkältä, mutta paluu kotimaahan ja jalan liikkuminen maiden välillä on yllättävän yleistä. Kotimaata on vaikea jättää pysyvästi ja esimerkiksi Claudion pariskunta kertoo heidän omistavan kiinteistöjä, joiden järjestelyjä heidän täytyy vielä hoitaa.
“Monet tuntevat kaipuun ja rakkauden perheitään kohtaan suonissaan asti. Saapuessaan uuteen maahan he ymmärtävät myös, että heillä ei ole mitään verkostoja tai tukea uudessa tilanteessa”, kertoo LML:n hankekoordinaattori Valeria Currera.
Sandro ja Isabel kertovat olleensa naimisissa jo 47 vuotta.
“Meidän täytyy pitää huolta toisistamme, sillä sanat voivat sattua enemmän kuin mikään puukon isku”, kertoo Sandro.
Väsymyksenkin keskellä pariskunta halaa toisiaan ja kertoo, että uskovat selviävänsä, kunhan pystyvät jatkamaan matkaa yhdessä. Lopuksi pariskunta toivotti onnea myös meille vierailijoille, jotka olimme kaukana kotoamme: “On aina ilo puhua muualta tulleiden ihmisten kanssa”.
Hetken hengähdys trauman keskellä
LML:n Kolumbian maatoimisto juhli 20-vuotissyntymäpäiväänsä 21. lokakuuta YK:n kansainvälisenä rauhanpäivänä. Kolumbian maatoimisto perustettiin juuri rauhanpäivänä, koska vuosikymmeniä kestäneen sisällissodan repimässä maassa haluttiin uskoa, että edes yhtenä päivänä vuodessa jokaisella olisi oikeus elää rauhassa. LML:n työn ansiosta yli 55 000 ihmistä sai apua pelkästään vuoden 2021 aikana.
Merkkipäivän kunniaksi pääsimme tutustumaan kumppanimme työhön kävelijöiden ja maansisäisten pakolaisten hyväksi. LML:llä on viisi humanitaarisen avun keskusta kahdessa maakunnassa Venezuelan rajalla ja se tekee yhteistyötä myös Kolumbian luterilaisen kirkon kanssa. Tämän lisäksi LML tukee maansisäisiä pakolaisia neljässä kunnassa, joihin monia kävelijöitä on jo asettunut asumaan epävirallisille asuinalueille.
Humanitaarisen tuen keskuksissa kävelijät saavat levähtää, ja heille tarjotaan myös välineitä hygienian ja terveyden parantamiseksi. Tärkeä osa apua on kuitenkin psykososiaalinen tuki, jota tarjotaan jokaiselle keskukseen saapuvalle. Useat pakolaiset ovat traumatisoituneita kotimaansa tilanteesta ja vaaroista, joita he kohtaavat matkallaan. Keskuksissa kirjataan kaikkien tulijoiden tiedot, jotta heitä voidaan auttaa paremmin myös muualla, sekä tarjotaan mahdollisuutta kertoa tilanteestaan ja tarpeistaan. Varsinkin lapset ovat usein hyvin ahdistuneita matkan rasittavuudesta, mutta heidän on vaikea näyttää tunteitaan pitkittyneen tilanteen takia.
Vierailemassamme keskuksessa on viiden kuukauden sisällä autettu noin 19 000 ihmistä. Vaikka pakolaisten määrä on alkanut hiljalleen vähentyä, tulee sinne yhä edelleen noin 30 ihmistä päivässä.
“Yksin meistä ei kukaan pärjää”
“On hyvin raskasta nähdä, kuinka pahoin oman maani ihmiset voivat sekä fyysisesti, henkisesti että sosiaalisesti. Mitä enemmän asiaa mietin ja todistan Venezuelasta lähtijöiden taivalta, sitä varmempi olen, että heidän tapauksessaan lähtö on aina vaarallisempi vaihtoehto kuin jäädä kotiin”, kertoo Venezuelan evakelis-luterilaisen kirkon johtaja, pastori Gerardo Hands, joka oli mukana vierailullamme.
Lähetysseuran tuella Venezuelan luterilainen kirkko auttaa kriisin uhreja keskittyen erityisesti perheiden ja lasten tukemiseen. Kun maassa on pulaa kaikesta, mahdollisuudet tukea väestöä ovat hyvin rajalliset. Hands pitää rajan avautumista ja humanitaarisen tuen keskuksia erittäin tärkeänä ja positiivisena edistyksenä haastavan tilanteen parantamiseksi.
Pastori Hands uskoo kuitenkin läsnäolon, tuen ja toivon sanoman levittämisen olevan merkittävässä roolissa ihmisten tukemisessa. Hän kertoo aina yrittävänsä keskustella ihmisten kanssa maahan jäämisen mahdollisuudesta, kun hän kuulee jonkun harkitsevan lähtöä.
“Meillä ei ole sota käynnissä, vain pulaa kaikesta. Yksin ei kuitenkaan kukaan pärjää, eikä varsinkaan pakolaisena toisessa maassa. Moni meistä on jäänyt yksin tämän kriisin keskelle. Tämän vuoksi toivoisin, että katsoisimme oman yhteisömme mahdollisuuksia auttaa sen sijaan, että lähdemme muualle yksin rakentamaan uutta elämää.”
Pastori Hands uskoo, että on kristinuskon mukaista auttaa hädässä olevia pakolaisia, oli maa mikä tahansa. Hän haluaa jakaa myös Raamantun jakeen, joka kuvastaa hyvin solidaarisuutta, jota hän toivoisi ihmisten toteuttavan maansa kovan kohtalon kulkijoita kohtaan: ”Leskeä ja orpoa, muukalaista ja köyhää älkää sortako, älkää suunnitelko pahaa toinen toisellenne.” (Sakarja 7:10)
Teksti ja kuvat: Anna Lundén
