Pienessä Baan Rai Phattanan seurakunnassa Pohjois-Thaimaassa vietettiin 5.12. suurta juhlaa, kun Salon ja Järvenpään seurakuntien sekä Herättäjä-Yhdistyksen tuella rakennettu kirkko vihittiin käyttöön. Thaimaan luterilainen kirkko kasvaa pohjoisen vuoristokansojen parissa.
Kukot aloittavat kiekumisen auringon noustessa vihreiden riisipeltojen ylle. Vuorien päältä valuu vielä usvaa Baan Rai Phattanan kylän suuntaan, kun koirat venyttelevät laiskasti yön kohmetta pois jäsenistään. Kyläläisillä on kuitenkin jo kiire. Riisipellon reunassa seisoo valkoinen, uusi kirkko, joka vihitään pian käyttöön. Odotettavissa on satoja vieraita – osa kaukaisesta Suomesta saakka.
Akha-kansaan kuuluvat kyläläiset pukeutuvat parhaisiin asuihinsa. Etenkin naiset pitävät huolen siitä, että kansallisasu istuu moitteettomasti päällä aina hattua myöten. Asu on hyvä myös siksi, että Pohjois-Thaimaassa on joulukuussa kylmä kausi, eivätkä monet paikallisista tarkene edes päivällä ilman pipoa.
Suomalaiset kyllä tarkenevat. Juhlaan on saapunut edustajia Salon seurakunnasta, Herättäjä-Yhdistyksestä sekä seurue Hauholta eläkkeellä olevan Thaimaan-lähetystyöntekijä Lilja Kinnunen-Riipisen johdolla. Kirkkorakennus on ollut Liljan sydämen asia vuodesta 2013, jolloin varojen keruu rakentamista varten alkoi. Salon ja Järvenpään seurakuntien sekä Herättäjä-Yhdistyksen lisäksi Baan Rai Phattanan kirkkoprojektia ovat tukeneet yksittäiset lahjoittajat ympäri Suomea.
Suomalaisten lahjoittamat kastemalja, puuristi ja ehtoollisastiat kertovat suomalaisten yhteydestä tähän pieneen akha-kylään. Kuulumme kaikki maailmanlaajaan Kristuksen kirkkoon, joka ylittää maantieteelliset ja kulttuuriset rajat.
”Tärkeintä ei ole rakennus vaan ihmiset”
Piispa Banjob Kusawadeen mukana paikalle on tullut paljon kirkkohallituksen väkeä ja muita vieraita Bangkokista. Merkittävää on myös se, että oman kylän asukkaiden lisäksi paikalle saapuu sadoittain ihmisiä ympäröivistä kylistä, myös lahu- ja lua-kansan jäseniä. Uusi kirkkorakennus sijaitsee hyvien kulkuyhteyksien päässä ja palvelee alueen kaikkia kansoja. Siellä järjestetään yhteisiä koulutuksia, tapaamisia ja jumalanpalveluksia.
Saarnaajana juhlassa toimii pastori Amnuay, joka muistuttaa, että kirkon tärkein aarre ei ole itse rakennus, vaan se, mitä rakennus pitää sisällään: ihmiset ja ne armon välineet, jotka alttarille on kannettu. Kirkko on ilosanoman vastaanottamista ja sen viemistä varten.
Kun itse juhlallisuudet ovat ohi, monet kyläläisistä tulevat kiittämään ja kättelemään suomalaisia. Yhteistä kieltä ei ole, koska suurin osa kyläläisistä puhuu vain akhaa. Yhteys on kuitenkin olemassa, ja se jatkuu, vaikka juhlat päättyvät ja arki alkaa.
Teksti ja kuvat Tero Massa
