Tämän kesän aikana olemme jälleen kuulleet uutisia lämpöennätyksistä. Mittarit ovat näyttäneet ennätyslukemia eri puolilla maailmaa. Olemme nähneet kuvia tulvista, kuivuudesta ja metsäpaloista. Ilmastonmuutos ei ole enää tulevaisuuden uhka vaan nykyhetken todellisuutta. Miksi tämä kaikki tapahtuu? Vielä vaikeampi kysymys on: miksi Jumala ei puutu tähän?
Tietämättömyys, voimattomuus ja se, että aina ei löydy vastauksia voi aiheuttaa ahdistusta. Kohtaan nuoria ihmisiä, jotka puhuvat ilmastosta surullisina tai jopa ahdistuneina. He kysyvät, millaisessa maailmassa he tulevat elämään, millaiseen maailmaan he perustavat perheensä. Samalla he kysyvät vanhemmilta sukupolvilta, miksi emme tehneet enemmän silloin, kun vielä olisi ollut aikaa. Nämä eivät ole helppoja kysymyksiä.
Muistan keskustelun erään nuoren toimittajan kanssa. Hän esitti suoran kysymyksen: ”Miten voimme puhua toivosta, jos samalla tiedämme ympäristön tilan heikkenevän ja luonnon köyhtyvän? Eikö optimismi ole todellisuuden kieltämistä?” Toimittajan kysymykset ja keskustelumme jäivät mietityttämään. Tunnistin tässä nuoressa samaa rohkeutta kuin Vanhan testamentin profeetoissa.
Vanhassa testamentissa kerrotaan profeetta Habakukista. Hän ei peitellyt huoliaan eikä tyytynyt helppoihin vastauksiin. Hän kysyi Jumalalta suoraan, miksi epäoikeudenmukaisuus näyttää voittavan? Miksi väkivalta ja vääryys saavat jatkua? Miksi Jumala näyttää joskus olevan hiljaa? Nämä ovat yllättävän ajankohtaisia kysymyksiä.
Habakuk ei saanut kaikkia vastauksia kysymyksiinsä. Mutta hän oppi luottamaan siihen, ettei Jumala ollut hylännyt maailmaansa.
Habakukin kirjan toisen luvun alussa ovat sanat (Hab. 2:1–3)
Profeetta sanoi:
– Minä seison vartiopaikallani,
asetun tähystämään
saadakseni tietää, mitä Herra puhuu minulle,
mitä hän vastaa valituksiini.
Herra vastasi minulle:
– Kirjoita näky niin selvästi tauluihin,
että sen voi vaivatta lukea.
Näky odottaa vielä toteutumistaan,
mutta määräaika lähestyy joka hetki,
se hetki tulee vääjäämättä.
Jos se viipyy, odota,
näky toteutuu varmasti ja ajallaan.
Habakukin sanat ovat lohdulliset. Hän ei käännä katsettaan pois maailman ongelmista, vaan vie huolensa Jumalalle. Samalla hän asettuu odottamaan ja kuuntelemaan. Jumalan vastaus ei ole nopea ratkaisu kaikkiin ongelmiin, vaan kutsu kärsivälliseen toivoon: näky toteutuu ajallaan.
Ehkä juuri tätä tarvitsemme myös ilmastokriisin keskellä. Optimismia tai toivottomuutta ei tarvitse pelätä. Toivossa elämisessä katse suuntautuu tulevaisuuteen. Se on uskoa siihen, että Jumala ei ole hylännyt luomaansa maailmaa. Siksi jokaista kutsutaan sekä odottamaan että toimimaan: rakastamaan tätä maailmaa, jonka Jumala on meille antanut.
Kirkon lähetysjärjestössä työskennellessä olen konkreettisesti joutunut kohtaamaan sen, että ympäristökriisi ei kohtele kaikkia samalla tavalla. Kun rankkasateet aiheuttavat tulvia tai pitkät kuivuusjaksot vievät sadon, kaikkein eniten kärsivät usein ne ihmiset, jotka ovat vähiten vastuussa ilmastonmuutoksesta. Taloudellisesti heikossa tilanteessa elävät yhteisöt, pienviljelijät, lapset ja ylipäätään kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevat ihmiset maksavat usein korkeimman hinnan. Se on epäoikeudenmukaista. Siksi ilmastonmuutos ei ole vain ympäristökysymys. Se on myös oikeudenmukaisuuskysymys.
Jumala antoi ihmisille tehtäväksi viljellä ja varjella luomakuntaa. On tunnustettava, että emme ole aina onnistuneet siinä. Vauraat yhteiskunnat ovat rakentuneet pitkälti jatkuvan kasvun ja kulutuksen varaan. Jotenkin ihmiskunta on tottunut ajattelemaan, että enemmän on parempi.
Mutta ehkä olemme samalla kadottaneet jotakin olennaista. Ehkä kohtuullisuus ei olekaan luopumista vaan viisautta. Ehkä hyvä elämä ei synny siitä, että meillä on jatkuvasti enemmän, vaan siitä, että osaamme olla kiitollisia siitä, mikä riittää. Syyllisyyskään ei vielä auta ketään. Joskus ilmastokeskustelussa syntyy vaikutelma, että yksittäisen ihmisen pitäisi kantaa koko maailman taakka harteillaan. Silloin on vaara väsyä ja lamaantua.
Jokaiselle ihmiselle riittää tehdä se, minkä voi. Valita kohtuullisuutta ahneuden sijaan. Suojella luontoa siellä, missä elämme. Puolustaa heikoimmassa asemassa olevia ihmisiä. Tukea niitä, jotka kärsivät ympäristökriisin seurauksista. Ja ennen kaikkea kieltäytyä uskomasta, että mikään hyvä teko olisi liian pieni.
Lähetystyö on opettanut minulle, että toivo kasvaa usein pienistä asioista. Yksi istutettu puu voi muuttaa kokonaisen kylän tulevaisuutta. Yhteisö voi löytää uusia ratkaisuja kuivuuden keskellä. Yksittäisten ihmisten rohkeus voi synnyttää muutoksen, jota kukaan ei pitänyt mahdollisena. Siksi en halua luopua toivosta. Ja toivo syntyy siitä tietoisuudesta, että emme kanna maailman tulevaisuutta yksin. Jumala kantaa sitä kanssamme. Meidän tulee jatkaa eteenpäin. Askel kerrallaan, teko kerrallaan – toivon varassa.
Rakas Jumala,
sinä olet luonut maailman kauniiksi ja antanut sen meidän hoidettavaksemme. Pyydämme anteeksi sitä, että olemme liian usein käyttäneet luomakuntaasi ajattelematta sen rajoja tai tulevia sukupolvia.
Anna meille viisautta elää kohtuullisesti, rohkeutta tehdä hyvää ja rakkautta kantaa vastuuta toisistamme. Muistamme erityisesti niitä ihmisiä, jotka jo nyt kärsivät kuivuudesta, tulvista, nälästä ja muista ympäristökriisin seurauksista. Ole heidän turvansa ja voimansa.
Kun tulevaisuus huolestuttaa meitä, opeta meitä luottamaan sinuun. Sinä et ole hylännyt luomaasi maailmaa.
Anna meille toivoa, joka näkyy tekoina, ja uskoa, joka kantaa myös silloin, kun emme vielä näe muutosta.
Tätä pyydämme Jeesuksen Kristuksen nimessä.
Aamen.
Hartaus on julkaistu Yle Areenassa 20.8.
