Jenni Haunia vietti kymmenen vuotta muurien sisällä
Vartioitujen muurien sisäpuolella oli tilaa noin 3,5 hehtaaria ja poistua sai harvoin – silloinkin vain aseellisen vartijan ja autonkuljettajan kanssa. Edes ruokaostoksille basaariin ei voinut lähteä, vaan tilaukset toimitettiin muurien sisäpuolelle.
Ulkomaalaiset työntekijät elivät täysin eristyksissä Tankin kristillisen sairaalan alueella, Pakistanissa.
”Sulkapallon pelaaminen oli henkireikäni. Tein myös lenkkiä muurin viertä ympäri ja ympäri”, kertoo Jenni Haunia, joka työskenteli kymmenen vuotta Tankin sairaalan fysioterapeuttina ja sairaanhoitajana.
Kun Jenni pakkasi tavaransa lähteäkseen Tankista keväällä 2015, hänestä tuli Lähetysseuran viimeinen Pakistanissa asunut lähetystyöntekijä. Hän oli jo usean vuoden ajan ollut maassa ainoana suomalaislähettinä.
Terroristinen väkivalta oli tuona aikana lisääntynyt Pakistanissa äärimmilleen. Kaikkien synkimpiä olivat vuodet 2008–2014, jolloin erilaisia iskuja oli vuosittain jopa tuhansia. Terroristien kohteena olivat etenkin valtion turvallisuuskoneisto, uskonnolliset vähemmistöt, ulkomaalaiset ja ääriajattelua vastustavat.
Myös Tankin kaupungissa oli armeijan ja terroristien yhteenottoja. Pakistanin turvallisuusviranomaiset pelkäsivät, että sairaalassa työskentelevät joutuisivat iskujen kohteeksi tai heidät kidnapattaisiin, joten turvallisuusmääräykset olivat tiukat ja viranomaiset vastasivat vartioinnista.
Tästä huolimatta Jenni olisi vielä halunnut jatkaa työtään, mutta Lähetysseura ei enää voinut ottaa niin suurta turvallisuusriskiä.
”Hullua sanoa, mutta itselleni työn jatkaminen olisi siinä kohtaa ollut se tuttu ja turvallinen vaihtoehto. Oli shokki tulla Suomeen. Jälkeenpäin ajatellen tämän kuitenkin piti mennä näin.”
Jennin työn päätyttyä Lähetysseuran hanketyö Pakistanissa jatkui vuoden 2025 loppuun asti siten, että suomalaiset työntekijät kävivät alueella mahdollisuuksien mukaan. Usein viisumeita ei kuitenkaan myönnetty turvallisuussyistä. Vuonna 2025 Tankin sairaalaan rakennettiin vielä lisärakennus varoilla, jotka Lähetysseuralle jäi sairaalan tukemiseen tarkoitetusta rahastosta.
Tästä eteenpäin yhteistyö pakistanilaisten kumppanien kanssa jatkuu Felm Fellowship -ohjelman puitteissa.
Terrorismin vastainen taistelu
Jennin aloittaessa Pakistanin lähettinä vuonna 2005 Tankissa asui enää kymmenisen ulkomaalaista, joista ja kaikki olivat perheettömiä.
Perheet olivat poistuneet maasta vuoden 2001 tapahtumien jälkeen. Yhdysvallat oli hyökännyt Afganistaniin syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen. Hyökkäyksen seurauksena terroristijärjestöjen kannattajia siirtyi Afganistanista etenkin Pakistanin heimoalueille, joissa asukkaat kuuluivat heidän kanssaan samaan etniseen ryhmään, pataaneihin.
Vuoristoisilla heimoalueilla valtion kontrolli oli vähäistä ja asukkaiden koulutustaso heikko. Tankin kaupunki sijaitsee heimoalueiden rajalla, vain reilun 100 kilometrin päässä Afganistanin rajasta.
Afganistanin ja Pakistanin rajaseutua pidetään islamistisen terrorismin kehtona. Jo aikanaan Afganistanin ja Neuvostoliiton välinen sota oli vaikuttanut siihen, että alueella oli perustettu Taliban ja al-Qaida. Vaikka molemmat järjestöt olivat ääri-islamistisia, niiden keskeinen ero oli siinä, että Taliban toimi paikallisesti, kun taas al-Qaida tähtäsi globaaliin jihadiin eli pyhään sotaan.
Kun Yhdysvallat sitten hyökkäsi Afganistaniin, se tuki terrorismin vastaista taistelua myös Pakistanissa. Pakistanin valtio tiukensi otettaan heimoalueista ja iski terroristeja vastaan.
Syntyi uusia terroristijärjestöjä, kuten Pakistanin Taliban (Tehrik‑i‑Taliban Pakistan, TTP) ja myöhemmin Isis-K. Terroristinen väkivalta alkoi kasvaa räjähdysmäisesti.
Avoimesti kristillinen sairaala
Tankin sairaala oli perustettu jo 1860-luvulla. Se sai toimia terrorismiaallonkin aikana rauhassa, vaikka se on avoimesti kristillinen. Alueella on kirkko ja pieni Tankin seurakunta, jonka toiminnasta vastaa Peshawarin hiippakunnan pastori. Sairaala-alueella on jopa jaossa kristinuskon perusteista kertovia traktaatteja.
Potilaista suurin osa on muslimeja.
”Sairaala on hyvin arvostettu paikallisten keskuudessa, koska siellä pelastetaan todella paljon lapsia ja äitejä joka vuosi. Sairaalassa tehdään esimerkiksi runsaasti keisarileikkauksia ja hoidetaan keskoslapsia”, Jenni Haunia kertoo.
”Pataaniperheille syntyy valtavasti lapsia. Välillä naiset saivat basaarien puoskareilta ties mitä ’lääkkeitä’ esimerkiksi supistusten voimistamiseen, ja monet vauvat olisivat menehtyneet ilman sairaalaa.”
Sairaalassa on erikseen miesten ja naisten puolet. Sukulaismiehet saavat tulla naisten puolelle vain tiettyinä hetkinä, jolloin kello soi sen merkiksi, että naiset tietävät laittaa päähänsä huivit tai kasvot peittävät burkat.
Miesten puolella on miestyöntekijät ja naisten puolella naistyöntekijät. Länsimaalaiset ovat ikään kuin sukupuoletonta väkeä. He saavat liikkua ja toimia vapaammin.
”Itselläni oli aina huivi, mutta naisten puolella se usein vain roikkui kaulassa ja miesten puolella se oli löyhästi päässä.”
Työntekijöistä suurin osa on paikallisia. Jennin aikana lääkärit tulivat useimmiten ulkomailta, mutta hoitajat ja avustava henkilökunta, kuten siivousta ja tulkkausta tekevät ”ammat” olivat enimmäkseen pakistanilaisia.
”Osalla hoitajista oli valtion hyväksymä koulutus ja osan sairaala koulutti itse. Kaikki hoitajat olivat kristittyjä, mutta avustava henkilökunta oli lähiseudulla asuvia muslimeja.”
Ensimmäiset suomalaiset lähetystyöntekijät olivat tulleet sairaalaan 1960-luvulla.
Arkista uskontodialogia
Jenni Haunian työnkuva vaihteli vuosien saatossa. Hän oli naisten puolen fysioterapeuttina, sairaanhoitajana ja myös hallinnollisissa tehtävissä. Hän kuntoutti esimerkiksi leikkauksista toipuvia potilaita.
”Pakistanissa oli vielä poliota. Myös palovammoja oli paljon, koska ruoka laitettiin avotulella. Näitäkin potilaita tuli kuntoutukseen.”
Työpäivien aamut alkoivat kristittyjen työntekijöiden osalta kirkossa aamuhartaudella. Siitä työntekijät siirtyivät osastoille, joissa järjestettiin paštunkielinen aamuhartaus.
”Se ei ollut mikään ongelma, vaikka potilaat ja suuri osa henkilökunnasta oli muslimeja. Monesti esimerkiksi ammat pyysivät rukousta jonkin asian puolesta. Yhtä lailla he levittivät rukousmattonsa milloin missäkin.”
”Uskonto oli osa kaikkien elämää, ja elimme sulassa sovussa.”
Vain ääri-islamisteista oli toisinaan haittaa.
”Talibanit yrittivät saada kansan ruotuun. He aiheuttivat ahdinkoa esimerkiksi kaupungilla toimiville muslimipartureille, koska tiukka tulkinta sharia-laista ei hyväksy parranajoa.”
Olosuhteet eivät kuitenkaan sammuttaneet iloa sairaalan lämminhenkisestä yhteisöstä, joka kokoontui yhteen vapaa-ajallaankin.
Aina keksittiin jokin syy juoda teetä ja syödä leivonnaisia. Välillä tehtiin popcornia ja katsottiin Bollywood-elokuvia. Jouluna ja pääsiäisenä oli erityistä ohjelmaa, ja toisinaan sairaala-alueella juhlittiin häitäkin. Siellä oli myös suomalaisten tekemä sauna.
”Se oli rikas elämänjakso. Meillä oli niin yhteisöllistä.”
Paavo ja Elsa Norkko ehtivät nähdä vapaamman Pakistanin
Lähetysseuran työ Pakistanissa alkoi loppuvuodesta 1960.
Brittiläinen siirtomaavalta oli päättynyt Intian niemimaalla vain 13 vuotta aiemmin. Vuonna 1947 alue oli jaettu hinduenemmistöiseksi Intiaksi ja muslimienemmistöiseksi Pakistaniksi, johon kuului aluksi myös nykyinen Bangladeshin alue.
Paavo ja Elsa Norkko olivat ensimmäisten lähettien joukossa, kun he saapuivat Pakistaniin keväällä 1962. Heitä ennen olivat tulleet vain Viljo ja Helvi Remes sekä Lea Laine. He kaikki asuivat Dera Ismail Khanin kaupungissa.
”Ei meillä ollut selviä suunnitelmia, kun tulimme. Ajattelimme, että autamme kristittyjä ja että työtä kyllä riittää. Olimme oikeassa – englantilaiset lähetystyöntekijät olivat isolta osin vetäytyneet pois, ja meitä kutsuttiin joka paikkaan”, Paavo Norkko muistelee.
Alkuvaiheessa Lähetysseuran työn ydin muodostui Nowsheraan perustetusta koulusta, Tankin sairaalasta ja Dera Ismail Khanin raamattukoulusta.
Raamattukoulun oli perustanut World Mission Prayer League (WMPL), ja Paavosta tuli raamattukoulun opettaja. Opiskelijat olivat kristittyjä nuoria miehiä eri puolilta Pakistania.
Pian raamatunopetuksen rinnalla päätettiin aloittaa ammatillinen opetus, jotta kurssilaiset voisivat elättää itsensä evankelioimisen ohessa. Suomesta tulossa ollut teknikko ei kuitenkaan saanut viisumia.
”Olimme jo luvanneet raamattukurssin pojille, että aloitamme hitsaamisen opettamisen. Tein kirjeopiston kautta hitsauskurssin, ja aloimme opettaa erään WMPL:n kanadalaisen farmarin kanssa.”
Myöhemmin monet opiskelijat saivat hyviä töitä öljykentiltä eri puolilta Lähi-itää ja pystyivät auttamaan köyhiä perheitään kotimaassa.
Ammattikurssit olivat hyvin suosittuja, ja tulijoita olisi ollut vaikka kuinka, mutta Lähetysseura piti kiinni periaatteesta, että koulu oli ensisijaisesti raamattukoulu.
Paavon opettaessa Elsa muun muassa hoiti Lähetysseuran kassaa, piti pyhäkoulua ja avusti amerikkalaisten ylläpitämällä naistenklinikalla. Hän yritti samalla välittää evankeliumia potilaille, jotka odottivat vuoroaan. Perhekin kasvoi kovaa vauhtia, sillä viiden vuoden sisällä syntyi kolme lasta: Dani, Lena ja Alf.
Kristityt vähemmistönä
Kristittyjä on Pakistanissa alle kaksi prosenttia väestöstä. On kuitenkin hyvä muistaa, että Pakistanin väkiluku oli jo 1970-luvulla noin 70 miljoonaa ja nykyisin jo yli 250 miljoonaa, joten kristittyjäkin on muutamia miljoonia.
Kristittyjen ja muiden uskonnollisten vähemmistöjen oikeudet on kirjattu Pakistanin perustuslakiin, mutta moni kärsii syrjinnästä esimerkiksi työelämässä.
”Jo Intian vallan alla suuri määrä kastittomia kääntyi kristityiksi, ja monet Pakistanin kristityt ovat heidän jälkeläisiään. Se näkyy yhä kristittyjen asemassa”, Paavo selittää.
Vielä 1960-luvulla ja 1970-luvun alussa kristityt saivat toimia näkyvämmin kuin nykyisin. Elsa ja Paavo muistelevat, että raamattukoulun opiskelijat saivat vapaasti jakaa basaarissa hengellisiä lehtisiä.
”Avasimme koulun yhteyteen myös lukuhuoneen, jossa oli kristillistä kirjallisuutta. Lukuhuoneet olivat muslimimaissa hyvin suosittuja – sinne tultiin juomaan teetä ja tapaamaan naapureita.”
Uskontodialogi oli täysin arkinen asia, ja Norkkojen tuttavapiirissä oli niin kristittyjä kuin muslimeja.
”Pakistanissa oli vapaa ilmapiiri, ei ollut mitään ongelmia. Radikaalisuus tuli vasta myöhemmin”, Paavo kertoo.
Asian vahvistaa myös Humphrey Peters, Peshawarin hiippakunnan piispa. Hiippakunnasta muodostui vuosikymmenten kuluessa Lähetysseuran merkittävä yhteistyökumppani Pakistanissa.
Piispa ikävöi entistä Pakistania. Hän kertoo, että jännitteet vähemmistöoikeuksien ja islamilaisen identiteetin välillä lisääntyivät 1970- ja 1980-luvun islamisaation myötä, kun esimerkiksi jumalanpilkkalakeja tiukennettiin.
”Uskonnollisten vähemmistöjen tila ja julkinen näkyvyys alkoivat vähentyä.”
Tultaessa 1970-luvulle suomalaisia lähettejä oli Pakistanissa jo parikymmentä, ja sellaisena määrä pysyi aina 1990-luvulle asti. Työntekijöitä oli usealla eri paikkakunnalla, ja työssä edistettiin muun muassa lasten koulutusta, naisten asemaa ja toimeentuloa, uskontojen välistä vuoropuhelua sekä terveydenhuoltoa.
Piispa huomauttaa, että Lähetysseuran työn kautta on luotu koulutukseen ja terveydenhuoltoon pysyviä rakenteita, jotka ovat merkittäviä Pakistanin kirkolle ja koko yhteiskunnalle.
Myös uskontodialogin tukemisella on ollut iso vaikutus, ja Lähetysseuran yhteistyökumppaneista erityisesti Kristillinen opintokeskus ja Peshawarin hiippakunta jatkavat työtä tällä saralla.
”Kun moninaisuus nähdään voimavarana eikä uhkana, sopusointu syntyy luonnostaan sen sijaan, että sitä yritettäisiin pakottaa. Mikä todella ylläpitää yhteiskuntaa? Historia ja kokemus antavat selkeän vastauksen. Ei yhdenmukaisuus, vaan oikeudenmukaisuus. Ei poissulkeminen, vaan osallisuus. Ei erilaisuuden pelko, vaan luottamus ja rohkeus toivottaa se tervetulleeksi”, piispa kirjoitti vastikään ilmestyneessä pakistanilaisessa Daily Times -lehdessä yhdessä merkittävän muslimijohtajan Muhammad Tayyab Qureshin kanssa.
Kahdeksan rengasrikkoa kotimatkalla
Palataan vielä hetkeksi kesäkuuhun 1975, kun Elsa ja Paavo Norkon viisihenkinen perhe lähti kotimatkalle Pakistanista. He ajoivat autolla muun muassa Afganistanin ja Iranin läpi. Öisin he jakautuivat nukkumaan autoon, telttaan ja riippukeinuun.
Neljän viikon matka sujui onnistuneesti lukuun ottamatta kahdeksaa rengasrikkoa.
Nyt yli 90-vuotiaat Norkot muistelevat lämmöllä Pakistania, etenkin maan kauneutta ja paikallisia kristittyjä.
”Ihanin muistoni on ystävyys pakistanilaisten naisten kanssa – kun istuimme yhdessä lattialla ja koimme yhteyttä”, Elsa sanoo.
On myös yksi aivan arkinen asia, jota Norkot kaipaavat: pakistanilainen ruoka tulisine mausteineen.
”Se on edelleen parasta herkkua koko perheellemme.”
