Tervetuloa matkalle Tansaniasta, Namibian halki, Angolaan! Namibiassa lounastamme lähetystyökonkarien kanssa, yövymme vanhalla lähetysasemalla ja syömme eembe-marjoja. Angolassa tapaamme 15-vuotiaan Martinuksen, joka on päässyt Lähetysseuran tuella kouluun. Matkassa ovat Lähetysseuran asiantuntijat Teija Lievonen ja Maria Stirling. Toimittajana Linda Juntunen.
Kuuntele ohjelma tai lue sen tekstiversio alta!
Kirkko maailmalla -podcastissa kerromme kuulumisia globaalista kirkosta, tarinoita kehitysmaiden ihmisten elämästä ja työstä paremman ja oikeudenmukaisemman maailman puolesta.
Kirkko maailmalla -podcastia pääset kuuntelemaan verkkosivujemme lisäksi esimerkiksi SoundCloudissa, Spotifyssa ja Apple Podcasteissa. Ohjelmaa voi kuunnella joka sunnuntai Radio Deillä kello 17.40.
Suomessa kuulee usein valitusta siitä, miten itäisestä Suomesta on vaikea matkustaa länteen huonojen yhteyksien vuoksi. Myös täällä eteläisessä Afrikassa matka idästä länteen on välillä työlästä, ja voi sisältää monia välietappeja. Sain kokea tämän konkreettisesti itse, kun matkustin kotimaastani Tansaniasta viestintämatkalle Angolaan.
Yksi matkan vierailukohteista oli Marthin Luther koulu, joka sijaitsee eteläisessä Angolassa, joten logistisesti oli järkevintä lentää Tansaniasta Namibiaan, ja ylittää naapurimaiden Namibian ja Angolan välinen raja autolla. Aika monimutkaista…
Tässä jaksossa pääsette mukaan työmatkalleni Namibian halki Angolaan Marthin Luther kouluun!
Matkalla idästä länteen
Yhden välilaskun ja 10 tunnin matkustamisen jälkeen saavun Namibiaan. Ensimmäinen ajatukseni on, että onpas täällä kuivaa. Hiekkainen maa vain pöllyää. Kuivan keltaisen savannin keskeltä nousee pensasmaisia kitukasvuisia puita. Väritykseltään ne ovat vaaleaa khakia, lähes hopeisia.
Autotien vierellä käyskentelee lauma suuria tummia paviaaneja, muita eläimiä tai ihmisiä ei näy.
Matkalla lentokentältä pääkaupunki Windhoekin keskustaan vastaan tulee ainoastaan valkoisia autoja. Aavikkoilmastostaan kuuluisassa Namibiassa muun väriset autot kuumenisivat keskipäivän auringossa sietämättömiksi.
Mutta kesäkuisena aamuna on viileää, vain 16 astetta. Täällä on talvi ja lämpötila saattaa pudota jopa nollan alapuolelle. Minulle tämä tuntuu todella kylmältä Dar es Salaamin yötä päivää jatkuvan 30 asteen jälkeen, ja olenkin pukeutunut merinovillahuppariin ja isoon nepalilaiseen jakkihuiviin.
Taksikuskini Moses, ryhtyy puhumaan politiikkaa. Hän kertoo, että Namibian seuraava presidentti voi hyvinkin olla nainen. Moseksen mukaa maa on kuulemma valmis siihen.
Namibian väkiluku on arviolta tällä hetkellä noin 3 miljoonaa. Maan virallinen kieli on englanti, mutta sitä puhuu äidinkielenään vain hyvin pieni osa kansasta. Muita puhuttuja kieliä ovat esimerkiksi afrikaans, saksa, herero, nama, oshiwambo, kwangali, tswana ja lozi. Kristinusko on maan pääuskonto, ja lähes koko Namibian väestö (97,5 prosenttia) kuuluu kristillisiin kirkkoihin. Osin siitä on kiittäminen Suomen Lähetysseuraa, joka on työskennellyt maassa 156 vuotta.
Muuttoa, luterilaisten kirkkojen tulevaisuutta ja auton huoltoa
Windhoekissa tapaan ensimmäistä kertaa pitkän lähetystyöuran tehneet Sakari ja Päivi Löytyn, jotka valmistautuvat parhaillaan paluumuuttoon Suomeen yhteensä 20 Namibiassa vietetyn vuoden jälkeen.
Lounaalle liittyy myös kollegani ja matkakumppanini Maria Stirling, joka on luvannut huollattaa ja ajaa Löyttyjen auton Namibiasta Botswanaan, jossa se siirtyy seuraaville omistajille.
Seuruettamme täydentää pastori Othusitse Morekwa Eteläisen Afrikan luterilaisten kirkkojen yhteistyöjärjestö LUCSAsta. Morekwa on huolissaan Luterilaisten kirkkojen jäsenmäärän pienenemisestä eteläisessä Afrikassa. Tansanian ja Etiopian kirkot kasvavat, mutta muualla suunta on toinen.
Lounaskeskustelumme käsittää siis lähetystyön kannalta oleellisimmat asiat, muutto, luterilaisten kirkkojen tulevaisuus ja auton huolto.
Lounaan jälkeen Löytyt heittävät minut, Marian ja pastori Morekwan Windhoekin kansalliselle lentokentälle. Lennämme pohjois-Namibiaan Ondangwan kaupunkiin.
Ondangwa oli Suomen Lähetysseuran lähetysasema vuodesta 1890 aina vuoteen 1913. Vuosien aikana pienestä lähetysasemasta kasvoi kaupunki, ja nykyisin siellä asuu yli 20 000 asukasta. Tämä osa maata on hyvin tasaista, mutta myös hieman vehreämpää.
Lennämme Etoshan suolajärven yli. Sen ympärille levittäytyy Etoshan luonnonpuisto, suosittu turistikohde. Olen käynyt siellä itsekin lähes 10 vuotta sitten. Se on ainoa luonnonpuisto Afrikassa, jossa olen nähnyt sarvikuonon.
Ondangwan lentokentällä meitä on vastassa Angolassa asuva Lähetysseuran asiantuntija Teija Lievonen. Matkamme jatkuu Teijan autolla Oniipaan, Namibian luterilaisen kirkon majataloon, mihin saavumme auringon laskiessa.
Tässä vaiheessa olen ollut hereillä ja matkan päällä yli 30 tuntia. Syömme Marian ja Teijan kanssa iltapalaksi vesimelonia. Minä nukahdan pian huoneeseen päästyäni.
Rukouksen voimalla rajan yli Angolaan
Aloitamme matkamme kohti Angolan rajaa hyvissä ajoin aamulla Teijan rukouksella.
”Rukoillaan. Oremus. Kiitos rakas taivaan Isä siitä, että saamme olla tässä uudessa päivässä ja aamussa. Kiitos, että herätit meidät, ja että saamme olla terveinä. Kiitos siitä, että Maria ja Linda matkustivat hyvin, ja saatiin nähdä. Nyt kun olemme tämän Angolaan menevän reissun alussa, niin haluamme pyytää sinun läsnäoloa, siunausta ja varjelusta koko matkalle. Anna minulle hyvää reaktiokykyä ja valppautta liikenteessä. Suojele tätä autoa joka puolelta, niin edestä ja takaa, sivulta, päältä ja alta. Siunaa myös sitä muuta liikennettä, joka on tuolla samoilla teillä meidän kanssa. Ohjaa meidän tämän päivän ohjelmaa ja tulevien päivien ohjelmaa. Anna meille viisautta, ja kaikkea mitä tarvitsemme. Ehkä myös kärsivällisyyttä ja joustavuutta. Auta meitä kaikissa tilanteissa, ja anna sitä, mitä me tarvitsemme. Ja myös tuolla rajalla, että kaikki byrokratia ja muut asiat, että ne sujuisivat jouhevasti. Haluamme myös kiittää siitä, että saamme viettää tässä yhteistä aikaa, siunaa myös tämä, meidän yhdessäolo tässä autossa näinä päivinä. Haluamme pyytää terveyttä, että meidän mahamme pysyisivät hyvässä kunnossa, että emme saisi malariaa, tai mitään muutakaan. Varjele meitä kaikelta pahalta. Tapahtukoon kaikessa sinun tahtosi. Siunaa meidän työtä ja Lähetysseuran työtä Angolassa ja kaikkialla maailmassa. Jeesuksen nimessä me tätä pyydetään. Aamen.”
Matka sujuu jouhevasti, tulevien päivien työrupeamaa suunnitellessa. Pohjois-Namibian halki ajaessamme Maria muistelee lapsuuttaan Namibiassa, jossa hän asui lähetystyöntekijävanhempiensa kanssa.
Maria on ostanut meille matkaevääksi lapsuudestaan tuttuja eembe-marjoja, jotka näyttävät vähän punertavilta rusinoilta, mutta ne ovat happamampia ja niissä on sisällä iso kivi. Matkan varrella Maria ihastelee apinanleipäpuita ja ostaa tien vierellä myyviltä lapsilta kuivattua apinanleipäpuun hedelmää, mukwaa, josta hän aikoo valmistaa mehua.
Angolan raja-asemalla Teijan portugalin kielitaito on korvaamatonta, itse osaan sanoa tasan yhden sanan: obrigada, eli kiitos. Rajalla asiointi sujuu sutjakasti ja kohta olemmekin jo Namibian ja Angolan välisellä raja-alueella, eli ei-kenenkään-maalla, ja sitten Angolassa.
Angola on noin 36 miljoonan ihmisen valtio Atlantin valtameren rannalla. Se on Portugalin entinen siirtomaa ja siksi myös pääkieli on portugali. Muita maassa puhuttuja kieliä ovat esimerkiksi umbundu, kimbundu, kikongo, oshiwambo, chokwe ja njaneka.
Angolalla on kommunistinen historia, jonka vuoksi esimerkiksi sananvapauden tila ei ole vielä tänäkään päivänä hyvä. Toisin kuin Namibiassa Angolan luterilainen kirkko on vähemmistökirkko, siihen kuuluu vain noin 70 000 jäsentä. Lapsikuolleisuus ja lasten aliravitsemus ovat merkittäviä ongelmia, joiden kanssa myös Suomen Lähetysseura työskentelee Angolassa.
On uskomatonta, miten Namibian ja Angolan välisen varallisuuseron näkee saman tien, kun ylitämme rajan. Angolassa rakennusten kattoina toimivat aaltopellit pysyvät paikallaan suurien kivien painon ansiosta. Nauloihin ei kai ole varaa, joten joka puolella näkyy kivikasoja kattojen päällä. Muutenkin betonista rakennettuja taloja näkyy selvästi vähemmän kuin Namibiassa. Angolassa kulkukoiratkin ovat luurangon laihoja.
Lapsia näyttää olevan joka paikassa. Angolassa ei ole tarpeeksi koulurakennuksia tai opettajia, ja sen vuoksi kaikki lapset eivät pääse kouluun. Lukutaidottomien määrä on sen vuoksi maassa suuri. Täällä nähdään myös nälkää. Paras tapa varmistaa, että koulupaikan saaneet lapset todella tulevat kouluun, on tarjota koulussa ruokaa. Muuten köyhien perheiden lapset jäävät helposti kotiin pelloille töihin, jotta he saisivat perheilleen ruokaa.
Lähetysseura tukee vähävaraisten lasten koulunkäyntiä
Lähetysseuran aikanaan rakentamassa eteläisessä Angolassa sijaitsevassa Martin Luther koulussa tehdään juuri näin, tarjotaan ruokaa koululaisille, jotta he jaksavat opiskella ja todella tulevat kouluun.
Koululla on oma leipomo, jossa paistetaan mehevää leipää, me vieraatkin saimme maistiaisen tästä herkusta. Aikaisemmin leipää valmistettiin myös myytäväksi, mutta Angolan heikko taloustilanne on nostanut jauhojen hintaa, ja tällä hetkellä leipomo pystyy valmistamaan vain koululle leipää, ja sitäkin vain kerran viikossa.
Myös puhtaasta juomavedestä on pulaa, suuret siniset kanisterit seisovat tyhjinä ruokalan ovensuussa. Koulun henkilökunta kertoo, että kuivana vuodenaikana vettä haetaan läheisestä Kunene-joesta. Joen samea vesi keitetään tai käsitellään vedenpuhdistustableteilla ennen käyttöä.
Lähetysseura tukee Martin Luther koulussa yhteensä 62 koulun oppilasta, jotka tulevat vähävaraisista perheistä. Yksi tuetuista lapsista on 15-vuotias Martinus, joka käy 9-luokkaa. Lähetysseura tukee hänen opintojaan, sillä perheen isä on hylännyt perheensä, ja äitiään Martinus ei ole nähnyt kolmeen vuoteen. Martinuksen neljä sisarusta käyvät koulua eri puolilla Angolaa, osa Namibiassa.
”Jos emme olisi tässä koulussa, niin meillä ei olisi ehkä mitään paikkaa, jossa opiskella, koska Angolassa on paljon puutetta ja epäonnea. Tämä tuki todella auttaa. Ja me tarvitsemme apua opiskellaksemme”, Martinus kertoo.
Martinuksen koulupäivä alkaa kello kuusi, näin hän kertoo itse tavallisesta päivästään:
”Aamulla peseydyn ja syön aamupalaa. Sitten menen kouluun, olen aamuvuorossa, eli opiskelen aamupäivän, kun muut opiskelevat iltapäivällä. Lounaan jälkeen pelaamme joskus kavereiden kanssa jalkapalloa. Iltaisin opiskellaan omissa huoneissa”.
Koulun varageneraattori on tällä hetkellä rikki, joten sähköjen ollessa poikki opiskelu iltaisin on lähes mahdotonta, sillä auringon laskettua klo 7 illalla on säkkipimeää.
Yleisesti ottaen Martin Luther koulussa on iloinen tunnelma, oppituntien välillä lapset leikkivät ulkona, pojat pelaavat jalkapalloa ja tytöt jonkinlaista käsipalloa. Koulun piha-alueella vaeltelee vapaasti muutama lähikylän vuohi.
Muutama vanhempi tyttö letittää toistensa hiuksia tyttöjen asuntolan edessä, ja minä kysäisen, saisinko minäkin letit. Tytöt ovat innoissaan ja vain viiden minuutin kulutta minulla on angolalainen lettikampaus, joka on aivan ihana!
Vierailimme Angolassa myös Marthin Luther -koulun vieressä sijaitsevassa Shangalalan raamattuinstituutissa, mutta siitä kerron joskus toiste toisessa jaksossa! Kuulemiin!
