– Ota vaelluskengät ja kumisaappaat mukaan.
Tällaisen neuvon Lähetysseuran työntekijä Katja Tynkkynen sai, kun hän lähti syrjäisiin ja vaarallisina pidettyihin kyliin Kolumbiassa. Lähetysseura tukee alueella rauhantyötä. Katja kertoo alla olevassa jutussa matkastaan.
Ympärilläni levittäytyvät paratiisimaiset sademetsämaisemat, pilvimetsät, kirkasvetiset joet, vesiputoukset, banaanipuut sekä värikkäät kukat ja perhoset, mutta en pysty ihailemaan niitä. Puristan rystyset valkoisina kiinni hevosesta, joka hoippuu puolen metrin levyisellä, kivikkoisella polulla vuoroin jyrkkää ylämäkeä, vuoroin vielä jyrkempää alamäkeä. Toisella puolella kohoaa jyrkkä vuorenseinämä, toisella puolella taas häämöttää toista sataa metriä pitkä pudotus kuohuvaan koskeen.
Viimeisestä – ja samalla ainoasta – kerrastani ratsailla on 20 vuotta. Nyt olisi tarkoitus viettää hevosen selässä tuntikausia ja ylittää lukuisia jokia. Kypäristä ei ole tietoakaan, eipä tietenkään.
Olen matkalla Alto de Murrín kylään Antioquian maaseudulla, Luoteis-Kolumbiassa. Lähetysseura tukee täällä rauhaan ja sovintoon tähtäävää työtä. Ulkoministeriön varoin tuettu hanke kantaa nimeä Väkivallasta sovintoon.
Saattajat nauravat pelollemme
Matka jatkuu. Paikalliset saattajamme naureskelevat meille kauhistuneille kaupunkilaisille – heille sademetsän keskellä asuville kyläläisille, jotka ovat lähestulkoon syntyneet hevosen selkään, kyseessä on normaali kauppareissu. Kurkkaan pelokkaana sivulle. Vain yksi harha-askel, ja olemme ratsuni kanssa koskessa.
Rauhoittelen hermojani hyräilemällä virsiä, ja pohdin hiljaa mielessäni, mitä kaikkea vakuutukseni kattaakaan. Juuri kun ajattelen, ettei jännitys voisi enää lisääntyä, huomaan kämmenselälläni matelevan paksujalkaisen hämähäkin. Ensireaktioni olisi kiljaista.
Onneksi tajuan sen säikäyttävän hevosen, joka pillastuttuaan ainakin karauttaisi jyrkänteeltä alas. Huulta purren huiskaisen nopeasti otuksen pois. Mihin ihmeeseen olen oikein päätynyt?
Väkivalta vaikeuttaa elämää
Ajoimme ensin autolla pastori John Hernándezin kanssa Medellínin kaupungista Blanquita de Murríin. Matka kesti päivän. Seuraavana päivänä jatkoimme matkaa hankekoordinaattori Edwin Mosqueran ja paikallisten saattajien kanssa matkaa patikoiden ja hevosen tai muulin selässä ratsastaen. Viimeisen matkaosuus tehtiin jokiveneellä.
Alto de Murrín asukkaat ovat tummaihoisia afrokolumbialaisia, mutta Murrín alueella asuu myös alkuperäiskansojen edustajia ja mestitsejä. Asukkaat tulevat hyvin toimeen keskenään, mutta heidän elämäänsä vaikeuttaa jo vuosikymmeniä alueella jatkunut väkivalta ja useat aseelliset ryhmät.
Sissiliike Farc saapui alueelle vuonna 1974. Myös monet Alto de Murrín kyläläiset liittyivät jossain vaiheessa sen riveihin. Yksi heistä on kylän päällikkö Luis ”Lucho” Callo Cordoba (65). Viereisessä Chocon maakunnassa syntynyt Luis perusti kylän 43 vuotta sitten. Mies on taisteluun viittaavan Lucho-lempinimensä ansainnut taisteltuaan paitsi Farcin riveissä 15 vuoden ajan, myös vuosikymmenet kylänsä ja kyläläisten oikeuksien puolesta.
Koko kylä on kuin yhtä perhettä
Kylän suurimmiksi haasteiksi Lucho nimeää terveydenhoidon, koulutuksen ja kulkuyhteydet. Lähin terveysasema on pitkien taipaleiden päässä Blanquita de Murríssa. Monien ponnistelujen jälkeen kylälle saatiin koulu, jossa toimii yksi opettaja.
Lukutaidottomuutta on kylässä edelleen, eikä Lucho itsekään osaa lukea tai kirjoittaa edes omaa nimeään. Myös lasten ja lastenlasten määrän laskeminen tuottaa haasteita, mutta toisaalta pienessä kylässä ei tunnuta juuri välittävän, kenen biologisia lapsia kukakin on.
– Koko kylä on minulle yhtä perhettä, Lucho sanoo leveästi hymyillen.
– Tarvitsemme terveysaseman, sairaanhoitajan ja koulun. Sitten olen onnellinen.
Kyläkokouksissa ja kyläjohtajien istunnoissa Edwin ja John vetävät keskustelua ja kannustavat kyläläisiä omien asioidensa edistämiseen. Myös naisten toivotaan osallistuvan; sille on tarvetta. Kylän naiset pysyttelevät pitkälti taka-alalla, keskittyen huolehtimaan kodista ja lapsista.
Aseisiin uudelleen tarttumisen Lucho ei pidä ratkaisuna.
– Márquez ja Santrich aiheuttavat minulle päänsärkyä. Lähdimme mukaan rauhanprosessiin, ja sillä tiellä aion kuolla.
“Menneisyyteni on kamala”
Euflinio Flores Perean pihalla tepastelee kanoja ja possuja, ja talosta leijailee tuoreen kahvin tuoksu. Euflinio Flores Perea (39), kutsumanimeltään Palacio, tarjoaa innokkaasti kahvia ja poimii puusta guava-hedelmiä vieraille. Miehen iloisesta olemuksesta ei arvaisi, että hän on viettänyt 22 vuotta elämästään Farcin taistelijana.
– Minun menneisyyteni on kamala, Palacio aloittaa tarinansa kertomisen.
Hän syntyi ja kasvoi Alto de Murríssa. Teini-ikäisenä Palaciosta, perheen ainoasta pojasta, tuntui, että Farc taistelee tarvittavan muutoksen puolesta. Se innosti häntä liittymään sissiliikkeeseen. Perheelle se oli kova isku.
Elämä sissiliikkeen riveissä oli raskasta. Marsseja oli päivin ja öin, ja usein taistelijat nukkuivat avoimen taivaan alla. Nuoren miehen illuusiot sissiliikkeestä katosivat jossain vaiheessa, ja Palacio pettyi Farcin toimintaan. Hän kärsi paljon vuosien aikana, mutta vaihtoehtoakaan ei ollut. Rauhansopimuksen tultua myös Palacio luopui aseista ja palasi kotikyläänsä.
– En 22 vuoteen osannut muuta kuin olla Farcissa, en tuntenut muunlaista elämää. Elämäni on nyt paljon parempaa, Palacio pohtii.
”Teimme lupauksen kansalle”
Palacio sai sissivuosiensa aikana kaksi lasta. Hänen vaimonsa oli Farcin colaboradora, eli hän teki yhteistyötä Farcin kanssa tarjoten sisseille muun muassa majoitusta. Yhden tällaisen vierailun aikana Palacio tutustui tulevaan puolisoonsa.
Palacio sanoo ymmärtävänsä monien entisten taistelijoiden pettymyksen ja turhautuneisuuden, mutta ei voisi kuvitellakaan palaavansa itse sotimaan.
– Marquez ja Santrich rikkoivat lupauksensa. Teimme lupauksen ensisijaisesti kansalle, emme valtiolle, ja siksi emme halua tarttua uudelleen aseisiin.
Nyt Palacio keskittyy maanviljelyyn ja perheeseensä. Hänellä on vaimo, kaksi lasta ja jo yksi lapsenlapsi. Lisäksi hän toimii kylähallituksen varapuheenjohtajana ja aktiivisesti yhteisönsä oikeuksien puolesta ja osallistuu etnisten ryhmien välisen rauhanfoorumin toimintaan.
– Kun olen vanha, haluan tuntea ylpeyttä siitä, että olen tehnyt kaikkeni yhteisöni hyvinvoinnin eteen, Palacio sanoo.
Uneen sademetsän ääniä kuunnellen
Saamme nauttia Luchon perheen vieraanvaraisuudesta, sillä majoitumme heidän kotinsa lattialla. Luchon vaimo Rosalba ja tytär Dali kiikuttavat meille herkullisia aterioita. Tarjolla on oikeaa lähiruokaa, sillä Lucho kasvattaa pihallaan kaloja kahdessa altaassa, ja banaanitkin saadaan pihan puista.
Illalla lähden Luchon kanssa tiputtelemaan puista kookospähkinöitä, jotka hän aukaisee tottuneesti machetellaan vieraille. Illalla pilkkopimeän sademetsän äänet ja kurnuttavat sammakot tuudittavat meidät uneen.
Seuraavana aamuna joudumme taas hyppäämään jokiveneeseen ja jättämään kylän taaksemme. Paluumatkalla ratsastaminen alkaa tuntua jo melko luontevalta, ja tässä vaiheessa menomatkankin kauhut lähinnä naurattavat. Välillä pysähdymme poimimaan evääksi guavat suoraan ratsun selästä käsin, välillä taas tervehdimme matkalla asuvia perheitä. Voisipa työmatkat tehdä näin useammin!
Maaseudun väki kärsii eniten
Kolumbiassa alkuperäiskansat ja afrokolumbialainen väestö ovat heikoimmassa asemassa, ja heidän asumansa maakunnat ovat maan köyhimpiä ja väkivaltaisimpia. Koko maan väestöstä afrokolumbialaisia on noin 14 prosenttia, mutta maan sisäisistä pakolaisista heidän osuutensa on yli puolet. Vesi, sanitaatio, ruokaturva ja koulutuksen taso ovat kaikki huomattavasti kansallisen keskiarvon alapuolella.
Monet entiset Farc-sissit ovat olleet pettyneitä presidentti Iván Duquen hallinnon haluttomuuteen edistää vuonna 2016 solmitun rauhansopimuksen toimeenpanoa. Osa on sittemmin tarttunut uudelleen aseisiin. Elokuussa 2019 rauhanneuvotteluissa mukana olleet entiset Farcin komentajat Iván Márquez ja Jesús Santrich julistivat uudelleen sodan Kolumbian hallitukselle.
Teksti ja kuvat Katja Tynkkynen
Katja Tynkkynen työskentelee Lähetysseuran tiedottajana ja kummityön koordinaattorina Latinalaisessa Amerikassa.
Nyt kun olet täällä…
… meillä on pieni pyyntö. Laitamme osan Lähetyssanomien jutuista ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi tutustumaan kaukaisiin kulttuureihin, lukemaan työstämme eri puolilla maailmaa ja sukeltamaan ihmisten tarinoihin.
Lehti on kuitenkin meille tärkeä tulonlähde – ja pyydämmekin, että tilaat Lähetyssanomat ja samalla tuet lähetystyötä ja kehitysyhteistyötä maailman köyhimmissä maissa syrjäytettyjen ihmisryhmien parissa. Tästä pääset tilaussivulle.
