Siirry suoraan sisältöön Siirry alapalkkiin

Rakas päiväkirja: Nämä kolme asiaa hämmästyttävät tansanialaisessa kirkkokuorossa

Kuorossa esiintyminen saattoi päättyä kappaleeseen, jota en ollut koskaan kuullut. Lähes kaikki kappaleet piti opetella korvakuulolta ja ilman nuotteja, kirjoittaa Virve Rissanen.

Kuorolaisia istumassa keltaisissa mekoissa.

Olen asunut Tansaniassa lähes viisi vuotta ja nyt olen muuttamassa takaisin Suomeen. Mitä oikeastaan olen oppinut Tansaniasta tänä aikana? Tuntuu, että uusia oivalluksia ja piirteitä tulee esiin edelleen, ja varsinaisen oivallusryöpyn aiheutti liittyminen kuoroon. Kuorossa konkretisoitui kolme asiaa Tansanian kulttuurista.

1. Ihminen saa merkityksen osana yhteisöä

Kamppailin pitkään sen kanssa, että asuin yhteisökeskeisessä kulttuurissa kuulumatta mihinkään yhteisöön. Kun työ sisälsi matkustamista ensin kahdessa ja lopulta seitsemässä maassa, ei ollut helppoa rakentaa sosiaalisia verkostoja. Minulla oli huone hiippakunnan toimistossa, mutta tein päivittäistöitäni suomalaiselle yleisölle enkä toimistoyhteisöni kanssa. Olin lähetystyöntekijä, mutta en pappi enkä opettaja. Koska en ollut edes vaimo enkä äiti, nimestäni puuttui yleinen etuliite ”mama”.

Tilanne muuttui, kun kerroin mitä jalkapallojoukkuetta kannatan. Tansaniassa on Tampereen Tappara-Ilves-jaottelua muistuttava asetelma, jossa pitää tietää puolensa. Kun kerroin kannattavani Yangaa, sain ensimmäisen yhteisön: kuulun Yanga-faneihin! Tilannetta ei haitannut, että olen katsonut kyseisen joukkueen peliä vain kahdesti.

Vielä suurempi status tuli kuoroon liittymisestä. Yhtäkkiä olin hiippakunnan toimiston väen silmissä kuorolainen. Se on tuttu identiteetti myös Suomi-elämästäni, joten olin varsin tyytyväinen lopputulokseen. Vihdoin sain etuliitteen nimelleni: Kuorolaulaja!

2. Yhteisö pitää huolta omistaan

Ensimmäisen kerran koin olevani osa hiippakunnan toimiston yhteisöä, kun me suomalaiset jouduimme koronaevakkoon Suomeen ja puhelimeni alkoi soida. Toimistolta soiteltiin, onko kaikki hyvin, missä olen ja mitä kotiin kuuluu. Puhelut jatkuivat, vaikka jouduin olemaan Suomessa pitkään.

Kuorossa yhteisön osaksi pääsemistä auttoi jaettu päämäärä ja itsensä likoon laittaminen. Osallistuin harjoituksiin kolmesti viikossa ja esiintymiseen joka sunnuntai jumalanpalveluksessa. Kun pienen vastustelun jälkeen suostuin pitämään äänenavauksia, koin miten hyväksyminen ympäröi minut. Yhteisöt toimivat niin, että jokainen tuo kortensa kekoon.

Äänenavausten jälkeen minut liitettiin kuoron Whatsapp-ryhmään, huolehdittiin että osaan pukeutua kuhunkin tilaisuuteen sopivasti ja hankittiin kakku, kun oli syntymäpäiväni.

3. Elämä on arvaamatonta, pärjäät vain kuuntelemalla muita

Arjessa sattui ja tapahtui. Kerran käärme luikerteli oven alta sisään, eräänä yönä sade tuli katosta läpi, ja yhden kuukauden sisään autosta puhkesi rengas kolme kertaa. Pian tuntui, että mistään ei voi enää yllättyä, ja silti aina yllättyi uudelleen.

Sama koski kuoroa. Esiintyminen saattoi päättyä kappaleeseen, jota en ollut koskaan kuullut. Lähes kaikki kappaleet piti opetella korvakuulolta ja ilman nuotteja, mutta kukaan ei pitänyt sitä ongelmana. Kanssalaulajille oli selviö, että pysyn mukana.

Ainoa vaihtoehto niin kuoroelämän kuin arkielämän haasteissa oli unohtaa epävarmuus, tehdä voitavansa ja kuunnella tarkasti muita.