Uudessakaupungissa kolmelapsisen perheen nuorimpana kasvanut Sari-Johanna Kuittilo innostui urheilusta jo alle kouluikäisenä. Vuosien myötä harrastus muuttui yhä vakavammaksi, ja ennen pitkää siitä tuli hänen elämänsä tärkein kiintopiste.
Aikuisuuden kynnyksellä ei ollut epäilystäkään tavoitteesta: Sari-Johanna halusi ammattiurheilijaksi.
Hän kävi kauppakoulun varmistaakseen, että hänellä olisi jokin ammatti tukenaan, kun urheilu joskus loppuisi. Tuo aika tuntui silloin äärimmäisen kaukaiselta.
Kauppakoulun jälkeen Sari-Johanna muutti kolmeksi vuodeksi maapallon toiseen ääreen Uuteen-Seelantiin liittyäkseen legendaarisen juoksuvalmentajan Arthur Lydiardin juoksutalliin.
Tavoitteena olivat olympialaiset ja mitalisija 800 metrin juoksussa.
”Olosuhteet olivat Uudessa-Seelannissa ihanteelliset. Kun Suomessa oli keskitalvi, siellä pystyi harjoittelemaan täysillä. Oli lämmintä, mutta ei kuumaa. Suomessa saattoi sitten käydä kesäisin osallistumassa kisoihin”, Sari-Johanna muistelee.
Uudessa-Seelannissa hänen elämänsä jatkui urheilun ehdoilla. Kaikki laskettiin piirun päälle tarkkaan: ajanvietto, syömiset, yöunet, yksityiset menot.
Loukkaantuminen pysäytti
Sari-Johanna eli elämänsä suurta unelmaa, kun hän kolmannella kaudella loukkaantui vakavasti.
”Tuntui kuin maa olisi kadonnut jalkojen alta. Olin satsannut koko tulevaisuuteni urheiluun, mutta äkkiä jäin tyhjän päälle. Oli päätettävä, menisinkö leikkaukseen, joka ei takaisi, että voisin jatkaa täysipainoisesti kilpaurheilua. Todennäköisesti olisi tarvittu uusintaleikkauksia. Kävin läpi todella rajua kriisiä elämässäni.”
Hän asui Uudessa-Seelannissa alivuokralaisena kristityssä perheessä, jossa puheltiin joskus hengellisistä asioista.
”Minulla ei ollut niihin aikaa eikä oikein kiinnostustakaan, kunnes minut pysäytettiin, ja aikaa oli yhtäkkiä todella paljon. Perheen keskuudessa puhuttiin, kuinka Jumala välittää ja opastaa ja kuinka sillä on tärkeä merkitys ihmisen elämässä. Minä sanoin, etten oikein usko tuohon, että Jumala piittaa siitä, mitä me täällä tehdään. Perhe sanoi, että mene lukemaan Raamattua ja tule näyttämään meille, missä siellä sanotaan, että Jumala ei välitä siitä, minkä hän on luonut”, Sari-Johanna muistelee.
”Minä menin ja aloin lukea Raamattua vähän sillä mielellä, että minäpäs näytän niille! Mutta kävikin päinvastoin. Minua kosketti valtavasti, kuinka paljon Jumala välittää meistä ihmisistä. Se rakkaus kosketti minua syvästi. Oman kriisin keskellä hengelliset asiat alkoivat kiinnostaa, ja halusin tietää niistä enemmän.”
Hierojasta diakoniksi
Loukkaantumisen jälkeen Sari-Johanna palasi Suomeen miettimään, mihin hän ryhtyisi. Urheilu oli yhä lähellä sydäntä ja hän halusi, että se pysyisi jollakin tapaa mukana tulevassa elämässä. Hän pääsi opiskelemaan Suomen liikuntaopistoon Joensuuhun ja valmistui urheiluhierojaksi.
”Ajattelin, että siinä ammatissa voisin olla mukana urheilujoukkueiden kansainvälisissä kisoissa.”
Joensuusta Sari-Johanna palasi synnyinseudulleen Uuteenkaupunkiin ja alkoi tehdä töitä omassa yrityksessä.
”Hieronnassa monet ihmiset avautuvat omista asioistaan, ja varsinkin yleisimmässä niska-hartiahieronnassa, jossa asiakas on vatsallaan eikä näe hierojaa, ihmiset voivat avautua hyvin syvällisistä asioistaan. Minussa heräsi halu saada lisää välineitä näiden asioiden kohtaamiseen.”
Sattumalta hänen silmiinsä osui Kotimaa-lehdestä Pieksämäen Sisälähetysseuran ilmoitus diakoniakoulutuksesta.
”Tiesin heti, että se oli minun juttuni, vaikka en tiennyt diakoniatyöstä mitään enkä ollut tavannut yhtään diakonia.”
Sari-Johanna pääsi koulutukseen ja alkoi vasta siinä vaiheessa kysellä diakoniatyöntekijöiltä, millaista työtä he oikein tekivät.
Lähes nelivuotinen koulutus oli yksi monista Sari-Johannan elämänvaiheista, mutta sillä oli keskeinen merkitys hänen elämässään. Koulutuksessa työstettiin omaa elämää ja taustaa, se oli oman hengellisyyden kasvua ja kasvua diakoniatyöntekijän ammatilliseen identiteettiin.
Valmistumisen jälkeen hän työskenteli aluksi Viitasaaren seurakunnassa ja siirtyi sieltä Kiikalaan, nykyiseen Saloon, jossa hän toimi diakonina. Työhön kuului myös nuoristyötä ja lähetyssihteerin tehtävät.
”Se oli hedelmällistä ja upeaa aikaa. Tunsin että se oli minulle ominta työtä.”
Kiikalassa kolme ihmistä tuli lyhyen ajan sisällä kysymään häneltä, oliko hän koskaan ajatellut lähetystyöhön lähtemistä. Sari-Johanna vastasi, ettei se ollut koskaan käynyt edes mielessä.
Kun kolme ihmistä kysyi samaa asiaa, Sari-Johanna kertoo alkaneensa miettiä, mitä tämä tarkoitti ja mitä Jumala halusi tällä puhua hänelle. Viimeinen niitti tuli Naantalin kirkossa sunnuntain jumalanpalveluksessa.
”Muistan sen kuin eilisen päivän. Pappi sanoi saarnassaan, että jos olet saanut lähetystyön sydämellesi, älä viivyttele, vaan lähde liikkeelle!”
Rauhan ja sovinnon työtä
Sari-Johannan on nyt viisikymmenvuotias ja hänellä tuli joulukuussa täyteen 17 työvuotta Israelissa ja Palestiinan alueella.
Ensimmäiset kahdeksan vuotta hän työskenteli diakonina Tel Avivissa ja siirtyi sieltä vuonna 2015 Jerusalemiin, jolloin myös hänen työnkuvansa muuttui ja mukaan tuli työnohjaus.
”Olen kristitty. Se on minun lähtökohtani, josta ponnistan rauhan ja sovinnon ajatteluun. Se pohjaa ihmiskäsitykseen, että kun ihminen tekee rauhan Jumalan kanssa ja kun hän tulee nähdyksi, se muuttaa häntä syvällisesti ja kokonaisvaltaisesti. Rauhan ja sovinnon ajattelun kautta valaistuu näkemys, että jokainen ihminen on arvokas ja ainutlaatuinen ja että sinulla itselläsi on tehtävä tässä maailmassa. Kun pääsee toteuttamaan tätä tehtävää suhteessa toiseen, erilaiseen ihmiseen, erilaisuuden voi nähdä rikkautena ja kauneutena”, Sari-Johanna Kuittilo kertoo.
Israelin ja Palestiinan välinen konflikti, joka on jatkunut yli 70 vuotta, leimahtaa aika ajoin väkivaltaisiksi yhteenotoiksi osapuolten välillä.
”Toisaalta täällä on paikallisia ihmisiä, jotka tekevät työtä rauhan ja sovinnon edistämiseksi ja haluavat rakentaa parempaa elämää ennen kaikkea lapsille ja nuorille ja tuleville sukupolville. Myös Lähetysseuran työ Israelissa ja Palestiinalaisalueella keskittyy rauhan ja sovinnon työhön yhdessä paikallisten toimijoiden kanssa.”
Toisessa ääripäässä nostaa päätään poliittinen liikehdintä, joka lietsoo vihanpitoa ja ajaa eri ihmisryhmiä toisiaan vastaan.
”Neutraalia suhtautumista on vähemmän kuin 17 vuotta sitten, kun tulin tänne. Nyt on selkeästi vallalla vahva jako, että olet joko rauhan rakentamisen puolesta tai sitä vastaan. Näissä ryhmittymissä ei ole halua lähestyä toista”, Sari-Johanna toteaa.
”Saamme olla sillanrakentajia”
Lähetysseuran työssä rauhan ja sovinnon polkua on avattu muun muassa järjestämällä nuorille rauhallista ja turvallista yhteistä tilaa, jossa he uskaltaisivat nostaa esiin asioita, joista ei puhuta.
Sari-Johanna Kuittilo kertoo nuorten ryhmästä, jossa oli juutalaisia ja palestiinalaisia nuoria kertomassa omasta elämästään. Monet palestiinalaiset eivät olleet edes haaveilleet asioista, jotka olivat juutalaisille arkipäivää: käynneistä kavereiden kanssa punttisalilla tai yhteisistä uimareissuista tai puistossa hengailusta. Juutalaiset puolestaan saivat tuntumaa siihen, millaista palestiinalaisnuorten elämä on, kun ei ole harrastuksia eikä vapauksia, jotka ovat juutalaisille itsestäänselvyyksiä.
Sari-Johanna tietää kokemuksesta, että nuoret uskaltavat puhua keskenään kipeistäkin asioista, kun heille järjestetään turvallinen tila ja kokenut aikuinen ohjaa keskustelua.
”Keskustelut lähtevät usein itsestään liikkeelle. Tällaiseen ryhmään tullessaan moni nuori on jo itse valmis keskustelemaan omasta tilanteestaan ja kuulemaan muita.”
Eräällä Palestiinalaisalueen pakolaisleirillä on hyviä kokemuksia lasten ja nuorten iltapäiväkerhosta, jossa harjoitellaan tunteiden purkamista tavoilla, joista ei koidu vaaraa itselle eikä muille. Leirillä on paljon lapsia, etenkin poikia, joita omassa perheessä ja kaveripiirissä yllytetään esimerkiksi kivittämään israelilaissotilaita saadakseen marttyyrin kehän ja suvun kunnioituksen. Kiinni jäädessään lapsella on suuri vaara tulla pidätetyksi.
Monet pakolaislapset ovat tottuneet siihen, että tunteita puretaan väkivallan kautta. Iltapäiväkerhossa opetellaan erilaisten tunteiden tunnistamista ja niiden purkamista turvallisella, väkivallattomalla tavalla. Jos suututtaa, voi esimerkiksi ottaa pallon ja potkia sitä. Kiukustuessaan voi vaikka hakata tyynyä. Jo 8–11-vuotiaiden kanssa voidaan yhdessä pohtia, että tunteet ovat sallittuja ja niitä voidaan purkaa ilman seuraamuksia.
Vaikka työ kriisien ja konfliktien keskellä on välillä raskasta ja surun täyttämää, Sari-Johanna Kuittilo kertoo, että hänessä itsessään herää joka päivä toivon kipinä.
”Lähetysseuran työntekijänä koen, että me saamme olla sillanrakentajia.”
Yksi vaaratilanne on jäänyt mieleen
Diakoniatyö itsessään on Kuittilon mukaan samaa kuin Suomessa, mutta Israelissa ja Palestiinalaisalueella pitää olla erityisen herkkä kuulemaan ja näkemään tilanteet oikealla tavalla voidakseen toimia ja viedä heikkojen ihmisten ääntä kuuluviin. Israelissa puhutaan asiat hyvin suoraan, ja Palestiinassa ne pitää lisäksi kertoa oikealla tavalla, jos haluaa tulla ymmärretyksi.
”Itse tykkään siitä, että aikaa ei mene turhaan mielistelyyn ja korulauseisiin. Israelissa ja Palestiinassa ihmiset eivät niinkään kuule, mitä sinä sanot, vaan he katsovat sinun olemustasi ja pystyvät nopeasti päättelemään, millainen ihminen sinä olet. Täällä ollaan hyviä ihmistuntijoita. Ei auta yrittää puhua vaikka mitä, jos sanat ovat ristiriidassa olemuksesi kanssa.”
Sari-Johanna ei ole itse kokenut väkivaltaa, mutta vaarallisia tilanteita on tullut vastaan. Levottomuudet ja mielenosoitukset saattavat puhjeta äkkiä ilman ennakkovaroitusta, tarkastuspisteissä voi olla kaoottinen tilanne ja käsikranaateilta on joskus pitänyt suojautua lähimpään kauppaan.
Yksi vaaratilanne on jäänyt mieleen.
”Gazasta ammuttiin sodan aikana raketteja Israeliin. Minulla oli erään pariskunnan kanssa sielunhoitokeskustelu rannalla Tel Avivin lähellä, kun äkkiä näin, että raketti tuli suoraan meitä kohti. Rannalla ei ollut mitään, minkä alle suojautua, ja ihmiset alkoivat kirkua ja itkeä ääneen. Minäkin katsoin, että hetkinen, sehän tulee ihan kohti. Raketti iskeytyi maahan muutaman sadan metrin päässä ja räjähti. Se oli oikeasti vaarallinen tilanne.”
Omia tunteita pitää työstää
Osa Sari-Johannan työstä on yksilö- ja ryhmätyönohjausta. Työnohjauksessa tuetaan työntekijän omaa jaksamista, ja se on myös paikka, jossa työntekijä voi tutkia ja tarkastella omaa työskentelyään ja kehittää tai muuttaa sitä. Konfliktien keskellä se on rauhallinen keidas, jossa voi levähtää ja koota voimia ja kenties saada uutta inspiraatiota.
Ryhmätyönohjaus tarjoaa nimensä mukaisesti työntekijöille mahdollisuuden tulla yhteen ja jakaa yhteisiä kokemuksia, mikä kannustaa heitä jatkamaan työssä.
Miten työnohjaaja itse jaksaa työssään, jossa hän kohtaa usein vaikeita tilanteita, jotka eivät aina pääty hyvin?
Sari-Johanna kertoo, että meille kaikille on tärkeää, että työstämme omia tunteitamme, olivat ne sitten pettymystä, vihaa, surua tai mitä tahansa.
”Kohtaan päivittäin tämän konfliktin kivun kasvot työssäni tavalla tai toisella. On tärkeää huolehtia myös omasta jaksamisesta ja työstää omia ajatuksia ja tunteita päivittäin.”
Vuosi sitten Sari-Johannan elämään tuli Poju, kotia vailla oleva nuori resque-koira Betlehemistä.
”En ollut koskaan ajatellut, että ottaisin täällä koiran, vaikka pidän niistä. Sattumalta näin Pojun kuvan Facebookissa Betlehemin eläinsuojan ilmoituksessa. Kuva oli hyvin vaatimaton, mutta se jäi vaivaamaan minua. Halusin nähdä tämän koiran.”
Poju oli tuolloin sijaiskodissa ja tuli häntä heiluen Sari-Johannaa vastaan.
”Lähdin kokeeksi taluttamaan häntä. Hän kulki tavattoman nätisti rinnalla. Kun pysähdyin ja istahdin hetkeksi maahan, hän istui selkäni taakse ja laittoi oman selkänsä minun selkääni vasten ja odotti, että milloin taas jatketaan. Siinä me istuimme selkä selkää vasten, ja hän vei minun sydämeni”, Sari-Johanna nauraa.
Seuraavaksi Poju tuli Sari-Johannan kotiin kolmen viikon koekäynnille, ja asia oli sitä myöten selvä. Poju oli löytänyt oman kodin.
”Poju tuo valtavasti iloa elämääni. Kun tulen illalla kotiin ja Poju tulee häntä heiluen vastaan, hän vie ihan konkreettisesti ajatukseni pois työstä. Harrastan juoksemista ja pyöräilyä, ja on ihan uskomatonta, kuinka kauniisti hän juoksee rinnalla. Yhteisillä lenkeillämme olen saanut uusia ystäviä, ja hänen kauttaan on avautunut aivan uudenlaisia, mielenkiintoisia keskusteluja. Olen joka päivä kiitollinen, että Poju tuli minun elämääni.”
Teksti: Vuokko Pentzin
Artikkeli on julkaistu aiemmin lyhennettynä Satakunnan Kansassa.
Lue lisää työstämme Israelissa ja Palestiinalaisalueella.
