Lähetysseura on tänään pyytänyt eri ilmoituskanavien kautta tietoa mahdollisista lapsiin kohdistuneista väärinkäytöksistä ja muusta kaltoinkohtelusta työmme menneisyydessä. Aloittaessani toiminnanjohtajana kesällä 2023 sain yhteydenottoja, jotka ovat nostaneet esille erilaisia kysymyksiä Lähetysseuran menneisyydestä. Ajattelin tapahtumien olleen jo vuosikymmeniä sitten loppuun käsiteltyjä ja selvitettyjä, osa Lähetysseuran kipeää menneisyyttä. Näin ei ilmeisesti kuitenkaan ole.
Pidämme mahdollisena, että Lähetysseuran menneisyydessä on asioita, joista Lähetysseuralle ei ole tullut tietoa tai jotka ovat aikoinaan jääneet puutteellisesti selvitetyiksi. Työhömme ei voi liittyä salaisuuksia; ei edes silloin, kun ne liittyvät menneisiin tapahtumiin.
Lähetysseura haluaa suojella toimintamme ja työmme piirissä olevia ihmisiä. Tämä koskee myös heitä, jota ovat menneisyydessä olleet toimintamme ja työmme piirissä. Haluamme edistää lasten suojelua ja lapsen oikeuksien toteutumista. Siksi haluamme, että kaikki mahdollinen menneisyyteemme liittyvä tulee esille. Jos väärinkäytöksiä on tapahtunut, kannamme niistä vastuun. Toivomme ennen kaikkea, että väärinkäytösten uhrit tulevat kuulluiksi ja että he saavat asialle päätöksen ja rauhan. Haluan omasta ja Suomen Lähetysseuran puolesta pyytää vilpittömästi anteeksi kaikilta, jotka ovat Lähetysseuran toiminnassa tai lähetystyön nimissä joutuneet millään tavoin vallan väärinkäytön tai kaltoinkohtelun kohteeksi.
Lähetysseuran työn laajuus ja vaikuttavuus sekä toiminta kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevien ihmisten parissa luo erityisen velvoitteen avoimuudelle ja läpinäkyvyydelle. Jo mahdollisuus siitä, että epäselvyyksiä ja väärinkäytöksiä olisi mahdollisesti tiedettyä enemmän luo velvoitteen selvittää asiaa. Haluamme selvittää, voimmeko vielä tehdä jotakin. On myös tärkeää, että jokainen voi tulla kuulluksi ja kohdatuksi omassa asiassaan.
Lähetystyön menneisyyden tarkastelu on kansainvälisestikin ajankohtaista
Viime vuosina lähetystyön menneisyyttä on tarkasteltu eri tavoin kriittisesti. Tähän kansainväliseen menneisyyden käsittelyyn ovat liittyneet mm. kristillisen lähetystyön suhde siirtomaavallan perintöön; lähetystyön valtasuhteiden pohtiminen ja työn eettinen itsearviointi. Kristinuskon painopisteen siirryttyä vahvemmin globaaliin etelään kysymys työn piirissä olevien yhteisöjen omasta toimijuudesta on noussut aiempaakin tärkeämmäksi. Kriittistä arviota on tehty niin teologisessa reflektiossa kuin käytäntöjä tutkimalla. Lähetysseurassa menneisyyden kriittinen arviointi on johtanut mm. muutoksiin kumppanuuteen liittyvissä suhteissa ja päätöksentekorakenteissa.
Menneisyyden kriittinen arviointi on nostanut esille paitsi sitä, mitä halutaan kehittää, myös sitä hyvää, mitä lähetystyön ja kirkkojen ja kristittyjen yhteistyön avulla on saatu aikaan. Kriittinen arviointi on vahvistanut tasavertaisten lähetyskumppanuuksien rakentamista. Lähetys on Jumalan työtä maailmassa, se on ”kaikkialta kaikkialle”; se on ”marginaalien missiota”, jossa ääni on heidän, jotka aiemmin olivat syrjässä. Kumppanuus, oikeudenmukaisuus ja paikallisjohtoisuus kuvaavat mm. Lähetysseuran ja sen kumppaneiden yhteistä näkyä siitä, miten haluamme työtämme tehdä.
Lähetystyön rakenteiden arvioinnin rinnalla ovat kulkeneet ihmisten yksilölliset tarinat. Ihmisten omat tarinat ovat tuoneet isoja rakenteellisia kysymyksiä ymmärrettävälle mikrotasolle. Yksilöiden tarinoissa muistot ovat toimineet välineenä ymmärtää ja jäsentää kokemuksia. Lähetystyötä tehneet ja sen piirissä olleet ovat mm. pohtineet, minkälainen oli heidän kokemuksensa omasta toimijuudestaan, miten he kohtasivat vaikeita tilanteita ja niistä selviytyivät ja toipuivat. Kertomukset toimivat välineenä ymmärtää ja jäsentää kokemuksia. On tärkeää, että yksilöiden kokema vauhdittaa myös työn rakenteellisen puolen kehittämistä.
Lähetystyötä tekevät ihmiset. Työn piirissä ovat ihmiset. Myös jatkossa työllä ja sen tekemisen tavoilla on vaikutuksia ihmisiin. Siksi menneisyyttä ei voida tarkastella vain isoina rakenteellisina tarinoina vaikkapa kristinuskon painopisteen siirtymisestä globaaliin etelään tai vain yksilöllisten traumatietoisten selviytymistarinoiden kautta. On välttämätöntä käsitellä molempia yhtä aikaa, myös Suomessa, ja kysyä, mitä tämä tarkoittaa tulevaisuudelle.
Avoimuus, menneisyyden vääryyksien tunnistaminen ja tunnustaminen, uhrien tukeminen ja menneisyydestä oppiminen ovat avainasemassa. Ellei kipeitä asioita kokeneita kuulla, eikä kipeitä asioita käsitellä, siirtyvät ne väistämättä menneestä tulevaan. Menneisyys on aina läsnä. Se muovaa niin nykyistä, kuin tulevaakin.
Pauliina Parhiala
toiminnanjohtaja
