Alttarilla seisoo mustapukuisia nuoria aikuisia vaihtamassa vaatteita. Jokainen pujottaa mustan juhla-asun päälle valkoisen kaavun. Ensin pää, sitten käsi ja toinen käsi, ja lopuksi vielä kaavun suoristelu mahdollisimman siistiksi.
Kun mustat asut ovat saaneet päälleen valkoiset albat, joukko kääntyy seurakuntaa kohti. Kalaharin keskipäivän aurinko paahtaa, ja juhlateltan suojassa istuva seurakunta puhkeaa kiitosvirteen. Tässä he nyt ovat: eteläisen rovastikunnan uudet evankelistat.
Vapaaehtoiset saavat arvostusta
Evankelistat ovat ryhmä, joka Botswanan evankelis-luterilaisessa kirkossa paitsi evankelioi, myös tekee papin töitä. Pappeja ei köyhällä kirkolla ole tarpeeksi. Vaikka teologiaa lukeneita löytyy, heitä ei ole varaa palkata papeiksi, kertoo piispa Mothusi Letlhage.
”Kun olin nuori, kirkollani oli sekä pappi että evankelista. Nyt moni seurakunta palkkaa papin vain kerran kuukaudessa”, Letlhage sanoo.
Tilanne on samankaltainen esimerkiksi Tansaniassa, jossa evankelistat hoitavat papin töitä monissa pienissä seurakunnissa. Tansaniassa pappien palkkaamisen tiellä on matala koulutustaso, Botswanassa palkkaus.
Piispa Letlhagen mukaan ihmiset eivät ole enää kiinnostuneita papin ammatista, koska siitä saa niin vähän rahaa. Botswanan koulutustaso on korkea ja väestöä vain reilut 2,3 miljoonaa. Maa oli viime vuonna Afrikan neljänneksi rikkain mitattuna bruttokansantuotteella asukasta kohti.
”Minun sukupolvellani oli kutsumus, nykynuoret haluavat hyväpalkkaisen työn”, Letlhage kärjistää.
Pappien puutteessa seurakuntia johtavat vapaaehtoiset evankelistat. Piispa Letlhage arvostaa heitä suuresti. ”Evankelistat pitävät kirkkoa pystyssä.”
Lauluja kolmella kielellä
Jumalanpalvelus täällä Etelä-Afrikan rajan läheisyydessä on kaksikielinen, koska suurimman osan äidinkieli on afrikaans. Saarna näyttää teatteriesitykseltä, koska tulkki eläytyy vähintään yhtä voimallisesti kuin pääpuhuja.
Lauluja kuullaan kolmella kielellä: setswanaksi, afrikaansiksi ja englanniksi. Botswanalaisen tavan mukaan kuka tahansa voi aloittaa laulun, ja muut yhtyvät siihen. Moniäänisesti, totta kai.
Khuis sijaitsee Kalaharin puoliautiomaan reunalla. Yöt ovat talven lähestyessä kylmiä, päivät kuumia. Aamun kirpeys on jo vaihtunut paahteeseen, kun riemukas jumalanpalvelus päättyy.
Työhönsä siunatut evankelistat poistuvat teltasta juhlallisena kulkueena ja pääsevät keventämään hiostavaa vaatetustaan.
”Haluan vapauttaa ihmisiä”
Kun uusilta evankelistoilta kysyy, mikä heidät sai hakeutumaan työhönsä, vastaukset ovat lähes identtisiä. Kaiken takana on kutsumus, halu julistaa Jumalan sanaa.
Dimpho Kgomolle kutsu tuli unessa. ”Olin 23-vuotias, kun julistin Jumalasta unissani. Sinä aamuna mietin, että miksipäs ei. Tänään minusta tuli evankelista, eli unelmani toteutui”, Kgomo sanoo. Tärkeintä evankelistana on hänen mielestään taito puhua ihmisille ja lähestyä heitä oikealla tavalla.
Työn ihmisläheisyys tuntuu uusista evankelistoista tärkeältä. Kgomon kurssikaveri Phetogo Mmoloki haluaa kertoa Jumalasta ensisijaisesti auttaakseen muita. ”Haluan vapauttaa ihmisiä, jotka eivät vielä ole vapaita”, hän kertoo.
Kolmas kurssikaveri perustelee kutsumustaan Raamatulla: ”Jaakobin kirjeessä sanotaan, että ei pidä vain kuunnella vaan myös tehdä jotain. Tajusin, että en ole pelkkä kuuntelija”, Gert Cooper sanoo. Hän pyrkii työssään ja elämässään saavuttamaan ”hyvän hengellisen kunnon”.
Kavereiden kesken Cooperia kutsutaan jo Kalaharin piispaksi.
”Aion lahjoittaa osan kirkolle”
Samassa porukassa istuva neljäs tuore evankelista uskaltaa hetken keskustelun jälkeen sanoa ääneen myös vapaaehtoisuuden kipupisteen: ”En saa evankelistan työstä rahaa, mutta haluan tehdä sitä silti”, Joyce Mereyabone toteaa.
Hän opiskelee henkilöstöjohtamista ja tekee alan töitä. Niitä hän aikoo jatkaa, vaikka evankelistan pesti alkaa. ”Työn määrä kuulostaa isolta, mutta jos siihen on halua, ei se isolta tunnu”, Mereyabone vakuuttaa.
Myös Dimpho Kgomo aikoo jatkaa evankelistan homman ohella muita töitä. Hänellä on catering-yritys ja rakennusalan yritys.
”Jos Jumala vahvistaa bisnestäni ja se kasvaa, aion lahjoittaa osan tuotoista kirkolle”, Kgomo sanoo.
Sitten evankelistat siirtyvät lounaalle. Koko juhlaväki saa hakea sisältä pienestä kirkosta runsaan aterian, johon kuuluu lihaa, maissipuuroa, punajuurta ja kurpitsaa. Kutsuvieraat syövät pienen kirkon sisällä ja muu seurakunta pihalle asetetussa juhlateltassa.
Kasvimaa Kalaharin reunalla
Yksi Khuisin juhlajumalanpalveluksen vieraista oli Albert Mosime. Tai ei hän itse asiassa ole vieras, vaan kirkon pitkäaikainen vapaaehtoinen, joskin nykyään puolivapaaehtoinen. Mosime on opiskellut Lähetysseuran tuella ääniteknikoksi ja työskennellyt kirkon päätoimistolla esimerkiksi kirkkomuusikkona, paperihommissa ja tapahtumien järjestelijänä.
Khuisiin hän toi mukanaan vesiviljelyjärjestelmän Luterilaisen maailmanliiton rahoittamaan nuorten projektiin. Järjestelmä auttaa nuoria pitämään kasvimaata, koska autiomaan lähistöllä ei juuri mikään kasva ilman apua. Tavaran toimittaminen paikasta toiseen on yksi esimerkki siitä, mitä kirkon työhön kuuluu.
”Tänä vuonna on ollut kiireistä, mutta saan työstäni vain asunnon ja välillä jotain rahaa, esimerkiksi 250 euroa kuukaudessa. Minulle tulee ikää, eikä tuo summa oikein riitä elämiseen”, Mosime sanoo.
On siis mahdollista, että hän hakeutuu jossain vaiheessa muualle töihin, mutta vielä toistaiseksi elämä pyörii kirkon kuvioissa. Niiden kautta hän tutustui myös pitkäaikaiseen työpariinsa, Lähetysseuran Maria Stirlingiin.
”Soitto ja laulu oli voimauttavaa”
Maria Stirling menee vaihtamaan kuulumisia Albert Mosimen kanssa juhlamessun jälkeen. Vuorovaikutuksesta huomaa, että töitä on tehty yhdessä vuosia.
”Pidimme kursseja ja järjestimme festivaaleja, keräsimme lauluja laulukirjoihin”, Stirling luettelee.
”Olin Albertin kanssa myös kehittämässä uusia liturgioita, jotka muistuttavat periaatteiltaan perinteisiä botswanalaisia melodioita. Aiemmat luterilaisten kirkkojen liturgiat olivat peräisin Saksasta”, Stirling sanoo.
Työn hedelmää saatiin maistaa Khuisin juhlamessuissa: osa liturgioista oli Marian ja Albertin työn tulosta. Mutta Maria Stirlingillä oli isompikin syy osallistua juhlaan. Uudet evankelistat olivat hänen oppilaitaan. Koronan takia valmistujaisia vietettiin vasta nyt, mutta itse kurssi pidettiin vuosina 2019–2020.
Musiikkityöstä kristilliseen kasvatukseen siirtyminen tuntui Maria Stirlingistä mielenkiintoiselta, ja hän nautti evankelistojen kouluttamisesta. ”Opetuspäivän jälkeen he vielä jaksoivat virittäytyä soittoon ja lauluun. Se oli voimauttavaa!”
”Rakkaus on kaiken katto”
Siinä missä Maria sai voimaa opiskelijoista, myös opiskelijoiden kasvot leviävät hymyyn, kun hän tulee onnittelemaan heitä työhön siunaamisen jälkeen. Evankelistat halailevat Mariaa ja haluavat kuvia hänen kanssaan yksin ja ryhmissä. Mutta mitä parin vuoden takaisesta kurssista sitten jäi mieleen?
Joyce Mereyabone tiivistää mielestään olennaisimmat opit: ”Jos et ylläpidä asioita elämässäsi, ne romahtavat. Rakkaus on hyvä esimerkki: Kun sitä on ylläpitänyt, voi ilmaista itseään vapaasti ja samalla kunnioittaa muita. Rakkaus on kaiken katto.”
Päivä aavikon reunalla kääntyy kohti iltaa, ja autot poistuvat kirkon pihasta yksi kerrallaan. Osa vieraista ja uusista evankelistoista lähtee vielä ihailemaan läheisiä dyynejä.
Pitkän päivän jälkeen nämä kirkkonsa tukipilarit vaihtavat vapaalle, ja jotkut heistä innostuvat jopa kierimään dyyniä alas. Kalaharissa kaikuu nauru.
Uusi lääninrovasti haaveilee herätyksestä
”Tämä oli hieno päivä. Oikein tunnen Jumalan siunauksen”, sanoo pappi Matilda Jagter jumalanpalveluksen jälkeen.
Jumalanpalveluksessa asetettiin työhön paitsi uusia evankelistoja, myös hänet lääninrovastiksi. Alueella on seitsemän seurakuntaa, ja Jagter on työskennellyt täällä vuodesta 2007.
”Ihmiset tunsivat minut ja kokivat, että pystyn johtamaan heitä”, hän kertoo hymyillen. Jumalanpalveluksessa kuulluista suosionosoituksista voi päätellä, että hän on alueella pidetty pappi.
Jagter luki itsensä papiksi Woodpeckerin seminaarissa. Opiskelutoverina hänellä oli esimerkiksi piispa, joka tänään siunasi hänet uuteen työhön. Opettajista hän mainitsee suomalaisen Marjo Ihalaisen.
Kirkkoon yhteishenkeä
Matilda Jagter sai pappisvihkimyksen Etelä-Afrikan rajalle seurakuntaan, jossa puhutaan hänen äidinkielensä afrikaansin lisäksi setswanaa. ”Aluksi kahdella kielellä työskentely oli vaikeaa, mutta nyt tunnen sekä kielen että kulttuurin”, Jagter sanoo.
Seitsemässä seurakunnassa on tällä hetkellä vain kaksi pappia. Evankelistat saarnaavat ja toimittavat esimerkiksi hautajaisia, mutta kasteita ja konfirmaatioita varten tarvitaan aina pappi.
Jagterin mukaan seurakunnat täällä eivät ole kovin aktiivisia. Työmaata riittää. ”Olemme heikkoja sekä hengellisesti että taloudellisesti. Kirkolta puuttuu yhteinen spiritualiteetti.”
Uutta työtä varten Jagter muuttaa perheensä kanssa Tsabongiin eli keskeisemmälle paikalle työalueellaan. Hänen miehensä on mekaanikko, ja neljästä lapsesta kaksi asuu vielä kotona. Lapsenlapsiakin on siunaantunut jo kolme.
Kun Matilda Jagter puhuu työstään, hän vaikuttaa määrätietoiselta. Työlistalla on kirkon yhtenäisyyden ajaminen, mutta suurin toive kohdistuu rukouksena Jumalalle: ”Unelmoin hengellisestä herätyksestä!”
Botswanassa on monta luterilaista kirkkoa
Kristittyjä on Botswanassa noin 50–70 prosenttia väestöstä. Heistä suurin osa on katolilaisia.
Eteläisen Afrikan luterilaisella kirkolla oli aiemmin Botswanassa rovastikunta, mutta botswanalaiset halusivat lopulta oman kirkon. Niinpä vuonna 1978 maahan perustettiin Botswanan evankelisluterilainen kirkko.
Ihmiset jakaantuivat näihin kahteen luterilaiseen kirkkoon. Molemmat toimivat edelleen, ja ne käyttävät keskenään samaa liturgiaa ja virsikirjaa. Lisäksi Botswanassa on kolmas luterilainen kirkko, jonka päämaja sijaitsee Etelä-Afrikassa.
Lähetysseura tukee Botswanan evankelis-luterilaisen kirkon hallinnon kehittämistä ja henkilökunnan kouluttamista sekä Francistownissa sijaitsevaa Toivon paikkaa (sets. Tsholofelong) syrjäytymisvaarassa oleville lapsille ja nuorille.
Teksti Virve Rissanen
Julkaistu Lähetyssanomissa 5/2022
Nyt kun olet täällä…
… meillä on pieni pyyntö. Laitamme osan Lähetyssanomien jutuista ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi tutustumaan kaukaisiin kulttuureihin, lukemaan työstämme eri puolilla maailmaa ja sukeltamaan ihmisten tarinoihin.
Lehti on kuitenkin meille tärkeä tulonlähde – ja pyydämmekin, että tilaat Lähetyssanomat ja samalla tuet lähetystyötä ja kehitysyhteistyötä maailman köyhimmissä maissa syrjäytettyjen ihmisryhmien parissa.
Tilaa Lähetyssanomat
