Suomen Lähetysseura alkoi jo 1900-luvun alussa Ambomaalla siirtää vastuuta paikallisille. Namibian evankelisluterilaisen kirkon itsenäistymistä avitti ennen kaikkea monipuolinen koulutus.
Lähetysseuran työntekijät saapuivat Ambomaalle heinäkuussa 1870. Monta välietappia sisältänyt matka oli aloitettu jo kaksi vuotta aiemmin. Tulokkaat aloittivat kielen opiskelun, kirjakielen luomisen ja raamatunkäännöstyön.
Ensimmäinen ndongankielinen aapinen ja virsikirja painettiin 1877. Ajan myötä tehtiin lisää kirjoja ja Raamatun osia. Martti Rautasen kääntämä Uusi testamentti ilmestyi 1903. Koko Raamattu ndongan kielellä ilmestyi 1954 ja kwanjaman kielellä 1970-luvulla. Ensimmäiset painokoneet hankittiin 1900-luvun alussa.
Kotimaassa uutista ensimmäisistä kasteista saatiin odottaa 12 vuotta. Viimein loppiaisena 1883 kuusi nuorukaista kastettiin Omulongan lähetysasemalla. Ensimmäinen kastettu ambolainen oli kuitenkin Kurvisten kasvattitytär Nanguroshi (myöh. Eva Maria), joka sai kasteen Helsingissä vuonna 1876.
Kehitysyhteistyön juurilla
Lähetysseura on ollut jo vuosikymmeniä suurimpia kansalais- ja lähetysjärjestöille annettavan valtiollisen kehitysyhteistyötuen saajia. Namibia puolestaan oli pitkään suurin vastaanottaja.
Tukea annettiin erityisesti opetuksen ja terveydenhoidon, mutta myös esim. maatalouden kehittämiseen ja ammatilliseen koulutukseen. Nkurenkurun oppikoulun rakentaminen oli yksi suurimpia hankkeita. Kehitystyötä tehtiin kuitenkin jo ihan alusta alkaen.
Jo ensimmäisten lähetystyöntekijöiden joukossa oli käsityöläisiä. Johtokunta ajatteli, että he todistaisivat elämällään Kristuksesta ja hankkisivat tuloja lähetykselle. Ondongan kuninkaallakin oli toiveita käsityöläisveljien suhteen.
Yksi heistä oli Kalle Koivu 1900-luvun alussa. Palattuaan ensimmäiseltä työkaudeltaan Suomeen hän kirjoitti kirjan, jossa suunnitteli maatalouskoulun perustamista, härillä kyntämistä, metsän ja hedelmäpuiden istutusta, kanavan rakentamista ja vesijohdon vetämistä.
Kun Koivu vuonna 1925 palasi Ambomaalle, hän sai Ongwedivasta 500 hehtaarin maa-alueen, jossa hän kokeili uusia viljelyskasveja, hankki auroja ja kehitti karjanhoitoa. Sitruunan, appelsiinin ja guavan istutus levisi, ja pian myös härkä- ja aasivetoisten aurojen käyttö yleistyi.
Ongwedivan työkoulussa opetettiin sepän ja puusepän töitä. Myöhemmin siellä koulutettiin autonkuljettajia ja mekaanikkoja. 1950-luvulla työkoulun tilalle tuli opettajanvalmistuslaitos.
Viranomaiset rakensivat Kalle Koivun 500 hehtaarin alueelle sittemmin pari isoa koulua, opettajienvalmistuslaitoksen, näkö- ja kuulovammaisten koulun sekä ammattikoulun.
Terveys alkoi parantua
Ensimmäiset työntekijät joutuivat laittamaan käyttöön lääkinnälliset taitonsa. Lääkäri saapui Ambomaalle vasta vuonna 1908. Selma Rainio toimi ainoana lääkärinä 20 vuotta. Vuonna 1911 hän perusti Onandjokwen sairaalan ja Suomesta saapui kaksi sairaanhoitajaa. Väestön terveys alkoi kohentua nopeasti. Kavangolle saatiin lääkäri 1950-luvulla.
Seuraavalla vuosikymmenellä valtio rakensi sairaalan Oshakatiin ja Rundulle. Samalla käynnistyi kiertävä rokotus- ja valistustoiminta. Onandjokwen sairaala toimii yhä kirkon sairaalana, vaikka valtio rahoittaakin suurelta osin sen toimintamenot.
Alkeiskouluista huippulukioon
Lähetysasemille perustettiin alkeiskouluja. Albin Savola perusti ensimmäisen kansakoulun 1902, sitten perustettiin orpokoti, tyttöjen sisäoppilaitos ja lastentarha. Oniipassa avattiin opettajaseminaari 1913.
Vuonna 1960 Lähetysseura perusti Oshigambon oppikoulun. Muilla kuin valkoisilla ei siihen aikaan ollut juuri mahdollisuutta koulutukseen. Oshigambon opettajat puolustivat rohkeasti Etelä-Afrikan rotusortohallituksen edessä nuorten oikeutta opiskella esimerkiksi matematiikkaa ja luonnontieteitä. Oshigambon rehtorina toimi aluksi Toivo Tirronen, ja myös mm. Lahja Lehtonen teki pitkän elämäntyön opettajana ja rehtorina.
Nykyään Oshigambon lukio kuuluu maan kymmenen parhaan joukkoon. Koulun on käynyt moni Namibian päättäjistä ja muista yhteiskunnallisista vaikuttajista.
Ambomaan koululaitos siirtyi yhteiskunnalle vuonna 1961, opettajankoulutus 1968.
Vastuuta vähitellen paikallisille
Vuoden 1901 lopulla Ambomaan seurakuntien jäsenmäärä oli noin tuhat ja vuonna 1925 jo vähän yli 17 000. Työn laajentuessa papeista oli pulaa. Heitä alettiin kouluttaa vuonna 1922 Oniipassa, josta seminaari siirrettiin myöhemmin Elimiin.
Vuonna 1925 lähetysjohtaja Matti Tarkkanen vihki Martti Rautasen avustamana ensimmäiset papit, seitsemän ambomiestä. Vihkimyksen edellä pidettiin ensimmäinen kirkolliskokous. Kirkkolain oli säätänyt Lähetysseuran johtokunta, joka toimi vielä 30 vuoden ajan kirkon ylimpänä hallintoelimenä.
Vuonna 1929 vihittiin papiksi kolme evankelistaa, ja 1933 Oniipan seminaarissa aloitettiin uusi, opetustasoltaan edellistä parempi kurssi, jolta valmistui 12 pappia.
Seurakuntien hoito oli siirtymässä paikallisille. Papit tarvitsivat neuvonantajaa, joista ensimmäinen oli Walde Kivinen. Ambolaiset saivat myös tasavertaisen ääni- ja puheoikeuden kirkolliskokouksessa suomalaisten kanssa, joskin viimeinen sana sanottiin Helsingissä.
Varainhankintaan mallia Suomesta
Lähetysseura oli yrittänyt 1900-luvun alusta asti saada seurakuntalaisia osallistumaan kirkkojen ja koulujen rakentamiseen ja ylläpitoon. Ensimmäisen maailmansodan ja ankaran nälänhädän jälkeen ambolaiset rakensivatkin kirkon Engelan lähetysasemalle ja Ombalantun seurakuntaan.
Seurakunnat tarvitsivat myös tuloja, etenkin opettajien palkkaukseen. Lähetystyöntekijät ottivat mallia kotimaasta. Kolehtien lisäksi kerättiin seurakuntaveroa. Kirkollisista toimituksista otettiin pieni maksu.
Vuonna 1917 seurakunnalliset tulot erotettiin Lähetysseuran varoista. Tämä oli omiaan kasvattamaan seurakuntien vastuuntunnetta.
Rekisteröitynyt kirkko sai piispan
Vuonna 1954 Mikkelin hiippakunnan piispa Martti Simojoki kävi ensimmäisenä Suomen luterilaisen kirkon edustajana Ambomaalla ja Kavangolla, yhdessä lähetysjohtaja Tuure Vapaavuoren kanssa. Piispa vihki uusia pappeja sekä Ambomaalla että Kavangolla.
Matkan aikana pidetyssä kirkolliskokouksessa hyväksyttiin kirkkolaki, joka siirsi päätäntävallan Lähetysseuran johtokunnalta Ambo-Kavangon kirkon kirkolliskokoukselle. Kirkko haki viranomaisilta rekisteröintiä. Sen johdosta vastasi tässä vaiheessa moderaattori ja kirkkohallitus.
Lounais-Afrikan hallitus rekisteröi Ambo-Kavangon luterilaisen kirkon 1957. Se sai oikeuden toimia koko Lounais-Afrikan alueella. Tämä mahdollisti toiminnan myös Ambomaan ja Kavangon ulkopuolella asuvien, etenkin siirtotyöläisiksi lähteneiden miesten keskuudessa.
Vuonna 1960 kirkon johtajaksi valittiin lääninrovasti Leonard Auala, ja 1963 hänet vihittiin piispaksi. Kirkon nimeksi vaihdettiin Namibian evankelisluterilainen kirkko (ELCIN) vuonna 1984.
Pappiskoulutus yhdistettiin 1960-luvun alussa Lounais-Afrikan toisen luterilaisen kirkon, Reininlähetyksen synnyttämän ELCRIN-kirkon seminaariin. Paulinum aloitti syrjäisessä Otjimbinguessa Windhoekin suunnalla, josta se siirrettiin 1996 pääkaupunkiin.
Stipendiaattitoiminta varustaa kirkkoa
Lähetysseura käynnisti 1960-luvun alussa stipendiaattitoiminnan vahvistaakseen Afrikan ja Aasian nuoria kirkkoja. Ensimmäiset stipendiaatit olivat Josia Mufeti ja Abisai Shejavali, jotka tulivat Ambomaalta Helsinkiin opiskelemaan teologiaa.
Heitä seurasivat pastori Kristof Shuuya, opettaja Aune Shilongo ja sairaanhoitaja Ottilia Kalohongo.
Stipendiaatteja tuli vuonna 1970 useita, myös ensimmäinen perhe. Tomas Shivute opiskeli teologiaa, Hilja Shivute pyhäkoulutyötä Luther-opistossa. Tomas väitteli 1980 ensimmäisenä stipendiaattina teologian tohtoriksi. Myöhemmin hänet valittiin läntisen hiippakunnan piispaksi ja kirkon johtavaksi piispaksi. Myös nykyinen läntisen hiippakunnan piispa Veikko Munyika on opiskellut Lähetysseuran stipendiaattina. Vähitellen siirryttiin tukemaan opintoja stipendiaatin kotimaassa tai lähimaissa.
Maaltamuutto uudisti toimintatapoja
Namibian itsenäistyttyä väkeä alkoi muuttaa maalta kaupunkeihin ja pohjoisesta etelään. Muutos näkyi mm. perhe-elämässä, kun perheenjäsenet saattoivat elää eri puolilla maata. Kirkko perusti seurakuntia kaupunkeihin ja loi uusia toimintatapoja.
Kirkon jäsenmäärä on nyt noin 830 000 ja se kasvaa yhä. Kirkko toimii koko maassa. Työntekijöistä on kirkossa jonkin verran pulaa. Seurakunnat maksavat työntekijöidensä palkat ja pyrkivät omavaraisuuteen. Lähetysseura tukee vielä kirkon oppilaitostyötä pääkaupungissa sekä kirkon teologista seminaaria.
Pirre Saario ja Paula Laajalahti
Tänä vuonna tulee kuluneeksi 150 vuotta siitä, kun ensimmäiset Suomen Lähetysseuran työntekijät saapuivat Ambomaalle, nykyiseen Pohjois-Namibiaan. Julkaisemme pitkin vuotta verkkosivuillamme Namibia-aiheisia artikkeleita juhlavuoden kunniaksi. Tämä artikkeli on julkaistu aiemmin Kirkkomme Lähetys -lehdessä 2017. #FinNam150
