”Kaivotyön suunnittelu aloitettiin jo syksyllä 1974. Senegalissa kävi suomalainen diplomi-insinööri Clas Hagelstam, joka teki suunnitelmat ja rahoitti kalustohankinnat. Jotta saisimme kaluston tullitta maahan, jouduimme tekemään kaivonkaivuusopimuksen Senegalin hydrologiaministeriön kanssa. Tämän ministeriön piti sitten hakea tullivapautta kalustollemme valtiovarainministeriöltä. Kun vastausta ei tullut, haimme tullivapautta itse. Saimme sen ja vuoden lykkäystä sopimukselle hydrologiaministeriön kanssa, jotta hankkisimme ensin kokemusta kaivonkaivamisesta.
Tarkoitus oli, että kyläläiset itse kaivaisivat kaivot. Kuopasta saadusta hiekasta valmistettaisiin kaivorenkaita paikan päällä. Tästä ei tullut mitään, koska ”hiekka” oli lähinnä likaista multaa. Päädyimme palkkaamaan ammattikaivajia ja renkaita alettiin valmistaa Mbourissa, jossa asui lähettejä ja josta oli mahdollista hankkia tarvikkeita rakentamiseen. Hankimme merihiekkaa, simpukankuoria ja kalkkikivisoraa renkaiden valmistamiseen. Palkkasimme työhön muutaman paikallisen nuoren miehen, joista yksi oli Paul Sene. Hänestä tuli kaivoprojektin vetäjän lähin työtoveri ja myöhemmin projektin vetäjä.
Aluksi lähetit päättivät, mihin kyliin kaivoja kaivettiin. Myöhemmin valinta siirtyi kirkon ja lähetyksen yhteistyökomitealle. Pyrimme kaivamaan kaivoja myös kylissä, joissa ei ollut kristittyjä. Ennen kuin kaivamistyö alkoi, pidettiin hartaushetki, jossa pyydettiin siunausta työlle. Samoin kaivon valmistuttua rukoushetkessä kiitettiin varjeluksesta ja uudesta kaivosta.
Kun kylästä tuli viesti, että kaivon kuopasta oli löytynyt vettä, me kuljetimme kuorma-autolla renkaita kaivon reunalle ja laskimme niitä nosturin avulla kaivoon maapinnan tasoon asti. Tarkoitus oli, että kyläläiset sitten kaivaisivat hiekan pois renkaitten alta ja nämä liukuisivat vähitellen syvemmälle vesikerrokseen.
Syntyi ongelma, kun kyläläiset halusivat mieluiten kaivaa sieltä mistä se oli helpointa. Sen tuloksena ”rengastorni” alkoi kallistua, juuttui seinämään kiinni eikä enää liukunut alaspäin. Jouduimme palkkaamaan ammattikaivajia. Totesimme myös, että oli liian kallista ja aikaa vievää asentaa renkaat maapinnalle asti. Ammattikaivajat saivat tehtäväkseen rapata kaivon seinämät kaivonrenkailta vesikerroksesta maapinnalle ja muurata maanpäälliset osat.”
Göran Särs
(kaivoprojektin vetäjä 1975–1985)
”Ottaessani projektin vetovastuun Mbourin kaupunkiin oli juuri valmistunut kaivotyökeskus, jossa valmistettiin kaivonrenkaat ja säilytettiin materiaalia, työkaluja ja työkoneita. Pääsin mukaan viimeistelyvaiheeseen, jossa kalustimme rakennuksen sisätilat sekä rakensimme pihaan valulinjan, jossa renkaat valettiin.
Työssä oli mukana Paul Sene sekä vaihteleva määrä paikallisia kaivajia. Minä ajoin kuorma-autoa, jolla kuljetimme materiaalin kyliin. Myöhemmin mukaan perustiimiin tulivat Mbad Ndong, Ngor Sene ja kuorma-auton kuljettajaksi Diene Sene. He valoivat renkaat ennen kaivuukauden aloittamista. Mbad ja Ngor toimivat myös kaivajina kylissä.
Ajan mittaan kaivajien määrä kasvoi noin viiteentoista. Se on työtä, joka vaatii luonnetta ja kestävyyttä. Välillä joutui hakkaamaan vasaralla ja taltalla tuntitolkulla kovaa kiveä kaivon pohjalla. Jossain vaiheessa hankimme poravasaroita, joita käytettiin kompressorin tuottamalla paineilmalla. Kompressorin avulla voitiin käyttää työvaiheessa myös pumppuja.
Kylät toimittivat Senegalin luterilaiselle kirkolle pyyntönsä kaivon saamiseksi. Kirkko laittoi tarpeet tärkeysjärjestykseen. Kaivonrenkaat valettiin syys–lokakuussa ennen kaivuukautta, joka ajoittui lokakuusta kesäkuuhun. Vuosittain rakennettiin 30–40 kaivoa ja korjattiin joitain vanhoja. Kyläläiset keräsivät nimellisen summan, jotta sitoutuminen olisi paras mahdollinen. He myös osallistuivat kaivuutyöhön ammattikaivajan apuna.
Työ aloitettiin aina rukoushetkellä paikan päällä ja päätettiin samoin työn valmistuttua. Materiaalia, kuten sementtiä, hiekkaa, harjateräksiä ynnä muuta toimitettiin työmaalle kaivotyön kuorma-autolla aina tarpeen mukaan. Perustarvikkeet hankittiin Mbourista libanonilaisen Gaffarin rautakaupasta.
Kaivot olivat kattamattomia, mikä sinänsä oli hygieniamielessä ongelmallista. Pumppuja kokeiltiin, mutta ne eivät kestäneet kovaa käyttöä ja monesti kaivojen tuottokaan ei riittänyt pumppukäytölle. Kokeilimme myös käsikairalla tehtyjä putkikaivoja, mutta hiekkainen maaperä oli usein vaikea tälle ratkaisulle.
Parin sadan metrin syvyydessä hyvälaatuista vettä olisi ollut hyvin saatavilla, mutta porakaivojen rakentaminen ja ylläpito on kallista ja paljon resursseja vaativaa. Oli siis tyydyttävä käsin kaivettuihin kaivoihin. Monesti ylempien kerrostumien veden laatu oli huonoa ja suolaista. Makean veden linssit saattoivat olla hyvin ohuita ja jos kaivettiin liikaa, niin vesi muuttui suolaiseksi.”
Jari Vähäsarja
(kaivoprojektin vetäjä 1986–1994)
*** Kaivotyötä tehtiin aikanaan Suomen ulkoministeriön tuella. ***
Lähetysseuran työ Senegalissa alkoi vuonna 1974 eli 50 vuotta sitten. Tässä vuoden 2024 aikana julkaistavassa juttusarjassa muistellaan Senegalin työn vaiheita.
