Kolmekymmentä lasta hälisee täpötäydessä luokassa värittämistehtävän parissa Valencian kaupungin köyhässä lähiössä. Keltaiset liivit suojaavat 3–5-vuotiaiden lasten vaatteita likaantumiselta. Tämä kirkon esikoulu on nimeltään Ystävyyden talo.
Kolme opettajaa pyytää lapsia hiljentymään ja tervehtimään meitä vieraita. Tilanne ratkeaa laululla Jeesus on ystäväsi.
Laulavat lapset ovat tuttu näky päiväkodeissa Suomessa, mutta Venezuelassa tämä niin kuin niin moni muukin arkinen asia ei ole itsestäänselvyys. Opettajista on huutava pula, samoin esikouluista ja peruskouluista. Opettajat etsivät muita töitä, koska he ansaitsevat julkisissa kouluissa vain noin 4–6 dollaria kuukaudessa. Hyperinflaatio pahentaa tilannetta.
Esikoulun opettajat Letzaida Herrera ja Mariangel Cambero kertovat lasten osallistuvan esikouluun arkipäivisin aamukahdeksasta keskipäivään asti. Oppilaat valitaan esikouluun sosiaalisten tarpeiden perusteella, ja samalla luodaan yhteys koko perheeseen.
Näille esikoululaisille on varattu paikka kirkon ylläpitämässä yksityisessä koulussa, joten vanhemmilla on yksi huoli vähemmän. Koulu sijaitsee samalla aidatulla tontilla kirkon kanssa.
”Menemme eteenpäin”
Kuljemme matkan Valencian laidalla sijaitsevaan poikien turvakoti Casa Hogariin kolmella eri autolla – autoa on vaihdettava aina, kun edellinen lakkaa toimimasta. Perillä meidät toivottaa tervetulleeksi Orlando Peréz, joka on johtanut turvakotia yhdessä vaimonsa Janeth Hernandezin kanssa jo vuodesta 2006.
Iltapäivän aurinko siivilöi valoa lehtien läpi vehreään, muurien ympäröimään puutarhaan. Puusta tippuneet vaaleanpunaiset lehdet saavat pihan näyttämään lumoavan kauniilta. Puutarhassa elää lasten ilona koiria, kissoja, kanoja, papukaijoja ja jopa kilpikonnia. Tämä on koti 11 eri-ikäiselle pojalle.
”Casa Hogarissa eläminen tarkoittaa, että sinulla on toivoa. Täällä nuorilla on sentään mahdollisuus parempaan elämään”, sanovat Emanuel, 17 ja Angelo, 17.
Emanuel aloitti tänä vuonna insinöörin opinnot ja Angelo sosiaalityön opinnot. Pojat kertovat, että kaikista ammattilaisista on nyt pulaa Venezuelassa: insinööreistä, sairaanhoitajista ja opettajista. He haluavat opiskella sellaisiin ammatteihin, joiden avulla he voivat auttaa maataan eteenpäin.
”Tilanne on vakava. Ihmisillä ei ole rahaa hankkia ruokaa perheillensä. Mutta me menemme eteenpäin koko ajan, sillä perheensä vuoksi sitä tekee mitä tahansa”, Angelo kertoo.
Ammattilaisten lisäksi pulaa on bensiinistä, sähköstä, kaasusta ja vedestä. Valencian kaupungin kadut täyttyvät joka ilta kilometrien pituisista bensajonoista.
”Pois pimeästä kuilusta”
Nuorimpia poikia kiinnostavat leikeistä ammennetut ammatit. Jeferson, 12, iloitsee siitä, että kaikki pojat tuntuvat Casa Hogarissa veljiltä. Hän kertoo pitävänsä legoista ja suunnittelee työskentelevänsä aikuisena robottien parissa.
”Perhe on kaikkein tärkein – jokainen tarvitsee perhettä tunteakseen itsensä rakastetuksi”, Jeferson sanoo.
Hän asui viisivuotiaaksi asti pikkuveljensä ja isoäitinsä kanssa pahvilaatikoista ja muovista rakennetussa asumuksessa ja varasti välillä nälkäänsä ruokaa torilta. Pojan onni oli, että hän pääsi pikkuveljensä kanssa asumaan Casa Hogariin.
Liikunnanopettaja, jalkapalloilija vai ehkä palomies? Toisten auttaminen tuntuu tärkeältä, pohtii Gustavo, 10. Hänellä on painavaa sanottavaa perheestä ja toivosta.
”Toivo tarkoittaa sitä, että kun tiput pimeään kuiluun, ystävät auttavat sinut ulos. Toivo tarkoittaa toisten auttamista.”
”Tämä on Jumalan talo”
”Lapset tulevat tänne aina menneisyyden taakan kanssa. Elämä kadulla tai jatkuvassa puutteessa on tehnyt monesta lapsesta etäisen. Heillä ei välttämättä ole käsitystä siitä, keitä he todellisuudessa ovat”, kertoo psykologi Gabriel Peréz.
”Saattaa kulua kauankin aikaa ennen kuin he alkavat luottaa meihin ja avautua. Paras lääke on pitkäaikainen läsnäolo ja aika.”
Perézin mukaan kodin tunteen luomisessa auttavat oma huone ja turvalliset arkirutiinit. Hän on kasvanut yhdessä talon lasten kanssa, sillä hän on turvakodissa työskentelevien Orlando Perézin ja Janeth Hernandezin poika.
Casa Hogarissa lasten arki täyttyy koulun lisäksi pallopeleistä, musiikki-, uima- ja maalaustunneista. Lapset tekevät päivittäin kodin ja pihan askareita, kuten puutarhanhoitoa. Rauhallisen pihapiirin keskellä on vaikea kuvitella, millainen todellisuus ympäröi taloa ja sen taianomaista puutarhaa.
Idyllinen tunnelma on kovan työn tulosta. Monen lapsen elämä oli ennen Casa Hogariin tuloa raskasta ja pelottavaa.
Janeth Hernandez kertoo, että monet lapsista näkivät nälkää ja joutuivat pitkäkestoisen hyväksikäytön kohteeksi ennen turvakotiin pääsyä joko omassa perheessään tai kadulla asuessaan.
”Se vie aikaa, mutta lopulta pojat oppivat luottamaan meihin. Tämä on Jumalan talo, lapsetkin tuntevat Hänen hyvyytensä täällä.”
”Aika koittaa vielä”
Luterilainen kirkko on täpötäynnä sunnuntain jumalanpalveluksessa Valencian keskustassa. Casa Hogarin pojat istuvat rivissä penkillä, perheitä lapsineen on paljon. Aiemmin pidetyssä pyhäkoulussa on pohdittu Jeesuksen ja samarialaisen naisen kohtaamista ja vettä, jota juotua ei tule enää koskaan jano.
Valencian seurakunnan pappi ja kirkon johtaja Geraldo Hands käsittelee saarnassaan ikuisen veden merkitystä ja kertoo meidän kaikkien tarvitsevan elämän vettä, jota myös toivoksi kutsutaan.
Yhtäkkiä kuulemme tutun sävelen toivosta ja kiurun kirkkaudesta nuoren viulistin ja urkujen säestämänä. Finlandia-hymni kajahtaa läpi kylmien kiviseinien ulos läkähdyttävän kuumille Valencian kaduille kaikkien kuultavaksi. Kerromme seurakunnalle, että tämä hymni kannustaa ahdingossa olevan maan asukkaita uskomaan uuteen aamuun.
Kyynelet silmissä toteamme yhdessä, että Venezuelankin aika koittaa vielä. Ikuinen vesi virtaa myös runnellun maan lapsille. Niin kuin Jeferson totesi Casa Hogarissa, mikään ei ole mahdotonta Jumalan kanssa.
Teksti ja kuvat: Anna Lundén
Artikkeli on julkaistu Lähetyssanomien numerossa 4/2023.
Tue Venezuelan lapsia: lahjoita Lasten PankkiinKommentti:
Venezuelassa todella tarvitaan Jumalaa
Venezuela veti minut hiljaiseksi – vaikka lasten elo ja äänet täyttivät joka paikan. Miten epäoikeudenmukaisuus ja toivo voivat elää niin vahvasti rinta rinnan?
Kuulimme viikon aikana järkyttäviä tarinoita heitteille jätetyistä ja hyväksikäytetyistä lapsista. Kuitenkin samat lapset pystyivät leikkimään, nauramaan ja laulamaan Jumalan armosta. Tuntui siltä, että Jumala on läsnä siellä, missä Häntä eniten tarvitaankin.
Pienet venezuelalaiset ovat joutuneet kärsimään paljon. Silti heillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin ponnistella kohti huomista. Kun kaikesta on pulaa, on toivo ainut asia, joka kestää. Joka päivä on uusi mahdollisuus, joka päivä voi löytää uuden syyn lauluun.
Anna Lundén, Latinalaisen Amerikan alueellinen viestinnän asiantuntija
