Jumalan sanaa ei turhaan kuvata miekaksi, joka osuessaan ihmisen sydämeen viiltää sen auki ja paljastaa meille sen salaisuudet. Jumalan sana paljastaa totuuden, eikä totuus ole aina kaunista katsottavaa. Totuuden kohtaaminen omasta itsestämme on kuitenkin välttämätöntä, että uskomme ja minäkuvamme ei perustuisi valheelle, kuvitelmille tai harhaluuloille. Sen ei myöskään tulisi perustua jonkun toisen kuvalle meistä tai väärälle todistukselle, joka on iskostunut mieliimme jonkun muun vaikutuksesta.
Ihmisen sisäinen maailma
Itsetutkistelu on meille tuttua, uskallan väittää. Hengellinen perintömme on opettanut meitä tähän. Siionin virsien rukoukset nousevat niin alhaalta, että sen alemmas ei pääse. Syntisyyteen ja heikkouteen liittyvä kieli, ilmaisut ja tunteet ovat meillä hioutuneet pitkälle, aina taituruuteen asti. Olemme varsin hyviä ja kouliintuneita itsemme tutkailussa. Se myös sopii meille, kun olemme yksityisyyttä ja yksinoloa arvostava kansa. Metsien ja mökkien hiljaisuudessa, omassa rauhassa saunassa ja laiturilla on hyvin aikaa katsoa omaa sisintään. Hiljaisuuden viljely, joka on itsetutkistelun maaperää, on meillä hyvin juurtunutta.
Mitä sisältämme sitten löytyy? Raamattu on täynnä todistusta ihmisen harharetkistä, lankeemuksista ja vääristä teoista, jotka nousevat turmeltuneesta luonnostamme. Paavali valittaa, kuinka hän ei mitenkään saa tehtyä sitä hyvää, mitä tahtoo. Mutta sen sijaan pahan tekeminen, jota ei edes tahdo, luonnistuu helposti. Tähän voimme yhtyä kernaasti.
Mitä muuta meistä voisi löytyä kuin pahuus ja syntisyys? Mistä muusta Raamattu todistaa kuin ihmisen jatkuvasta syntiinlankeemuksesta? Kun lähdin Afrikkaan kolmikymppisenä, minulla oli, luonnollisestikin, hyvin korostuneesti suomalainen sielunmaisema ja varsin moitteeton luterilainen ja körttiläinen teologia. Olin oppikirjani ja hengelliset esikuvani lukenut ja seurapenkkiä kuluttanut. Ihmetykseni oli suuri, kun havaitsin, että afrikkalaiset kristityt eivät niin välittäneetkään valitella omaa syntisyyttään tai huonouttaan, vaan puheenparsi oli toisenlainen – tai laululla ja rukouksellahan siellä kaikki ilmaistiin. Pääasiallinen sisältö oli: Jumala on hyvä ja kaikkivaltias, hän rakastaa meitä ja maailmaa. Hän on meidät pelastanut kuoleman, pimeyden ja pahojen henkien vallasta. Huomio ei niinkään ollut ihmisessä kuin Jumalassa, ja tämä vaikutti minuun syvästi.
Vuosien varrella, kun sain koko ajan tarkastella kriittisestikin omaa hengellistä taustaani, ajatukseni tulivat muuttumaan monissa kohdin. Eikö uskon kuulukaan olla minäkeskeistä, vaan Jumala-keskeistä? Kun tutkistelen sisintäni, voinkin löytää sieltä Jumalan rakastavan kosketuksen ja kädenjäljen ja hänen puheensa, joka on kautta vuosituhansien ilmentynyt ihmisten ja kansojen elämässä, Kristuksessa ja seurakunnassa, kirjoitetussa ja lihaksi tulleessa sanassa. Tämä puhe resonoi myös minun sisälläni, ja tämä ääni on todellakin hellyydessään vahvempi kuin sisäinen syyttäjäni, joka minua raastaa rikki ja riepottaa.
Jumalan totuus
Mainitsin, kuinka totuuden kohtaaminen omasta itsestämme on välttämätöntä, ettei uskomme perustuisi kuvitelmille. Entä jos tämä oikaisua vaativa harhaluulo ja väärä tieto onkin sitä, että minua ei voi kukaan rakastaa, minusta ei ole mihinkään, enkä kelpaa? Jumalan totuus meistä ei tarkoita vain syntiemme paljastumista, vaan myös sen todeksi tulemista, että hän on meidät nimeltä kutsunut. Hän hyväksyy meidät ja armahtaa meidät. Olemme hänen silmissään jotakin aivan erityistä ja rakastettavaa. Itsensä tutkistelu Jumalan lempeiden silmien alla ja hänen läsnäolossaan voikin johtaa myös vapauteen, iloon ja elämän täyteyteen.
Olin kerran pitämässä raamattuluentoa jossain päin Suomea, ja tilaisuuden jälkeen oli teehetki seurakuntasalissa. Virisi keskustelu, jonka aikana muuan vanhempi herrasmies nousi seisomaan ja sanoi seuraavaa, ääni liikutuksesta väristen: ”Mistä sen voi tietää, onko sitä taivaspaikkaa minulle varattuna? Mistä minä voin olla varma, että uskoni on oikeaa ja minä pelastun? Tätä olen miettinyt jo monta vuosikymmentä, eikä se minulle ole avautunut”. Tämä kuulemani, joka oli omalla tavallaan hyvin traagista, palautuu aika-ajoin mieleeni. Mitä tälle miehelle olisi kuulunut sanoa. Mikä olisi ollut se vapatuksen sana, jonka hän olisi tarvinnut itselleen? Sanoisin siis: lopeta tuon miettiminen, astu ulos kammiostasi, astu tähän maailmaan, johon Jumalan valtakunta on tullut, ryhdy tekemään Jumalan valtakunnan tekoja, auta köyhiä, lohduta murheellisia, ruoki nälkäisiä, vie vangeille ilosanoma. Sanalla sanoen, astu nyt sinne puutarhaan, minne isä on poikaansa käskenyt mennä työntekoon. Astu ulos minäkeskeisyydestä ja ryhdy palvelemaan muita. Tämähän oli äiti Teresankin ohje: kun oma ahdistus käy sietämättömäksi, astu toisten ihmisten joukkoon ja palvele heitä. Huomaat, että ahdinkosi alkaa lieventyä.
Tekomme näet paljastavat meidät ja meidän sisämpämme paremmin kuin sanamme – sillä hedelmistään puu tunnetaan. Jeesuksessa nämä molemmat, sana ja teko, kulkivat aina käsi kädessä. Hän antoi synnit anteeksi, armahti ja rakasti. Hän paransi, karkotti pahoja henkiä ja kosketti. Hän ei ainoastaan puhunut leivästä, vaan hän myös ruokki ihmisiä. Hän ei ainoastaan paljastanut ihmisille heidän syvimmät sidonnaisuutensa, heidän heikot kohtansa ja vammansa, vaan hän myös päästi heidät vapaaksi näistä. Eihän juurikaan hyödytä sanoa nälkäiselle, mene ja ruoki itsesi, ellei samalla ojenna leipää.
Pyhä Henki kutsuu meitä itsetutkisteluun, ja tämä tien kulkemineen sisäänpäin varmasti voi siunata meitä suuresti – se on jopa aidon elämisen, rehellisen Jumala-suhteen ja terveen minäkuvan edellytys. Sisäisen sopusoinnun saavuttaminen tekee myös hyvää suhteellemme toisiin ihmisiin: kyllä sen oivaltaa, milloin joku lähellä oleva ihminen ei tule toimeen itsensä kanssa, tai milloin hänestä onkin Jumalan armosta saanut tulla kirkkaan veden lähde toisille. Mutta sanon myös, että itsetutkistelumme voi kääntyä hyvin hyödyttömäksi, jos emme elä tutkistelumme tulosta todeksi jollain tavalla. Loppujen lopuksi Jumalan tahdon mukainen elämä antaa meille rauhan itsemme kanssa.
Rakastavan Isän tahto ja kristityn tie
Isän tahdon toteuttaminen antaa minulle rauhan itseni kanssa, todellakin. Tämä aikamme on nostanut ”minän” keskiöön ”sinän” sijasta. Meitä ohjataan koko ajan etsimään sitä ”minun juttuani”, ja meille annetaan sellainen käsitys, että itsensä toteuttaminen häikäilemättömästikin olisi onnellisuuden avain. Sitten käytämme vuosiakin elämästämme siihen, että etsimme elämän onnea oman itsemme toteuttamisesta, hamuamme täyttymystä, mutta lopultakin jäämme tyhjin käsin, onnettomina ja väsyneinä, kaiken saaneena mutta silti osattomina. Tai hieman hengellisempi versio tästä: käytämme elämämme parhaat vuodet sisäänpäinkääntyneessä oman sieluntilan pohdiskelussa, Jumalaa sisältämme etsien, mutta siltikin jääden onnettomina kysymään, missä on Jumala ja pelastaako hän minut.
Olen vakuuttunut, että elämämme tarkoitus on suurempi kuin oman itsemme toteuttaminen tai edes minäkeskeisen uskon vaaliminen ja kasvattaminen. Afrikassa ajattelu kulkee siten, että elämä on kuin suuri kosminen tapahtuma, jossa jokaisella on oma tehtävänsä ja paikkansa eikä se tehtävä ole irrallinen toisista. Ihmisen täyttymys on olla osa tätä Jumalan suurta suunnitelmaa, joka kattaa koko maanpiirin, ympäristön, luomakunnan, menneet ja tulevat sukupolvet. Yksittäisen ihmisen onni on olla juuri se, mitä Jumala on hänen tarkoittanut olevan, ja ihminen on aina suhteessa toisiin. Kaiken idea on se, että olemme kaikki sidoksissa toisiimme: sinä olet, koska minä olen, ja minä olen, koska me olemme. Meillä on olemisen tarkoituksemme toistemme kautta. Uskokin on ensi sijassa meidän yhteinen asia, eikä sitä ole tarkoitettu itsekkäästi haudattavaksi oman sydämen perukoihin. Mehän rukoilemmekin sanomalla ”Isä meidän”, ei ”Isä minun”.
Tähän elämän tarkoitukseen liittyy myös kutsu ja kutsumus, joka tulee Häneltä, joka meidät on luonut – eikä tämä kutsu kuitenkaan ole irrallaan, siitä mitä hän on luonut meihin ja millaisiksi hän on meidät tehnyt. Huomatkaa, että Jumalan kutsu liittyy siihen, mitä olemme. Meissä on jo syntymässämme idullaan hänen tahtonsa toteutumisen mahdollisuus. Meissä on ne elementit, se olemus,ne lahjat, ne taipumukset, ne kiinnostuksen kohteet, joihin hän ikään kuin ripustaa kutsunsa. Jumala ei tee väkivaltaa luodulleen siten, että hän arpomalla heittäisi eteemme jonkun mielivaltaisen tehtävän ja sitten jäisi katsomaan suoriudummeko siitä vai emme. Hän ei toimi näin, vaan hänen rakkautensa meitä kohtaan ja hänen työnsä meissä on lempeää, taivuttelevaa ja kärsivällistä. Tämän lempeyden tuloksena voi tapahtua se ihme, että tahdot yhdistyvät: Jumalan ja sinun tahtosi suuntautuvatkin samaan suuntaan, ja Jumalan kutsu on siinä, mihin sinun mielesi jo valmiiksi palaa.
Tätä on kristityn tie: itsemme näkemistä Jumalan totuuden valossa, Jumalan tahdon piirtymistä esiin ja oman tahtomme sulautumista hänen tahtoonsa. Se on Kristuksen kaltaisuuden etsimistä siinä, mitä hän opetti ja teki. Se on kuuliaisuutta ja työntekoa, mutta myös lepoa, iloa ja riemua. Se on lapsenkaltaisuutta uskossa, aikuisuutta ja vastuullisuutta teoissa.
Teksti: Kati Kemppainen, Lähetysseuran missiologian erityisasiantuntija
Teksti perustuu Kati Kemppaisen seurapuheeseen Joensuun lähetysjuhlilla 4.10.2025. Juhlien teema oli ”Ilosanomasta yhteiseen elämään”. Teema sisältää sekä yksityisen että yleisen näkökulman.
