Siirry suoraan sisältöön Siirry alapalkkiin

”Enää en pelkää” – Näin toimii lähetystyö pienissä kylissä Pohjois-Thaimaassa

Pohjois-Thaimaan syrjäisellä vuoristoseudulla on kokonaisia kristittyjä kyliä. Lähetystyön ansiosta kyläläiset oppivat nyt lukemaan äidinkielellään.

Kristitty Wiirawongphookin perhe kuuluu lua-kansaan. Kuva: Anna Peltonen

Vuoristotie mutkittelee ikimetsän ympäröimänä. Kun tiheä kasvusto harvenee, avautuu eteemme majesteettinen maisema. Olemme yli 1700 metrin korkeudessa, ja ympärille levittäytyy vuorijonoa silmänkantamattomiin.

Näkyvyys on ajoittain huono: välillä on vaikea erottaa, mihin vuoret loppuvat ja mistä taivas alkaa.

Asfaltoidut tiet muuttuvat hiekkaisiksi, ja nelivedolle on käyttöä. Pian alkavalla monsuunikaudella kylät ovat vaikeasti tavoitettavissa ja maanvyörymien riski kasvaa.

Muutama vuosi sitten alueella sattui tuhoisa onnettomuus, jonka seurauksena yli 200 ihmistä jouduttiin evakuoimaan. Kahdeksan ihmistä sai surmansa. Nuorin uhreista oli vain kolmevuotias.

Thaimaassa vainajat on tapana polttohaudata, mutta nyt vastassa oli haaste. Valtaosa Naanin alueen asukkaista nimittäin kuuluu etnisiin vähemmistöihin, joissa elää vahva kansanuskojen perintö. Siinä onnettomuudet nähdään pahojen henkien aiheuttamina, ja uhrien polttohautaamisen voidaan pelätä suututtavan henget entisestään. Näin ollen työhön oli vaikea löytää vapaaehtoisia.

Löytyi kuitenkin yksi mies, joka ei pelännyt. Vuoristoriisiä viljelevä lua-kansaan kuuluva kristitty, Yang ”Löi” Wiirawongphookin, otti tehtävän hoitaakseen. Nyt tapaan hänet perheineen pienessä Ban Denin kylässä.

”Enää en pelkää”

Perinteinen thaikoti on rakennettu paalujen päälle sadekauden tulvien varalta. Vaatimaton sisätila on vain kymmenisen neliön kokoinen, ja se jaetaan koko perheen kesken.

Saan hieman varautuneen vastaanoton – tänne eivät muukalaiset helposti eksy. Tunnelma kuitenkin rentoutuu, kun alamme puhua perheen elämästä ja suuresta muutoksesta, jonka kristinusko heille toi 20 vuotta sitten.

Aiemmin perhe eli henkien pelossa. He antoivat paikalliselle shamaanille rahaa ja uhrilahjoja, kuten kanoja, jotta tämä pitäisi pahat henget loitolla.

”Löydettyämme kristinuskon meidän ei ole tarvinnut enää pelätä, sillä tiedämme, että Jumala on hyvä. Ja nyt saamme syödä itse omat kanamme”, Wiirawongphookin sanoo hymyillen.

Tarinansa jakaa myös Phathomphoon ”Min” Satthaathithaan. Hän on ensimmäinen lua, joka kastettiin kristillisen seurakunnan jäseneksi 34 vuotta sitten.

Satthaathithaan kärsi terveysongelmista. Hän matkasi vuorten yli Laosiin hakeakseen apua kuuluisalta shamaanilta. Kun se ei auttanut, hän meni kristittyjen luokse esirukoiltavaksi.

”Aloin parantua. Kun äitini koitti vielä ehdottaa shamaanin kutsumista, totesin, että vain yksi pystyy minut parantamaan ja se on Jeesus.”

Nyt Satthaathithaan on aviomies, isä ja isoisä. Koko perhe on ylpeitä kristittyjä, mutta aluksi se ei ollut helppoa.

”Päätös tulla uskoon oli todella haastava. Koin olevani sidottuna animismiin, ja se side täytyi katkaista pysyvästi.”

”Kristittyjen ja animistien välistä yhteiseloa on voitu vahvistaa esimerkiksi yhdessä jaetun riisin äärellä”, evankelistatiimin jäsenenä toimiva Min kertoo.

Ensimmäisenä kristittynä perheenä he olivat koko yhteisön silmätikkuna. Tilanne alkoi kuitenkin muuttua, kun yhä useampi kyläläinen löysi kristinuskon. Nyt alueella on kokonaisia kristittyjä lua-kyliä.

Kylissä, joissa asuu edelleen sekä animisteja että kristittyjä, henkienpalvontarituaalit voivat herättää erimielisyyksiä. Joskus tilanne on johtanut siihen, että kristittyjen on täytynyt muuttaa pois.

”Animistien voi olla vaikea hyväksyä, etteivät kristityt enää osallistu henkienpalvontaan. He voivat pelätä tämän aiheuttavan epäonnea koko yhteisölle”, sanoo 20 vuotta raamatunkäännöstyössä ake-kielivähemmistön parissa työskennellyt Lähetysseuran työntekijä Tuula Kosonen.

Usko tuo elämään vakautta

Kosonen uskoo, että henkien pelko on yksi syy siihen, miksi monet etnisten vähemmistöjen asuttamat vuoristokylät ovat edelleen hyvin kehittymättömiä. Hän antaa esimerkin eräästä kylästä, jossa ei ollut lainkaan juoksevaa vettä, vaan sitä haettiin kannuilla läheisestä maakuopasta. Alempana rinteillä sijaitsi joki, jonka äärelle osa kyläläisistä päätti muuttaa. Joessa asuvat henget alkoivat kuitenkin kiusata uusia tulokkaita niin paljon, etteivät he nähneet muuta vaihtoehtoa kuin palata takaisin kylään.

Sitten eräs kristitty kielityöntekijä asettui joen varrelle ja perusti sinne kyläkoulun. Hän sanoi epäilijöille, että Jeesus kyllä pitää huolen.

”Kun kyläläiset sitten näkivät, ettei mitään pahaa tapahtunut, perheitä alkoi muuttaa perässä ja kääntyä kristityiksi. Nyt kylä on kehittynyt ja ihmiset käyttävät bambuista rakennettuja vesijärjestelmiä”, Kosonen kertoo.

Satthaathithaan sanoittaa osuvasti, miten kristinusko toi hänen elämäänsä itsenäisyyttä ja mielenrauhaa:

”Ihmiset elävät syrjäisissä kyläyhteisöissä pimeyden keskellä paitsi konkreettisesti, myös henkisesti. Mutta minä en enää pelkää pimeää.”

Myös Tuula Kosonen on saanut vuosien varrella todistaa lukuisien ihmisten vapautumista peloista. Eron huomaa konkreettisimmin kirkastuneesta katseesta ja ajatusmaailmasta.

Ihmiset ovat Kososen mukaan saaneet vakaampaa otetta omaan elämäänsä ja itsevarmuutta sen suunnitteluun.

”Muutos on valtava aikaisempaan elämään, jossa on eletty päivä kerrallaan, uhrattu ja toivottu parasta. Nyt ihmiset kantavat vastuuta paitsi omasta elämästään, myös koko yhteisöstä”, Kosonen sanoo.

Kielityö suojelee kulttuuria

Kun kysyn Naanin kylävierailulla ihmisiltä, mitä heille merkitsee olla lua-kansalainen, saan vastaukseksi hämmentyneitä hymyjä – harva on tullut ajatelleeksi identiteettiään. Vaikka Thaimaan valtion toimesta on perustettu erilaisia hankkeita alkuperäiskansojen elinkeinojen kehittämiseksi, ei esimerkiksi äidinkieliselle koulutukselle ole nähty tarvetta. Tämä on johtanut siihen, että Thaimaassa moni lapsi ei enää puhu äidinkieltään.

Samalla kun vähemmistökielet ovat alkaneet kadota, on kadonnut myös paljon kulttuuriperintöä. Esimerkiksi rajaseudulla asuvat luat ovat tulleet Laosista pakolaisina Thaimaahan 1960–1970-luvuilla. Rajan taa jäivät paitsi kodit, myös monet traditiot.

Ihmisillä ei ole ollut muuta vaihtoehtoa kuin rakentaa kylänsä asuttamattomille vuorille. Niiden rinteillä he ovat eläneet omavaraisesti viljelemällä vuoristoriisiä, joka antaa vain niukasti satoa.

”Kun elämässä on pitänyt keskittyä jokapäiväiseen selviytymiseen, ei oman kulttuuriin harjoittamiseen ole jäänyt aikaa. Näin ollen esimerkiksi perinnelaulut ja -pukeutuminen ovat vuosikymmenien varrella unohtuneet”, lua-kansan parissa kieli- ja raamatunkäännöstyötä tekevä Tomas Kolkka sanoo.

Lähetysseuran kielityön myötä luat ovat viimein saaneet oman kirjakielen. Luankielistä opetusmateriaalia, raamatunkäännöksiä ja lauluja valmistuu pala palalta.

Riikka-Maria ja Tomas Kolkka (vas. ja oik.) tekevät kielityötä yhdessä paikallisten Pängin ja Nängin kanssa.

Tärkeänä osana työtä on kerätä etnisten kansanryhmien perimätietoa ja elvyttää vanhoja perinteitä, kuten kansanmusiikkia. Luan kielen puhujat iloitsevatkin, miten heidän kieltään ja kulttuuriaan on nyt helpompi säilyttää ja siirtää eteenpäin.

”Ihmisille on tärkeää ymmärtää omaa taustaansa: mistä tulen, ja miten kansani on elänyt ja nähnyt maailman”, kieli- ja musiikkityötä lua-kansan parissa tekevä Riikka-Maria Kolkka sanoo.

Tuula Kosonen huomauttaa, ettei oman kansanperinteen hiipuminen kuitenkaan koske kaikkia vähemmistökansoja. Siinä missä havahtuminen kadoksissa olleisiin juuriin on lua-kansan keskuudessa vasta tapahtumassa, on esimerkiksi akejen kulttuuri säilynyt historian saatossa hyvissä voimissaan.

Paikallisilta paikallisille

Kolkat korostavat, että vaikka ulkopuolisia asiantuntijoita tarvitaan kielityöhön erityisesti matalan koulutuksen ympäristössä, ulkopuolinen ei voi koskaan yltää kielen ja sen merkitysten käytössä samalle tasolle kuin sitä äidinkielenään puhuva. Siksi on olennaista, että kielityöstä vastaavat paikalliset ihmiset.

Kolkat itse työskentelevät tiiviisti kahden lua-kansaan kuuluvan kielityöntekijän Chadaphon ”Päng” Jaipingin ja Suwimon ”Näng” Rungphobnobphakunin kanssa. Vastaavasti Tuula Kosonen työskentelee myanmarilaisen ake-vähemmistöön kuuluvien Nööza Kokuen ja Daniel Leipun kanssa.

Pohjois-Thaimaassa sijaitseva Payapin yliopiston kielikeskus tekee laaja-alaista kielityötä ja kouluttaa yhdessä SIL International -järjestön kanssa thaimaalaisia ja myanmarilaisia kielityöntekijöitä materiaalintuotannossa ja lukutaitotyössä.

”On tärkeää kiinnittää huomiota kulttuurisiin yksityiskohtiin. Kun oppimateriaalien teksteissä ja kuvituksissa ihmiset asuvat tutussa elinympäristössä ja käyttävät omasta kulttuurista tuttuja vaatteita ja vaikkapa kalastustekniikoita, ne herättävät samastuttavuudellaan lasten mielenkiinnon. Samalla kertomukset vahvistavat ymmärrystä oman kulttuurin erityislaatuisuudesta”, kertoo kielityön kehittämistä ja koulutusta koordinoiva Liz Foerster Payapin yliopistolta.

Keskeistä on myös osallistaa paikallisia kieliyhteisön jäseniä äidinkielisen materiaalin tuotannossa. Materiaaleja testataan kylävierailuilla ja niistä kerätään palautetta niin lapsilta, aikuisilta kuin opettajiltakin. Vastaanotto yhteisöissä on usein innostunutta, kun huomataan äidinkielisen opetuksen merkitys oppimiselle.

”Opettajat ovat innoissaan, miten hauskaa ja nopeaa omalla kielellä oppiminen lapsille on. Samalla on oivallettu, ettei lasten oppimisessa ole mitään vikaa, vaan vaikeudet ovat johtuneet kielimuurista”, kertoo lukutaitokouluttaja Jenita Van Den Belt SIL:ltä.

Riikka-Maria Kolkka vertaa tilannetta lukkarin aikaan:

”Eivät suomalaisetkaan oppineet lukemaan poikkeuksellisen korkean älykkyyden ansiosta, vaan siksi että se oli mahdollista omalla äidinkielellä.”

Jumala ymmärtää jokaista kieltä

Kielityöhön kytkeytyvä raamatunkäännöstyö lähtee ajatuksesta, että jokaisella ihmisellä on oikeus harjoittaa hengellistä elämää ja lähestyä Jumalaa omalla äidinkielellään.

”On tärkeää, että kumppanikirkkomme ympäri maailmaa sitoutuvat tähän ajatukseen ja ottavat vastuun kielityöstä ja erilaisten etnisten ryhmien palvelemisesta”, Lähetysseuran kielityön globaalivastuussa oleva Tomas Kolkka sanoo.

Chadaphon Jaiping puhuu teemasta usein opettaessaan luankielisiä raamatunkertomuksia pyhäkoulussa.

”Joskus lapset kysyvät, ymmärtääkö Jumala tosiaan kaikkia kieliä. Silloin vastaan, että kyllä ymmärtää. Jumala on luonut kaikki kielet, ja siksi ne ovat yhtä arvokkaita.”

Hän suree, miten lujasti heikko omanarvontunto pysyy lua-kansan keskuudessa. Jaiping tiimeineen on kuitenkin toiveikas siitä, että pitkäjänteinen työ kantaa hedelmää. Vuodesta 2018 asti tehty kielityö on ollut paikallisille tärkeä todistus oman kielen arvokkuudesta.

”Ihmiset ovat havahtuneet, että hei, eihän tämä olekaan pelkkää maalaisten puhetta, vaan ihan oikea kieli, jota voi lukea ja kirjoittaa”, Riikka-Maria Kolkka sanoo.

Oma kieli paperille painettuna on saanut aikaan mykistyneitä katseita ja kylmiä väreitä. Kun eräs nuori lukutaidoton ake-nainen oppi lukemaan omalla äidinkielellään, hän alkoi käydä läpi Uutta testamenttia ja sanoi hämmästyneenä: ”En ole koskaan tullut ajatelleeksi, että Jumala rakastaa meitä niin paljon, että loi Raamatun meidän kielellämme.”

Teksti ja kuvat: Anna Peltonen

Juttu on julkaistu syyskuun Lähetyssanomissa (5/2023).

Nyt kun olet täällä…

… meillä on pieni pyyntö.  Laitamme osan Lähetyssanomien jutuista ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi tutustumaan erilaisiin kulttuureihin, lukemaan työstämme maailmalla ja sukeltamaan ihmisten tarinoihin.

Lehti on kuitenkin meille tärkeä tulonlähde – ja pyydämmekin, että tilaat Lähetyssanomat. Samalla tuet lähetystyötä ja kehitysyhteistyötä, jota tehdään syrjäytettyjen ihmisryhmien parissa maailman köyhimmissä maissa.

Tilaa Lähetyssanomat