Lähetysseuran turvallisuuspäällikkö Lasse Lampisen sähköpostiviesti ei jätä tulkinnanvaraa:
”Mainitsemasi kaupungit ovat sellaisia, ettei niihin ole syytä matkustaa — Aseellinen konflikti jatkuu ja Amharan alueen läpikulkeminen ei tule kyseeseen, valitettavasti.”
On lokakuun 3. päivä vuonna 2024, ja olen juuri ryhtynyt suunnittelemaan viestintämatkaa Etiopiaan Amharan alueelle. Amhara sijaitsee maan luoteisosissa surullisenkuuluisan Tigrayn osavaltion alapuolella. Juuri Tigrayssa käytiin Suomessakin uutiskynnyksen ylittänyt kahden vuoden mittainen aseellinen konflikti vuosina 2020–2022. Konfliktin osapuolina olivat tuolloin Etiopian keskushallinto ja naapurimaa Eritrea sekä heitä vastaan taistellut Tigrayn kansan vapautusrintama (TPLF).
Vuoden 2024 syksystä alkaen Lähetysseuran saamat raportit Amharan drone-iskuista, räjähdyksistä ja kidnappauksista ovat olleet viikoittaisia. Nyt Amharassa taistelevat vastakkain Etiopian armeija ja Fano-taistelijoiden joukot.
Joulukuussa 2024 tilanne hellittää Dessien ja Kombolchan kaupungeissa sen verran, että saan luvan matkustaa alueelle yhdessä Etiopian maajohtaja Anna Suoheimon sekä Lähetysseuran hankehallinnon asiantuntija Jembere Berhanun kanssa. Tiedän, että tästä työmatkasta tulee vaikea. Sitä en tiedä, että tulen tekemään elämäni vaikeimman haastattelun.
”Perheet joutuvat kamppailemaan selviytyäkseen”
Etiopian pääkaupungissa Addis Abebassa on aurinkoista. Vaikka hotelliin, ravintoloihin ja kauppakeskuksiin joutuu kävelemään metallinpaljastimien läpi, tunnelma on rauhallinen ja ihmiset elävät normaalia elämää. Tuntuu absurdilta, että muutama päivä sitten 25 kilometrin päässä kuoli ihmisiä aseellisessa yhteenotossa. Addis Abebaan johtavat valtatiet on suljettu. Siksi mekin matkustamme Kombolchaan lentäen.
Kombolchan lentokentällä vastassa ovat raskaasti aseistautuneet sotilaat. Tunnelma on huomattavasti jännittyneempi kuin pääkaupungissa. Kombolchasta matkamme jatkuu autolla vuorten rinteillä mutkittelevaa serpentiinitietä pitkin kohti 2500 metrin korkeudessa sijaitsevaa Dessien kaupunkia. Vuoristossa ilma on kylmä ja kirkas. Vaikka aurinko paistaa, lämpöasteita on vain hieman yli 15. Korkeus tuntuu korvissa, kun ajamme aina vain ylemmäs. Radiosta pauhaa etiopialainen gospel, johon olen rakastunut jo edellisellä Etiopian-matkallani.
Dessien kaupungin katukuvaa hallitsevat armeijan avolava-autot, jotka kuljettivat raskaasti aseistautuneita sotilaita ympäri kaupunkia. Köyhyyttä on kaikkialla: lapset kerjäävät kadulla, miehet istuskelevat toimettomina maassa ja liikenteen seassa liikkuu nälkäisiä ja haavoittuneita eläimiä – hevosia, koiria ja aaseja.
Mekane Yesus -kirkon kehitys- ja sosiaalipalvelu DASSC:in projektikoordinaattori Heletework Shimelis istuu vieressäni autossa kevyttoppatakki päällä ja kertoo vakavana tilanteesta Dessien toimintakeskuksesta, johon olemme matkalla:
”Vuoden 2024 elokuussa tehty Etiopian valuutan birrin devalvaatio on pahentanut vähävaraisten perheiden jo valmiiksi vaikeaa tilannetta. Ruoan hinnat ovat nousseet pilviin, ja monet perheet joutuvat kamppailemaan selviytyäkseen.”
Lähetysseura tukee Dessiessä erityisesti vähävaraisten ja vammaisten lasten ja naisten hyvinvointia ja koulutusta. He ovat erityisessä vaarassa aseellisen konfliktin ja köyhyyden keskellä. Heleteworkin mukaan Amharan alueen 7 miljoonasta lapsesta vain 2,5 miljoonaa käy tällä hetkellä koulua. Monia alueen kouluja on muutettu armeijan tukikohdiksi.
”Monet ovat paenneet, mutta minä en voi lähteä”
Kun astun sisään pieneen laiminlyödyltä vaikuttavaan betonirakennukseen, kohtaan joukon hymyileviä äitejä lapsineen. Heletework on etsinyt minulle haastateltavaksi 30-vuotiaan Zehara Amerin. Zeharan 11-vuotias Sualiha-tyttö kiljahtelee innoissaan äitinsä sylissä. Siirrymme takahuoneeseen, jossa Zehara kertoo tarinansa.
Hän on kahden lapsen yksinhuoltajaäiti, jonka elämää ovat varjostaneet köyhyys, yksinäisyys sekä lukuisat konfliktit ja sodat. Zehara synnytti tyttärensä Sualihan 11 vuotta sitten. Kolmen päivän pituiseksi pitkittynyt synnytys aiheutti vastasyntyneen Sualihan vammautumisen. Zeharan miehelle tämä oli liikaa – hän hylkäsi perheensä, sillä koki vammaisen lapsen häpeänä.
”En voi jättää Sualihaa yksin, eikä naapurini voi auttaa, sillä heillä on omat huolensa. Olen ollut pitkään ilman työtä, ja köyhyys on kurittanut meitä kovasti”, Zehara kertoo ja näyttää pidättelevän itkua. Myös minua alkaa itkettää, kun Zehara kuvailee elämää konfliktin ja väkivallan keskellä.
”Monet ovat paenneet, mutta minä en voi lähteä. Minulla on kaksi lasta, joista toinen on vammainen, eikä minulla ole töitä muualla. Ampumiset ja väkivalta ovat traumatisoineet meidät.”
Dessien vammaisten lasten kuntoutusryhmä on tarjonnut perheelle valtavasti apua.
”Sualiha on iloinen ja sosiaalinen lapsi, jolla on paljon ystäviä kuntoutusryhmässä. Ennen hän vain makasi sängyssä, mutta nyt hän ryömii ja ottaa kontaktia muihin. Fysioterapia on auttanut häntä valtavasti.”
Perheen taloustilanne on parantunut hieman, sillä Zehara voi nyt jättää Sualihan hoitoon toimintakeskukselle ja työskennellä markkinoilla myyden eteerisiä tuoksuöljyjä. Ruoan korkea hinta ja huono saatavuus on silti Zeharan mukaan ongelma.
”Meidän täytyy olla kärsivällisiä ja uskoa tulevaisuuteen. Olen kiitollinen kaikesta, mitä Jumala on meille antanut. Sualiha on Jumalan lahja. Unelmoin siitä, että hän voisi jonain päivänä seisoa ja kävellä omin jaloin. Ajatus saa minut itkemään, mutta samalla se antaa minulle voimaa.”
Ilman Dessien vammaisten lasten ryhmän kaltaisia tukimuotoja ja palveluja vammaiset lapset voivat joutua hyväksikäytön uhriksi. Joillekin näin on jo käynyt.
Silmät ovat sielun peili
Kun palaan toimintakeskuksen karuun huoneeseen, huomaan sen perällä metalliseen kävelykeppiin nojaavan hoikan, hermostuneen oloisen naisen, ja tunnen palan nousevan kurkkuuni. Arvaan heti, että hän on se toinen nainen, jota tulin haastattelemaan – 28-vuotias Abeba (nimi muutettu), seksuaalisen väkivallan uhri.
Etiopiassa on samanlainen sanonta kuin Suomessa: silmät ovat sielun peili. En ole koskaan nähnyt niin surullisia silmiä kuin Abeballa. Kun kättelen häntä, huomaan että hän tärisee. Siirrymme taas takahuoneeseen, ja aloitan painottamalla Heleteworkin tulkkauksen välityksellä, että haastattelun saa keskeyttää milloin tahansa eikä liian vaikeisiin kysymyksiin tarvitse vastata. Jo tämä saa kyyneleet nousemaan Abeban silmiin, mutta hän alkaa silti päättäväisenä kertoa tarinaansa.
Seitsemän vuotta sitten Abeba oli bussissa, kun kapinallisjoukot avasivat tulen bussia kohti. Abeba sai luodin polveensa ja menetti tajuntansa. Kolmen kuukauden sairaalahoidon jälkeen hän opetteli kävelemään uudelleen kävelykepin avulla. Hän näyttää minulle pitkää arpea vasemmassa polvessaan, jossa tukena oleva rauta aiheuttaa Abeballe päivittäin kipua.
Etiopiassa vammaisuus on tabu ja monet uskovat, että ihminen on ansainnut vamman teoillaan. Myös Abeban elämä muuttui vammautumisen jälkeen vaikeammaksi negatiivisten asenteiden ja ennakkoluulojen vuoksi. Vammaiset naiset ovat suuremmassa vaarassa joutua seksuaalisen väkivallan uhreiksi, ja näin kävi myös Abeballe Tigrayn konfliktin aikaan.
”Se on elämäni vaikein asia ja pimein jakso. En kertonut tapahtuneesta kellekään. Tyttäreni ei vieläkään tiedä, mitä minulle tapahtui”, Abeba kertoo itkien. Hän joutui raiskatuksi.
Raiskauksen jälkeen Abeba harkitsi itsemurhaa. Hän kuitenkin sai apua etiopialaiselta vammaisjärjestöltä, joka ohjasi naisen Mekane Yesus -kirkon kehitys- ja sosiaalipalvelun puoleen. Abeba pääsi keskustelemaan psykologin kanssa tapahtuneesta. Lisäksi hän pääsi mukaan naisten vertaistukiryhmään.
”Ryhmässä toin esiin kipuni. Se auttoi. En ollut ennen jakanut omia asioitani. Helpotti kertoa tapahtuneesta. Luulin, että tämä tapahtui vain minulle, mutta nyt ymmärrän, että muille vammaisille naisille on käynyt samalla tavalla. Se ei ollut minun syyni.”
Nykyään Abeba näkee elämässään jälleen toivoa ja kannustaa muita väkivaltaa kohdanneita naisia puhumaan tilanteesta.
”Neuvon: älä luovuta, tulevaisuudessa on toivoa, älä piiloudu kotiin vaan avaudu tilanteestasi ja ole rohkea.”
Palattuani Etiopiasta kotiin Tansaniaan Zeharan, Sualihan ja Abeban tarinat pyörivät päässäni monena yönä. Lähetysseuran toiminnan ytimessä ovat kirkot ja hauraassa ja haavoittuvassa asemassa olevat ihmiset. Etiopiassa Lähetysseura tukee maailman suurinta evankelis-luterilaista Mekane Yesus -kirkkoa pitämään huolta omistaan. He tarvitsevat kaiken apumme ja rukouksemme. Emme tee tätä työtä siksi, että se olisi helppoa, vaan siksi että se on välttämätöntä.
Amharan matka avasi minulle entistä paremmin, miten Lähetysseuran viestijän työ tuo esiin maailman epäoikeudenmukaisuuden ja samalla valon mahdollisuuden. Järjestömme työ on kristillisen lähimmäisenrakkauden levittämistä muun muassa avun tarjoamisen kautta, mutta se on myös kuuntelemista ja tukea, jota nämä ihmiset kaipaavat, jotta he voivat kantaa toinen toistaan eteenpäin.
Toimintakeskukset palvelevat lapsia
- Dessien ja Kombolchan toimintakeskukset rakennettiin alun perin aids-orvoille kummilapsille. Myöhemmin tilat avattiin myös vammaisille lapsille, jotka saavat siellä kuntoutusta ja ruokaa kerran viikossa. Samalla heidän äitinsä voivat tehdä työtä ja hoitaa asioitaan.
- Keskukset tarjoavat lisäksi kädentaitokoulutuksia vähävaraisten perheiden lapsille ja nuorille. He käyvät toimintakeskuksissa esimerkiksi viikonloppuisin ja loma-aikoina harjoittelemassa puutöitä tai käsitöitä. Vaikka Etiopian konfliktit eivät ole sulkeneet keskuksia, kiristynyt taloustilanne on saanut monet nuoret keskittymään koulutuksen sijaan toimeentulon hankkimiseen.
Teksti ja kuvat: Linda Juntunen, Itäisen ja eteläisen Afrikan viestinnän asiantuntija
