Olen kateellinen niille, joille usko on ensi sijassa tunteen asia. Niille, jotka rukoillessaan eivät ala heti miettiä, mitä se nyt tarkoittaa, että Jumalan tahdon pitäisi tapahtua. Tai jotka ehtoolliselle mennessään tuntevat pyhän läsnäoloa eivätkä toistuvasti ajaudu pohtimaan, miten Kristus tässä nyt on läsnä. Tai niille, jotka voivat antaumuksella veisata virttä ilman että miettivät, kuinkahan nuotilleen tämä menee.
Muistan elävästi, kuinka epämukavalta minusta tuntui, kun osallistuin ensimmäistä kertaa iltahartauteen Riihikirkossa Lähetysseuran nuortenleirillä. Nuorten intensiivinen oleminen siinä tilanteessa, pyhän äärellä, oli jotain mikä oli itselleni jotenkin täysin saavuttamattomissa. Päänsisäinen analyytikkoni ei vain suostu jättämään ohjauspyörää tuolla tavalla.
Samaten muistan, miten erään kokouksen päätteeksi kollega toisesta järjestöstä pyysi minua rukoilemaan vapaasti. Vaikka olen omasta mielestäni ihan hyvä julkinen puhuja, tämä pyyntö kangisti minut kauhusta. Hallitsen toki rukoukselle tyypilliset sanankäänteet, mutta tässä tilanteessa, yhtäkkiä, löi tyhjää. Mietin vain, mitä pitäisi sanoa, että se kuulostaisi järkevältä. Sydämen puhe Jumalalle ei noin vain lähdekään lakonisilta espoolaishuulilta.
Jumala ei alistu ihmisjärjelle
Kristinusko on minusta äärimmäisen kiehtovaa. Siinä on valtavasti kauneutta ja paljon filosofisesti puhuttelevaa. Jumalassa on magneettista vetoa, mutta sisäinen analyytikkoni vikuroi kaikin voimin vastaan. Teologian opintojeni alusta asti olen halunnut purkaa kristinuskon osiin, sovittaa ne yhteen loogiseksi palapeliksi ja hiljentää tuon mieleni ainaisen epäilijän.
Jumala ei kuitenkaan tunnetusti alistu ihmisjärjelle. Ne filosofit, jotka yrittivät tehdä kristinuskon totuudesta jotain, minkä voi todistaa loogisesti tai empiirisesti, olivat pettymys. Filosofinen sukellus kristinuskoon ei kuitenkaan ollut hukkaretki. Löysin paljon hengenheimolaisia, jotka olivat löytäneet erilaisia ratkaisuja Jumalan tavoittamiseen tunteen ulkopuolella jäämättä kiinni viisasteleviin argumentteihin.
“Harva asia on niin kaunis kuin maailmanlaaja kirkko, jonka työssä lukemattomat ihmiset hohkaavat Jumalan valoa.”
Kuitenkin ehkä enemmän kuin Iris Murdochin, Martin Heideggerin tai John Deweyn ajatukset, on itselleni tuonut rauhaa se, että olen töissä Lähetysseurassa. Töitä tehdessä eivät metafyysiset ongelmat paina. Se, että saa omalta pieneltä osaltaan tehdä asioita Jumalan valtakunnan rakentamiseksi maan päälle on jotain, minkä järkeni suostuu kritiikittä hyväksymään. Voi vain tyytyväisenä olla murunen suolaa yhteisessä maassa.
Ja ehkä vähän pohdiskella Deweyn näkemystä siitä, että uskonnollisuudessa on kyse maailman muuttamisesta ihanteidemme ja ympäristömme dynaamisessa vuorovaikutuksessa. Tai Heideggerin kritiikkiä sille, että Jumala ei ole filosofien järjen kahlitsema olio, vaan elävä Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala. Tai ehkä ennen kaikkea Iris Murdochin ajatusta siitä, että Jumalan aavistaa todellisessa kauneudessa.
Harva asia on kuitenkaan niin kaunis kuin maailmanlaaja kirkko, jonka työssä lukemattomat ihmiset hohkaavat Jumalan valoa. Kuten Jeesus vuorisaarnassa totesi:
Te olette maailman valo. Ei kaupunki voi pysyä kätkössä, jos se on ylhäällä vuorella. Eikä lamppua, kun se sytytetään panna vakan alle, vaan lampunjalkaan. Siitä sen valo loista kaikkialle huoneessa oleville. Näin loistakoon teidänkin valonne ihmisille, jotta he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät Isäänne, joka on taivaissa. (Matt. 5:14–16)
Teksti: Rasmus Tillander, Lähetysseuran palvelupäällikkönä.
Hartaus on julkaistu Lähetyssanomissa 1/2025.
