Saavuttuamme Senegaliin syksyllä 1988 pääsimme ensimmäistä kertaa kokemaan senegalilaista musisointia jumalanpalveluksessa Mbourin työkeskuksessa. Jumalanpalveluksen kaava oli yksinkertainen. Se muistutti suomalaisen kirkkokäsikirjan kenttäjumalanpalvelusta. Paljon oli puhuttua sanaa, ja vain jonkin verran laulua.
Lähetysjohtaja Henrik Smedjebacka oli varoitellut minua etukäteen siitä, etten tule löytämään paljoakaan paikallista kansanmusiikkia, koska senegalilaiset kristityt tykkäävät niin paljon eurooppalaisista sävelmistä ja reippaista vapaakirkollisista lauluista.
Ensikokemukseni senegalilaisesta kirkkomusiikista oli kuitenkin erilainen kuin mitä lähetysjohtaja oli varoitellut. Eurooppalaiset, varsinkin ranskankieliset, laulut ja virret olivat todellakin etusijalla jumalanpalveluksessa, mutta erikoisina versioina. Veisuu oli haparoivaa ja melodiat olivat hakusessa. Ilmeisesti sanat kuitenkin olivat mieluisia, sillä laulajien silmät loistivat innosta. Olin jopa valmis epäilemään senegalilaisten musikaalisuutta, sellaista ”mölinää” heidän veisuunsa oli.
Onneksi sitten tuli ratkaiseva käänne. Nimittäin se jumalanpalveluksen ainoa senegalilainen sereerien omaa musiikkiperinnettä edustava laulu, Niwyo, niwyo. Silloin otettiin rummut käyttöön ja laulusta tuli kaksiääninen vuorolaulu. Toinen puoli seurakunnasta lauloi kertosäettä ja toinen puoli vuorotellen säkeistöjä. Olipa todella erilainen esitys! Volyymitaso nousi ja seurakunta oli selvästi ylpeä tästä heidän omasta kappaleestaan.
Ymmärsin siinä hetkessä, että senegalilaisten oma traditionaalinen musiikki oli vahvaa ja se tempaisi seurakunnan eri tavalla mukaansa kuin eurooppalaiset laulut. Sereerinkielen opiskelun ohessa aloin opiskella senegalilaista musiikkia ja erityisesti sereerien kansanmusiikkia. Siitä avautui mielenkiintoinen matka aivan toisenlaiseen musiikkimaailmaan kuin olin tottunut.
Kuninkaan hevostenhoitajien sukua
Kieliopintojen päätyttyä asetuimme Fatickin kaupunkiin. Tutustuimme Lähetysseuran ja Senegalin luterilaisen kirkon työkeskukseen, centeriin. Siellä oli loppumaisillaan katekeettakurssi. Katekeetat ovat Senegalin kontekstissa lukutaito-opettajia ja sanajumalanpalveluksen pitäjiä silloin, kun pappi ei ole paikalla.
Kurssilla oli joukko nuoria miehiä, joille lauloin jotain ”suomentuliaisia” kitaransäestyksellä. Ystävällisesti he kyllä ottivat minut vastaan, mutta tiesin jo tuossa vaiheessa, että minulla on paljon opittavaa musiikillisesti.
Kurssilla oli Fangadin kylästä nuori mies, joka soitti kitaraa aivan toisella tavalla kuin minä. Hän ei rämpyttänyt sitä, vaan näppäili jännällä tavalla. Hän soitti melodiaa samalla kun harmoniaa. Tuo mies oli nimeltään Nicolas Sarr, ja hän oli valmistautumassa katekeetan tehtäviin kotikylässään.
Nicolas oli poikavuosinaan toiminut paimenena ja oli karjaa kaitsiessaan opetellut soittamaan riitiä, kaksikielistä jousisoitinta. Riiti muistuttaa soinniltaan hieman suomalaista jouhikkoa, joskin soittoasento on samanlainen kuin viulussa. Myöhemmin hän oli opetellut myös kitaransoiton senegalilaiseen tyyliin. Tuota soittotyyliä kutsutaan doublegamme-soitoksi. Melodiaa soitetaan oktaaveissa, ja väliin jäävillä äänillä luodaan sointupohjaa.
Nicolasiin tutustuessani pyysin häntä opettamaan tuota mielenkiintoista kitaransoittoa. Istuimme vastakkain, ja vähitellen opin soittamaan melodian oktaaveissa, mutta ykkönen oli minulta hukassa. En saanut kiinni rytmistä ennen kuin Nicolas kehotti seuraamaan jalkansa poljentaa. Näin opin pikkuhiljaa hänen opastuksellaan hiukan synkooppisen ja minulle oudon melodian kuljetuksen. Vastapalvelukseksi opetin hänelle musiikin teoriaa ja nuottikirjoitusta.
Sain Nicolasilta myös uutta tietoa Senegalin rikkaasta kulttuuriperinnöstä. Sereereillä on yhä voimassa erikoinen kastisysteemi, suvussa isältä pojalle periytyvät ammatit. Tunnetuimpia ovat griotit, tarinankertojat ja rummunsoittajat. Laubet ovat puunveistäjiä, he tekevät mortteleita ja rumpujen puuosia. Myös metallisepät ovat oma kastiryhmänsä. Nicolas on sañit-sukua, perinteisesti kuninkaan hevostenhoitajia. Hevostenhoitajat saivat puhua kuninkaalle kuin vertaiselleen. Siksi Nicolaskin on tunnettu suorapuheisuudestaan ja joskus aika mustasta huumoristaan.
Nicolasista tuli työtoverini Senegalin luterilaisen kirkon musiikkityössä. Hänen kanssaan kehitimme jumalanpalvelusmusiikkia paikalliseen tyyliin ja kokosimme virsikirjan kirkon käyttöön.
Virsitehdas vauhdissa
Nicolas Sarrilla ja minulla oli yhteinen toimisto Fatickin centerillä. Istuimme siinä vastakkain, työpöytä oli välissämme. Olimme saaneet tehtäväksemme koota Senegalin luterilaiselle kirkolle virsikirjan. Virsien piti olla pääasiassa sereerinkielisiä, mutta osasta piti saada ranskankieliset ja wolofinkieliset käännökset. Pohjana meillä oli pieni vihkonen, johon oli kerätty sereerimelodioihin laadittuja virsitekstejä.
Olin jo kielenluku-vaiheessa sommitellut messusävelmistön sereerinkielisiin sanoihin. Sitä opetimme Nicolasin kanssa papeille, katekeetoille ja seurakunnille. Minä soitin haitaria ja Nicolas kitaraa. Myös rummut olivat tärkeässä roolissa. Sereerinkielisen raamatunkäännöstyön puitteissa oli käännetty alustavasti psalmeja. Saimme niitä käyttöömme, ja laadimme kirkkovuoden joka sunnuntaille psalmilaulun sereeri-melodiaan sovitettuna.
Toimistomme oveen kirjoitimme kyltin ”Usine de cantique”, virsitehdas. Aikamoista tehtailua toimintamme välillä olikin. Psalmilaulujen lisäksi aloimme tosissamme koota ja toimittaa virsikirjaa. Ensimmäiseksi laadimme suunnitelman sisällysluettelosta. Laadimme otsikoita suomalaisen ja Ranskan reformoitujen virsikirjan mallin mukaan. Sijoitimme jo olemassa olevat laulut otsikoiden alle ja totesimme, että paljon puuttui virsiä eri aiheista. Niinpä aloimme päättäväisesti täyttää suurelta osin tyhjänä ammottavaa sisällysluetteloa.
Apuna meillä oli muitakin virrentekijöitä. Muun muassa katekeetta Babou Faye kävi virsitehtaassamme tuomassa omia tekstejään. Louis Diatta käänsi tekstejä ranskaksi ja wolofien parissa työskentelevät lähetit toimittivat wolofinkielisiä käännöksiä virsiimme. Kielen opettajamme Mamadou Senen kanssa teimme joitain tekstejä. Myös vaimoni Kaija Pispa laati ranskaksi joitain tekstejä, joita sitten Nicolas käänsi sereeriksi.
Työskentelytapamme virsitehtaassa oli seuraava: Istuimme Nicolasin kanssa vastakkain, kummallakin kitara sylissään. Ensin päätimme virren aiheen, keksimme kertosäkeistön ja sitten etsimme siihen sopivaa säveltä. Nicolasilla oli loputon varasto sereerimelodioita mielessään. Jos niistä ei kuitenkaan löytynyt sopivaa, aloimme säveltää sereeriperinteen mukaisesti. Näin etenimme, ja hedelmällisellä tiimityöllä saimme kasattua yhdessä tekstin ja sävelmän aika vaivattomasti. Minä en osannut niin hyvin kieltä, mutta Nicolas oli taitava. Minä tunsin musiikinteorian ja kokosin Nicolasin avulla sereerityylisen melodian.
Virsikirja valmistui ennen lähtöämme Senegalista, mutta jäi vielä tarkistusvaiheeseen ja kirkon synodin päätettäväksi. Tarkistuksessa löytyi erikoinen virhe. Olimme käyttäneet siwandaa-sanaa, kun tarkoitus oli ylistää. Raamatunkääntäjät ihmettelivät sitä, sillä sana tarkoitti oikeasti säästämistä. Me ja aikaisemmat lauluntekijät olimme tietämättämme säästäneet Jeesusta, kun tarkoitus oli häntä ylistää. Tarkastajat vaihtoivat siwandaa-sanat simataa-sanoiksi, joten loppu hyvin, kaikki hyvin. Senegalin luterilaisen kirkon virsikirja, Safe le no kim cerceen, ilmestyi vuonna 1995.
Nicolasista kehittyi taitava lauluntekijä. Hänen tekemänsä Mbind ne Roog -laulu tuli tunnetuksi myös katolisen kirkon piirissä. Sitä laulettiin muun muassa silloin, kun paavi vieraili Senegalissa.
Nykyään Nicolas Sarr on tunnettu koko Senegalissa. Hänen laulunsa soivat sereerinkielisillä radiotaajuuksilla ja hänellä on vientiä erilaisiin juhliin ja musiikillisiin tilaisuuksiin. Hän kuitenkin jatkaa kirkon töissä musiikkisihteerinä, ja me olemme edelleen läheisiä ystäviä.
Mees Fee eli messu
Tehtäviini Senegalissa kuului musiikkityö paikallisista rakennusaineista liikkeelle lähtien. Jumalanpalvelusmusiikin kehittäminen oli yksi minun ja Nicolas Sarrin työn osa-alueista.
Kuuluin Senegalin luterilaisen kirkon liturgiatoimikuntaan. Siinä oli muina jäseninä muun muassa Kari Pöykkö ja silloinen kirkon presidentti Fulgence Ndour. Toimikunnassa kirjoitettiin messun liturgiatekstejä sereeriksi. Pohjana oli muiden kirkkojen messukaavat, myös paikallisväriä haettiin sanamuodoissa.
Fulgence oli taustaltaan katolinen, ja oli lapsuudessaan toiminut kuoripoikana eli messuavustajana katolisessa messussa, joten hän osasi messun latinaksi. Katolinen messu olikin vahvasti esillä työssämme.
Siihen aikaan ei vielä oltu Suomessa tehty messu-uudistusta, joten olimme monessa kohdassa edellä silloista Suomen uudistustyötä. Oli innostavaa saada olla mukana noissa keskusteluissa, itsekin opin paljon messun sisällöstä. Muistan Kari Pöykön opettaneen meitä, että ehtoollisen sakramentti oli messun tärkein kohta, mutta saarna oli messun kulminaatiokohta.
Olin jo kielenopiskeluvaiheessa laatinut messusävelmistön sereerinkielisiin sanoihin. Sävelmistö noudatteli yksinkertaisuudessaan sitä sävelmaailmaa, jota olin ollut oppimassa alusta asti Senegaliin tulomme jälkeen. Tuota sävelmistöä opetimme Nicolasin kanssa kirkon papeille ja seurakuntalaisille. Oli ihmeellistä, miten yksinkertaisesta Sanaan painottuvasta ”kenttäjumalanpalveluksesta” kehittyi seurakunnalle elävä tapa ilmentää uskoaan. Papin ja seurakunnan vuorolaulu istui paikalliseen tapaan helposti, olihan se heidän musiikki-ilmaisussaan muutenkin tapana.
Messu eli Mees fee, oli aina juhlatilaisuus. Siihen kuuluivat pappien hienot asut ja seurakunnan into osallistua menoon. Aina kun pappi sanoi, Herra olkoon teidän kanssanne tai Herra siunatkoon teitä, kansa vastasi yhteen ääneen, aamiin. Näinhän oli tapana tehdä myös tavallisissa arjen kohtaamisissa. Senegalilaiset ovat hyvin uskonnollisia ja eri uskontojen rinnakkaiselo oli luontevaa ja toista kunnioittavaa. Messun musiikkia johti aina kitara ja rummut. Paikalliset griotit saatettiin valjastaa säestyshommiin, ja se jo nosti messun juhlaluonnetta tavattomasti. Nykyään myös kuorot ovat mukana elävöittämässä messun kulkua.
Usein puhutaan siitä, että afrikkalaiset jumalanpalvelukset saattavat kestää tuntikausia. Tämä ei ole kokemukseni Senegalin luterilaisesta kirkosta. Messut olivat ytimekkäitä, eivätkä kestäneet paljon tuntia kauempaa. Pappien saarnat olivat kompakteja ja liittyivät hyvin kulloiseenkin kirkkovuoden kohtaan. Kerran sadeaikana, kun yöllä oli tullut oikein kunnolla vettä, lähdin kymmeneksi Fatickin kirkkoon. Yllätyksekseni Mees fee oli silloin jo loppumaisillaan. Seurakuntalaiset olivat raikkaana aamuna tulleet jo varhain kirkolle, joten messu oli alkanut jo ennen ilmoitettua aikaa.
Vielä yksi erikoisuus senegalilaisesta jumalanpalveluksesta. Kun lopussa luetaan Herran siunausta, niin seurakunta vastaa aamenalla jokaiseen siunauslauseeseen erikseen. Herra siunatkoon teitä ja varjelkoon teitä. Aamiin. Herra kirkastakoon kasvonsa teille ja olkoon teille armollinen. Aamiin. Herra kääntäköön kasvonsa teidän puoleenne ja antakoon teille rauhan. Aamiin. Kun messu päättyi, ihmiset kättelivät toisiaan ja totesivat: Mees fee a fela, pidin tästä messusta!
Senegal soi
Heti saavuttuamme Mbouriin alkoi naapurustostamme kuulua ääniä, joihin en ollut aiemmin törmännyt. Asuimme muslimikaupunginosassa ja lähes joka ilta jostain päin kuului muslimien rukouslaulua. Kyse ei ollut rukoushetkiin kutsusta: Allahu agbar-tyyliin, vaan rukouskokouksista, jossa wolofinkielellä resitoitiin rukouksia. Tämä tapahtui äänentoiston kautta, ja välillä tuntui kuin olisin rock-konsertissa. Kaiuttimet kiersivät ja säröinen laulu oli kuin parhaankin blues-laulajan valitusta. Saatoin yökaudet istua verannalla kuuntelemassa tätä menoa. Monia lähettitoveriamme tällainen häiritsi, mutta minusta siinä oli jotain kaunista, rock-sukupolven estetiikkaan sopivaa.
Fatickiin siirryttyämme uutena tuli vastaan griottien rummunsoitto. Se kaikui milloin mistäkin juhlasta kaupunginosamme taloista. Meidän lähellämme oli griotien, tarinankertojien ja rummunsoittajien talo, sieltä erityisesti kuului kutsuvasti rummun soitto. Tutustuin tuon kulmakunnan griottien johtajaan Omar Diagneen, kun hän tuli kauppaamaan minulle rumpuja. Niitä olivat tama, tungune, ndeer, talmbat ja niin edelleen. Omar oli alusta asti vilkas ja iloinen naapuri. Häneltä opin paljon sereerien perinteestä.
Rummut soivat aina erilaisissa tilaisuuksissa kuten häissä, nimenantojuhlissa, poikien ympärileikkausjuhlissa, politiikan tapahtumissa, metsästys- ja sadonkorjuujuhlissa. Rumpujen ääni alkoi kuulua jo aamulla ja sitä jatkui myöhään iltaan. Ihmiset kerääntyivät piiriin rumpaleiden ympärille ja taputtivat mukana. Soitto oli tarkkaan säädeltyä polyrytmistä kudosta. Välillä kuulijoiden joukosta erkani joku piirin keskelle pieneen soolotanssiin. Rumpalit seurasivat tanssijan liikeitä ja aksentoivat hänen liikkeidensä tahdissa. Sitten tuli toinen tanssija ja yritti voittaa edellisen tanssijan taidossa. Hiekka pöllysi ja ihmisten taputus ja nauru täytti ilman. Ilo oli korkeimmillaan!
Samoissa juhlissa saattoi myös soida kaiuttimista toinen musiikki. Senegalilainen popmusiikki oli jo tuolloin meidän aikanamme pitkälle kehittynyttä balax-musiikkia. Youssou Ndour, Orchestra Baobab, Ismael Lo ja Baaba Maal olivat pidettyjä, ei pelkästään nuorison parissa, vaan vanhempikin väki heitä mielellään kuunteli. Siellä ei ollut vahvasti sukupolvien välistä kuilua musiikkimakujen välillä, vaan kaikki kuuntelivat kaikkea. Eurooppalainen rock-musiikki ei kuitenkaan silloin, yli kolmekymmentä vuotta sitten, ollut alkuunkaan kiinnostavaa paikallisten mielestä.
Meidän pihaamme saattoi piipahtaa paikallinen trubaduuri, riitin soittaja. Riiti on kasikielinen jousisoitin. Hän soitti haikeaa sävelmää ja lauloi ylistyslaulua meidän esi-isillemme. Kuinka hän tiesi meidän taustoistamme mitään? Meille oli annettu senegalilaiset nimet. Minä olin Sombel Faye ja Kaija oli Khady Diouf, joten meillä oli sukunimiemme perusteella paljonkin sukua Senegalissa. Jopa kuningassukua! Niistä riitti kerrottavaa ja ylistettävää! Palkkioksi ylistyksistä ja kiitoksista annoimme sitten pienen summan riiti-miehelle.
Senegal soi aina, taukoamatta! Kirkon piirissä minun ja Nicolas Sarrin musiikkityö oli hyvin arvostettua. Luterilaisen kirkon yhteislauluperinne oli arvostettua katolistenkin parissa. Heillähän oli omat musiikkijuttunsa Keur Moussan luostarissa. Siellä soitettiin kora-harppua ja laulettiin liturgista musiikkia, mutta yhteinen seurakuntaveisuu ei ollut lähimainkaan niin voimakasta kuin luterilaisten parissa.
Nicolas Sarr jatkaa edelleen kirkon musiikkityössä. Hänellä on monia seuraajia lauluntekijöiden joukossa. Uusia lauluja ja virsiä syntyy. Nykyisiä tekijöitä en juurikaan tunne, paitsi Simon Senghorin, taiteilijanimeltään Don Simon. Hän on pastori Joseph Senghorin vanhin poika, koulutukseltaan muusikko ja on julkaissut oman levynkin.
Lopuksi vielä yksi muistelo Senegalin soinnista ja soimisesta. Oli ramadanin aika eli muslimien paastokuukausi, mutta silti oli juhlittava. En muista juhlan aihetta, ehkä nimenantojuhla. Mutta koko päivän Omarin griotit soittivat paahtavassa auringon paisteessa. Ihmettelin ystävälleni Omarille, että millä te näin paaston aikana jaksatte soittaa tunnista toiseen? Omar hiukan hiljensi ääntään ja vinkkasi silmää: Kyllä sitä jaksaa, kun välillä hiukan syö ja juo. Ja soitto jatkui!
Jaakko Löytty
(musiikkityötä Senegalissa vuosina 1988–1994)
Lähetysseuran työ Senegalissa alkoi vuonna 1974 eli 50 vuotta sitten. Tässä vuoden 2024 aikana julkaistavassa juttusarjassa muistellaan Senegalin työn vaiheita. Löydät juttusarjan aiemmat osat täältä.
