Paulinumin teologinen seminaari yhdistää Namibian luterilaisia kirkkoja. Lokakuun 18.–20. vietettiin seminaarin 50-vuotisjuhlaa, jota tahdittivat lukuisat kuorot ja reipas varainkeruu. Juhlaa vietettiin kampuksen amfiteatterin ylle levitetyn katoksen alla teemalla ”Yhdessä me loistamme”.
Paulinumilla on Namibiassa pitkä historia. Se on maan vanhin korkeakoulu.
Alkuaan Suomen Lähetysseuran työn tuloksena syntynyt Namibian evankelisluterilainen kirkko (Evangelical Lutheran Church in Namibia, ELCIN) ja Reinin lähetyksen työn tuloksena syntynyt ELCRIN (Evangelical Lutheran Church of the Republic of Namibia) kouluttivat pappinsa ja evankelistansa toisistaan erillään. ELCIN:n kirkolla oli oma Oniipassa toimiva seminaari, joka oli perustettu vuonna 1922. Ensimmäiset papit sieltä valmistuivat vuonna 1925. Myöhemmin tämä Oniipan pappiskoulu siirrettiin Elimin lähetysaseman yhteyteen.
Reinin lähetys alkoi kouluttaa evankelistojaan Karibibissa vuonna 1937. Nimeksi seminaarille annettiin Paulinum. Ensimmäiset evankelistat valmistuivat sieltä vuonna 1949 ja he saivat pian sen jälkeen pappisvihkimyksen.
Nykyinen seminaari on Elimin ja Karibibin koulutuskeskusten yhteensulautuma. Kahden luterilaisen kirkon yhteinen pappisseminaari aloitti toimintansa vuonna 1963, sai nimekseen Paulinum ja sen keskuspaikaksi tuli Otjimbingwe. Yhteisen seminaarin perustamisesta lähtien näiden kahden luterilaisten kirkon pappiskoulutus on tapahtunut saman katon alla, ensin Otjimbingwessä ja sitten myöhemmin Windhoekissa, jonne seminaari käytännöllisistä syistä siirrettiin vuonna 1997. Juhlan avajaispuheessa piispa Zephania Kameeta arveli, että jos yhteistyösopimuksen allekirjoittajat yhä eläisivät, olisi Namibiassa melkoisella varmuudella tänään vain yksi luterilainen kirkko. Piispa antoi näin haasteen kirkoille, jotka tulevat isännöimään Luterilaisen maailmanliiton yleiskokousta vuonna 2017.
Mukana maan vapautumisprosessissa
Nykyään Paulinum on ekumeeninen opinahjo, jossa on 45 opiskelijaa. Seminaari on vuosien myötä avautunut uusiin suuntiin. Opiskelijoita on Namibian lisäksi Botswanasta ja Angolasta, ja seminaari kouluttaa pappeja myös anglikaaneille ja kongregationalisteille.
Juhlapuheissa mainittiin toistuvasti luterilaisten kirkkojen avoin kirje Etelä-Afrikan pääministeri John Vorsterille vuonna 1971. Kirjeessä kirkon johtajat ilmaisivat tuolloin kantansa Etelä-Afrikan rotusortohallitusta vastaan. Kirjeen merkitys nähtiin avarasti, ei vain Namibiaa koskevana kannanottona, vaan koko maailman huomion kääntäjänä Namibian asialle. Kirjeellä oli suunnaton vaikutus maan vapautumisprosessissa. Puheissa korostettiin sitä, miten ajatus avoimesta kirjeestä alkoi itää Paulinumin opettajien ja opiskelijoiden keskuudessa. Juhlassa mukana näistä vuoden 1971 opiskelijoista olivat piispa Zephania Kameeta ja professori John Paul Isaak.
Suomen Lähetysseuran aluepäällikkö Maija Kuoppala viittasi omassa tervehdyksessään piispa Leonard Aualan muistelmakirjaan, jossa tämä kertoo pienenä poikana istuneensa kirkon lattialla todistamassa ensimmäistä pappisvihkimystä Oniipassa vuonna 1925.
– ”Voiko tällaista tapahtua meidän valtakunnassamme, voivatko nuo vastavihityt papit nyt kastaa, vihkiä avioliittoon ja jakaa pyhää ehtoollista? Pyhät asiat, voivatko ne tapahtua tavallisten ihmisten kautta”, pohti pieni poika 88 vuotta sitten. Tänään me tiedämme vastauksen: Jumala toimii juuri tavallisten ihmisten kautta, jotka ovat valmiita kuulemaan hänen ääntään ja palvelemaan hänen kansaansa. Juuri siitä Paulinumin teologinen seminaari on elävä todiste ja siksi se yhä olemassa, Kuoppala totesi.
Paulinumissa on vuosien saatossa työskennellyt myös monta suomalaista lähetystyöntekijää: Kalle Petäjä, Valde Kivinen, Birger Eriksson, Alpo Hukka, Seppo Löytty, Arvo Eirola, Juhani Kaipiainen, Rauha Voipio ja Pauliina Hatakka.
Sade siunasi juhlan
Juhlajumalanpalveluksessa saarnasi emerituspiispa Johannes Sindano. Koko aamun tummia pilviä oli kerääntynyt taivaalle, ja kun saarna alkoi, kevättuuli riepotteli telttakatoksen helmoja. Sitten tuli sade, jota on paljon rukoiltu Namibiassa. Kun ensimmäiset pisarat tipahtelivat, nousi juhlakansan huulilta kiitoskohahdus. Sade oli kuin rukousvastaus ja taivaan aamen juhlallisuuksille. Tästä oli hyvä suunnata katseet myös tulevaisuuteen ja seminaarin uusiin haasteisiin.
Teksti ja kuvat Ossi Kuoppala
