Viron evankelisluterilaisen kirkon uusi arkkipiispa Urmas Viilma asetetaan virkaansa 2. helmikuuta. Lähetysseuran vt. toiminnanjohtaja Rolf Steffansson osallistuu virkaanasettajaisiin.
Vasta nelikymppinen Viilma on ehtinyt tehdä jo yli kaksikymmenvuotisen työuran kirkossa. Hän kertoo olleensa aina ”nuorin” lähes kaikessa. Itse hän ei ole kristitystä perheestä vaan oli 15-vuotias käydessään ensimmäistä kertaa elämässään kirkossa – kirkossa, joka toimi museona. 19-vuotiaana hänet vihittiin diakoniksi eli apupapiksi.
– Virosta puhuttaessa käytetään paljon sanaa maallistunut, koska vain noin 16–17 prosenttia väestöstä on aktiivisia kirkossakävijöitä. Kirkon jäsenmäärä on pysynyt kuitenkin melko vakaana. Tuo aktiivisten prosenttimäärä saattaa olla samaa luokkaa Suomessakin. Suomessa enemmistö väestöstä kuitenkin kuuluu vielä kirkkoon, joten todellinen kuva ei näy samalla tavalla. Kirkko on riskibisnes, Urmas Viilma arvioi.
Viron kirkossa on 167 seurakuntaa ja 140 pappia. Luterilaisia on noin yhdeksän prosenttia väestöstä.
Pastori hoitaa usein kaiken kirkon siivoamisesta ja lämmittämisestä jumalanpalvelusiin. Muita palkattuja työntekijöitä ei ole. Seurakuntien voimavarat eivät riitä paljon muuhun kuin jumalanpalvelusten hoitamiseen, esimerkiksi nuorisotyötä ei kaikkialla tehdä. Pyhäkoulu- ja musiikkityötä tehdään vapaaehtoisvoimin, mutta kun tavalliset ihmiset joutuvat tekemään kahta tai kolmeakin työtä elääkseen, ei heillä ole aikaa seurakunnalle kuin sunnuntaisin.
Perhetyöstä tuli ilmiö
– Lähettäkää meille apuvoimia, tuleva arkkipiispa pyytää suomalaisilta.
Suomen Lähetysseuralla on Virossa seitsemän työntekijää. He ovat mukana seurakuntien maallikkokoulutuksessa, lapsi- ja nuorisotyössä, musiikkityössä, vammaistyössä sekä perhetyössä. Erityisesti kirkon perhetyö sai viime vuonna paljon huomiota ja Lähetysseuran työntekijä Pia Ruotsala sai kirkolta Vuoden teko -palkinnon perhetyön kehittämisestä.
Suomen Lähetysseura ja Viron evankelisluterilainen kirkko solmivat yhteistyösopimuksen vuonna 1998. Ensimmäiset työntekijät lähetettiin vuonna 2003.
– Neuvostoajan perintönä virolaiset ovat tottuneet siihen, että valtio vastaa sosiaalityöstä, koulutuksesta ja terveydenhoidosta. Ja niin se tekeekin. Kirkon on turha yrittää kilpailla valtion kanssa samalla alueella olemattomine resursseineen. Mutta jos yhteiskunta jättää jotain tekemättä, silloin kirkko voi yrittää paikata aukkoa. Perhetyössä oli tällainen aukko, ja kun kirkko alkoi sitä tehdä, se suorastaan räjähti esille.
Papin palkka puolet opettajan palkasta
Virolaisten maaseurakuntien jumalanpalveluksissa käy vähän väkeä. Ei pelkästään maallistumisen vuoksi, vaan siksi, että maaseudulla on yleensäkin vähän väkeä. Ihmiset ovat muuttaneet kaupunkeihin ja paljon myös ulkomaille. Maaseudun palvelut ovat hävinneet. Lisäksi on suuri joukko, joka käy töissä Suomessa, vaikka virallisesti asuukin Virossa. Kaupunkiseurakunnissa sen sijaan kirkossa käy väkeä, lapsiakin.
Papin palkka riippuu seurakunnasta. Parhaimmillaankin se on vain puolet opettajan palkasta, vaikka papeillakin on korkeakoulukoulutus.
Kirkot ovat huonossa kunnossa, mutta valtio ei anna varoja kirkkojen kunnostamiseen. Se vähä raha, mitä seurakuntalaisilta tulee, menee kirkkorakennusten ylläpitoon.
Niillä seurakunnilla menee paremmin, missä pastori on lähtenyt ulos kirkosta ja pääsyt yhteistyöhön esimerkiksi koulun, lastentarhan tai musiikkikoulun kanssa tai on muuten tunnettu hahmo yhteisössään. Siksi monet papit ovat mukana kunnallispolitiikassa, niin oli Urmas Viilmakin 16 vuoden ajan.
Hän myös toimi 20 vuotta opettajana lukiossa ja sai sitä kautta paljon nuoria mukaan rippikouluun. Yleensä rippikoululaiset Virossa ovat jo keski-ikäisiä, jotka etsivät vastauksia elämänkysymyksiinsä.
Useimmissa seurakunnissa ei ole resursseja tehdä nuorisotyötä, eikä seurakunnissa ole mukana nuoria. Nuoret eivät totu käymään kirkossa, eivätkä saa tietoa kristinuskosta koulussakaan. Vapaaehtoista uskonnonopetusta on vain kahdessa prosentissa kouluista. Urmas Viilma onkin huolissaan siitä, minkälaisen arvopohjan saavat nyky-Viron nuoret, tulevaisuuden päättäjät.
Kirsi Elo
