Meissä jokaisessa asuu ajatus elämän jatkumisesta ja tulevaisuuden varmistamisesta. Haluamme suunnitella varman päälle omaa ja lastemme elämää, kokea turvallisuutta ja levollisuutta huomisen suhteen.
Elämämme on kuitenkin järkkynyt pahasti viime viikkoina. Se, mikä oli itsestään selvää vielä tammikuussa, on täysin epävarmaa tänään.
Omalla kohdallani sain kokemuksen elämän epävarmuudesta vuonna 2009, kun palasin työmatkalta Etelä-Amerikasta ja jouduin Jorvin sairaalaan eristykseen sikainfluenssan ja keuhkokuumeen takia. Elämä pysähtyi kerralla. Oli vaikea ajatella tulevaisuutta. Lähinnä mielessä oli hauras toive: jospa tästä vielä selviäisi. Se hetki pitkän sairaalassa olon jälkeen, kun lääkäri antoi luvan lähteä kotiin, oli taivaallinen kokemus. Tuntui hyvältä, vaikka kotona makasin sängyssä useita viikkoja. Kun vielä kotona iski jälkitauti, toivottomuus oli massiivinen.
Olen kahviaddikti, ja muistan edelleen sen aamun, kun viikkojen sairastamisen jälkeen teki yhtäkkiä mieli kahvia. Tiesin silloin selviäväni! Jos kahvi maistuu, niin elämä voittaa!
En moneen viikkoon jaksanut lukea mitään, ja ajattelun taso vaihteli sekaisesta harhaiseen – epämääräisiä unia ja harhakuvia. Muistan kuitenkin miettineeni, että mitähän Paavali tarkoitti sanoessaan:
Älkää mistään murehtiko, vaan kaikessa saattakaa pyyntönne rukouksella ja anomisella kiitoksen kanssa Jumalalle tiettäväksi, ja Jumalan rauha, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi, on varjeleva teidän sydämenne ja ajatuksenne Kristuksessa Jeesuksessa. Fil. 4:6-8.
Olen palannut viime viikkoina usein noihin vuoden 2009 hetkiin ja ollut kiitollinen, että olen pysynyt terveenä nyt koronaviruksen aikana Thaimaassa. Silti olen tietoinen, ettei elämä ole itsestään selvää eikä kukaan meistä voi kehua olevansa immuuni koronalle. Huomaan itsekin lukevani netistä aamuisin, kuinka monta uutta tartuntaa on tullut Suomessa ja Thaimaassa. Samalla koen syvää kunnioitusta viranomaisia kohtaan heidän tiukoista ohjeistaan ja arvostan terveydenhoitohenkilökuntaa, joka tekee arvokasta työtä isojen riskien alla.
Raamatun ajatus siitä, ettei pitäisi mistään murehtia, on iso haaste meille itseriittoisuuteen kasvaneille. Varsinkin nyt, kun koronan todellisuus tunkee kaikkeen elämäämme emmekä tiedä, miten pitkään tätä vielä jatkuu. Silti lupaus on olemassa: voimme viedä huolemme ja pelkomme Jumalan tietoon – ihan omin sanoin ja vaikkei aina sanojakaan löytyisi. Meille luvataan Jumalan rauha.
Tuota rauhaa kaipaamme sisäiseen elämäämme. Se ei aja meitä paniikkiin vaan saa toimimaan lähimmäisemme hyväksi – teoin ja sanoin. Siitä rauhasta sain pienen pilkahduksen Jorvin tehohoidossa, vaikka tulevaisuus näytti epätoivoiselta. Samaa olen kokenut viime aikoina, kun olen pitänyt yhteyttä Lähetysseuran Mekongin kumppaneihin, kuunnellut heidän haasteitaan ja kun olemme miettineet, mitä voisimme tehdä lievittääksemme ihmisten mielen valtaavaa tuskaa ja pelkoa.
Valmiita vastauksia ei ole, mutta mahdollisuuksia tehdä hyvää on valtavasti – koronasta huolimatta. Puhumattakaan siitä rauhasta, joka meille on luvattu!
Teksti ja kuva: Olli Pitkänen, Lähetysseuran Kaakkois-Aasian aluepäällikkö
