Elämä pandemian keskellä Nepalissa on jatkunut nyt 18 kuukautta. Kun aloin kirjoittaa tätä Rakas päiväkirja -sarjaa vuosi sitten, elettiin Kathmandussa ensimmäisen korona-aallon kourissa, epävarmuuden keskellä. Olin itse juuri sairastunut tautiin.
Nyt maassa on jo opittu elämään uudessa normaalissa, vaikkakin alituisesti muuttuvien sääntöjen keskellä. Vielä viime viikolla kulkuneuvoilla ei saanut ajaa Kathmandun kaduilla kello kahdeksan jälkeen, nyt jälleen saa, mutta koulut pysyvät suljettuina.
Suuri muutos katukuvassa on, että siellä täällä ympäri kaupunkia näkee satojen metrien pituisia kiemurtelevia ihmisjonoja. Ne eivät ole ruokajonoja, kuten viime vuoden ensimmäisen sulkutilan aikaan, vaan rokotejonoja. Täälläkin rokotekampanja etenee, vaikkakin valitettavan hitaasti – täyden sarjan on saanut noin 15 prosenttia maan 30-miljoonaisesta väestöstä.
Eläessäni Nepalin pandemian keskellä olen ehtinyt käymään läpi kaikki surun ja kriisin vaiheet. Pandemian alussa tuli shokki: onko kukaan turvassa, palaammeko enää ikinä normaaliin elämään? Sitten oli vuorossa viha: miksi virus ei hitto vie katoa ja miksi valtiot toimivat sen edessä niin hitaasti!
Välillä iski myös jossittelu: olisiko minun kuitenkin turvallisempaa elää pandemian keskellä Suomessa kuin kehitysmaassa? Tutuksi tulivat myös masennus ja alistuminen: tällaista yksinäistä eristystä elämä tulee nyt sitten olemaan vielä varmasti kuukausia ja vuosia.
Tekikö korona meistä itsekkäämpiä?
Lopulta mukaan on tullut myös surun viimeinen vaihe, hyväksyntä. Uuteen normaaliin tottuu, kaiken kriisinkin keskellä. Aika ajoin pystyy jo katsomaan tulevaisuuteen, suunnittelemaan elämää pidemmälle kuin kahden viikon päähän.
Silti vaikeinta koronapandemiassa on, että uusia tartunta-aaltoja tulee ja niiden myötä uusia vastoinkäymisiä. Ja palaan jälleen surun vaiheissa takaisin vihaan ja masennukseen. Avustustyöntekijät eivät ole säästyneet koronalta: eilen kuulin ystäväni vakavasta koronasairastumisesta, tänään kollegan. Moni on sairastunut Nepalissa jo kahteen kertaan. En tule ikinä unohtamaan pandemian keskellä kathmandulaissairaaloissa viettämiäni lohduttomia hetkiä.
Toivoisin, että olisimme oppineet kriisin keskellä epäitsekkyyttä ja empatiaa, katsomaan vähemmän omaan napaan. Olen joutunut pettymään: länsimaiden rokotehamstraus on surullinen esimerkki siitä, kuinka rikas pohjoinen kulkee yhä köyhän etelän edellä. Suomessa puhutaan jo kolmansista rokoteannoksista, kun Nepalissa valtaosa ei ole saanut vielä edes ensimmäistäkään.
Nepalille kriisistä jää käteen syvenevä köyhyys. Yrityksiä kaatuu laajojen yhteiskunnan sulkujen alle, köyhistä tulee köyhempiä työttömyyden kasvaessa ja heikoimmassa asemassa olevat pikkulapsista lähtien näkevät nälkää. Etenkin köyhimpien perheiden lapset jäävät jälkeen koulutiellä, sillä heillä ei ole varaa tai osaamista pysyä virtuaaliopetuksen kelkassa mukana. Pieniltä lapsilta jää saamatta elintärkeitä rokotuksia, kun terveyssektorin rahkeet riittävät vain koronaan.
Toivon viestejä
Saan nepalilaiselta kumppanijärjestöltämme valoisan viestin, jossa kerrotaan alakastisten dalitkylästä ja sen eräästä maanviljelijäperheestä. Perheenäiti Sushila Nepali on ensimmäisenä kylän naisena saanut yhteisomistuksen maahansa aviomiehensä kanssa, pandemian keskellä! Tämä on iso uutinen, sillä patriarkaalisessa yhteiskunnassa maanomistajuus periytyy isältä pojalle, kun pelloilla työskentelevät naiset jäävät omaisuuden ulkopuolelle.
Saan tärkeän muistutuksen, että hyvä työ paremman maailman puolesta jatkuu, kaiken henkilökohtaisen ja kollektiivisen surun keskellä. Saan myös toisenlaisen toivoa tuovan viestin, nimittäin tekstiviestin Suomesta: rakkaan ystäväni vauva on saanut nimen.
Toivon, että pystyisimme jälkikäteen kertomaan tälle vauvalle ja muille uusille elämän aluille toisenlaista tarinaa tästä koetusta pandemiasta. Siitä, kuinka opimme pitämään huolen toisistamme ja maailman heikoimmista.
Ja huomaan taas olevani surun viimeisessä vaiheessa. Hyväksyen pandemian tuomat haasteet, katsoen kohti parempaa tulevaisuutta.
Kirjoittaja: Mimosa Hedberg
Olen kirjoittanut Rakas päiväkirja -juttusarjaa nyt vuoden verran pandemian keskeltä Nepalista. Jatkossa sarja laajentuu koskemaan koko maailmaa, kun työkaverini eri maista jakavat omia päiväkirjamerkintöjään saman blogin muodossa!
