On vaikeaa suhtautua ihmisiin, jotka pyytävät rahaa. Se tuntuu hankalalta jo Suomessa, ja Tansaniassa tilanne ei ainakaan helpotu – rahanpyytäjiä on enemmän, ja usein kaduilla kerjäävät lapset.
Jokainen kehittyvässä maassa matkaava kohtaa köyhyyden silmästä silmään, kun ensimmäinen rahanpyyntö tulee. Silloin täytyy päättää, miten toimia. Antaako rahaa joillekin, jokaiselle, vai ei kellekään. Pyytäjiä riittää, ja rakenteellinen köyhyys jatkuu vaikka turisti jakaisi auliisti kaiken käteisensä.
Pitkään kehittyvässä maassa asuvat tekevät kukin omia linjauksiaan. On helpompi toimia kerrasta toiseen saman periaatteen mukaisesti. Silloin jokaista tilannetta ei tarvitse pohtia erikseen. Lähipiirissäni osa antaa rahaa vain vammaisille aikuisille, osa lahjoittaa ainoastaan järjestöjen kautta ja jotkut kantavat pieniä pähkinäpusseja mukanaan antaakseen syötävää.
Rahaa vai ruokaa
Otin alussa tiukan linjan. En antanut kellekään mitään – työskentelin eriarvoisuuden poistamiseksi, ja se saisi riittää. Kirkkoni diakoniatyöntekijän mukaan moni rahaa pyytävä lapsi vie tuottonsa järjestäytyneelle aikuisporukalle. Kerran seurasin vierestä, kun hän tarjoutui viemään kerjäävät lapset syömään, mutta nämä eivät suostuneet. ”Tästä sen huomaa”, hän sanoi.
Seuraavaksi siirryin pähkinäpussilinjalle. Olivatpa kerjäämisen taustasyyt mitä tahansa, syötävä ei ikinä mene hukkaan. Aloin myös auttaa valikoituja tuttuja esimerkiksi sairaalakuluissa tai muissa arjen yllättävissä menoissa.
Nyt linjaukseni on selvä, mutta tilanteet saattavat silti ahdistaa. Lienee inhimillistä, ettei eriarvoisuuden kohtaamiseen turru. Silti se kuormittaa. Kaikista eniten hermoilleni käyvät pienet koululaiset, joihin törmään päivittäin matkalla toimistolle. Usein he huikkaavat: ”Give me my money!”
Totuus lapsen suusta
Jos olen tarpeeksi turhautunut, pysähdyn ja käyn swahiliksi läpi, miten rahaa saadaan: ensin käydään peruskoulu, sitten opiskellaan lisää, saadaan työpaikka, ja tadaa, rahaa alkaa tulla! Tämä etuoikeutetun valkoisen maahanmuuttajan purkaus on toki sekä lapsellinen että harhaanjohtava. Osalla lapsista ei ole varaa tai mahdollisuutta opiskella, ja Tansaniassa moni koulutettukin nuori jää työttömäksi.
Ja itse asiassa nämä lapset ovat oikeassa. Maailman Kuvalehti selvitti taannoin, miten rahavirrat liikkuvat rikkaiden ja köyhien maiden välillä. Kävi ilmi, että kehitysyhteistyönä ja muina rahoituksina globaaliin etelään annetaan 2 biljoonaa dollaria vuosittain, mutta lainalyhennysten, verovälttelyn ja muun suhmuroinnin tuloksena länsimaat saavat köyhistä maista vuosittain noin 5 biljoonaa dollaria.
Numerot vetivät hiljaiseksi. ”Give me my money” on tansanialaiselta lapselta täysin oikeutettu pyyntö.
Kuva ja teksti: Virve Rissanen
Kirjoittaja asuu Tansaniassa ja työskentelee itäisen ja eteläisen Afrikan viestinnän asiantuntijana.
