Viikon reitti
Ma Tukholma – Trosa 75 km, ti Trosa – Norrköping 111 km, ke Norrköping – Mjölby 72 km, to Mjölby – Gränna 68 km, pe Gränna – Hestra 100 km, la Hestra – Torup 76 km, su lepopäivä. Poljettuja kilometrejä yhteensä 502.
Mukkelis makkelis
Maanantaiaamuna purkautui Viking Linen autokannelta Tukholman satamalaiturille autojen lisäksi neljä polkupyöräilijää kukin omille retkilleen. Minä suuntasin Södermalmin läpi kohti etelää. Ja mikäs oli polkiessa, kun vilkkaille kaduille on luotu hyvin toimiva pyörätieverkosto.
Poljettuani ehkä noin kilometrin näin pyörätien viereisellä jalkakäytävällä mielestäni tutun kaverin vuosikymmenien takaa. Hiljensin vauhtia varmistuakseni, että kyseessä todella oli tuo kaveri ja – hups keikkaa – löysin itseni ketarat levälläni maasta pyörän kolistessa samalla katuun. Miestä katsellessani en ollut huomannut, että pyörätien ja jalkakäytävän välissä oli matala koroke, johon olin törmännyt.
Onni onnettomuudessa oli, että sekä polkija että pyörä olivat vahingoittumattomia. Nolona paikalta poistuessani pohdin, että huonolla onnella olisi vaikka käsi – ja sen myötä koko reissu – voinut katketa heti alkuunsa. Hyvä muistutus tarkkaavaisuuden tärkeydestä. Eikä tuo mies edes ollut luulemani kaveri.
Köpiksestä Köpikseen
Kaatumiseni sattui Götagatanilla. Etelään suuntaavan kadun nimi kertoo, että sitä pitkin on kuljettu ja kuljetaan Sveanmaalta sijaitsevasta Tukholmasta kohti toista Ruotsin historiallista sydänaluetta ja maakuntaa Götanmaata. Näiden maakuntien alueella poljin kuluneen viikon.
Jokainen laivalla Tukholmaan saapunut tietää, että toisin kuin Helsinki, Tukholma sijaitsee syvällä sisämaassa pitkän vuonon perukoilla. Itselleni uusi asia oli, että rannikko Tukholmasta etelään on myös täynnä pitkiä merenlahtia. Niinpä sain polkea kaksi ensimmäistä päivää kauniisti kumpuilevassa ja vehmaassa maalaismaisemassa, jossa aika ajoin esiin pilkahti auringossa kimmeltävä meri. Sattuipa reitille yksi lossimatkakin.
Suomen kielessä on sana kauppala, vaikka sellaisia ei enää kuntamuotona olekaan olemassa. Ruotsissa vastaava sana on köping, joka siis viittaa paikkakuntaan, jolla aikoinaan on ollut privelegio kaupalliseen toimintaan, mikä ei suinkaan ollut sallittua joka kylässä. Reitilleni osui neljä kaupunkia, jotka kantavat tuota historiallista etuoikeuttaan nimissään: Nyköping, Norrköping, Linköping ja Jönköping. Poljin siis Köpiksestä Köpikseen, vaikka en ole vielä edes ehtinyt Tanskaan.
Siirtolaisia ennen ja nyt
Toisen päivän aikana reitti nousi meren tuntumasta vähän ylemmäs ja saavuin Norrköpingiin, jossa majoituin retkeilymajaan (vandrarhem) kuten muutamassa muussakin paikassa viikon aikana. Hostelli oli laitakaupungilla alueella, jonka naapurusto oli enimmäkseen 1950-luvun hyvin hoidettuja pieniä ruotsalaisia omakotitaloja. Yksikerroksinen mutta melko suuri majatalo sopi hyvin alueen arkkitehtuuriin ja sen yhteydessä oli laaja puutarhamainen piha. Siellä oli kyllä myös lasten leikkitelineitä, joista kuitenkin näki, että niitä ei ollut vuosiin käytetty. Sen sijaan pitkin pihaa – myös leikkitelineiden luona – oli lukuisia lasipurkkeja täynnä tupakan tumppeja. Mistä moinen?
Illan kuluessa hostellin pihapiiri täyttyi autoista. Rekisterikilvet olivat pääasiassa virolaisia ja puolalaisia. Unkariakin kuulin jonkun puhuvan. Autoista ei noussut yhtään naista, vaan siirtotyöläismiehiä eri maista. Kokattuaan illallisensa he kokoontuivat pihalle pieniin ryhmiin turisemaan ja tupakoimaan.
Kun menin omaan huoneeseeni, havahduin siihen, että kadun toisella puolella olevan omakotitalon kuistilla riippui pieni Suomen lippu. Mahtoiko tuon talon omistaja aloittaa uransa siirtotyöläisenä Ruotsissa 1950-, 60- tai 70-luvulla kuten sadat tuhannet suomalaiset tuolloin tekivät? Monet heistä asuivat alkujaan erilaisissa asuntoloissa. Kuinka vähän onkaan aikaa siitä, kun Suomi oli köyhä maa, josta suuret määrät kouluttamatonta väkeä lähti siirtotyöläisiksi Ruotsiin. Tänään maassa asuu yli 700 000 suomalaista ja heidän jälkeläistään.
Riimukivien kertomaa ja upea Vättern
Norrköpingistä matka jatkui avarissa ja vauraissa maalaismaisemissa, joissa pellot hohtivat – osin puituina, osin vielä puimattomina – loppukesän keltaista ja okraa. Mjölbyssä vietetyn yön jälkeen huomasin tien varressa kyltin ”Röksten 1”. Se täytyisi nähdä.
Kyseessä on Ruotsin suurin riimukivi. Riimukiviä on maassa yli 3000 ja ne ovat peräisin ns. viikinkiajalta n. 800–1000 jKr. Riimukiviin ajan ihmiset kirjasivat omaa historiaansa sekä aikansa uskomuksia ja mytologiaa. Tutkijat pystyvät tulkitsemaan suurimman osan riimukirjoituksista, mutta osa on edelleen arvoituksia.
Rökstenin pystytti 800-luvun alussa eräs mies kuolleen poikansa muistolle. Kiven välittömässä läheisyydessä sijaitsee kirkko ja onpa siellä ollut luostarikin. Kirkot ja luostarithan rakennettiin aikoinaan paikoille, jotka olivat alueen asukkaille joko pyhiä tai muutoin merkittäviä. Näin tapahtui myös Rökstenin kohdalla.
Jonkun matkaa Rökstenistä poljettua avara peltomaisema vaihtui lehtomaiseksi metsäseuduksi, kunnes yhtäkkiä silmien eteen avautui upea Vättern järvi. Ruotsihan ei ole mikään tuhansien järvien maa, mutta sen kahdessa suuressa järvessä, Vätternissä ja Vänernissä, on enemmän vettä kuin Suomen järvissä yhteensä. Syvyyttä siis riittää.
Jos joskus autoilet Vätternin itärannan läheisyydessä, kannattaa ehdottomasti poiketa moottoritieltä läheiselle vanhalle rantatielle, joka on myös maisematieksi merkitty. Samalla kannattaa vierailla viehättävässä Grännan kaupungissa, jonka rakennuskanta on pääosin 1700- ja 1800-luvuilta. Itse yövyin 150 vuotta vanhassa pikku talossa.
Suomalaiseen maisemaan
Nykytekniikan eräs mukava puoli on, että reissuilta voi soittaa ilmaiseksi internetin välityksellä kuvapuheluita. Päivän päätteeksi aina tavataankin vaimoni Minnan kanssa kuvapuhelimessa ja kerrotaan kuulumiset. Kun torstai-iltana istuin majapaikkani terassilla Grännan kaupungissa vehreää luontoa ja Vätternin kauneutta ihastellen, totesin Minnalle, että nyt koen tulleeni ulkomaille. Maisema ja luonto ovat niin erilaisia kuin kotona. Seuraava päivä osoitti sanani kuitenkin luuloksi vain.
Aamulla poljin 40 km Grännasta Jönköpingiin, joka sijaitsee Vätternin eteläkärjessä. Maisema oli juuri tuota illalla ihastelemaani kumpuilevaa maalaismaisemaa, jossa peltojen ja jalopuumetsien lisäksi oli myös suuria hedelmätarhoja. Jönköping itsessään on ikään kuin kattilan pohjalla korkeiden kukkuloiden ympäröimänä ja kilometrinen hiekkaranta tarjoaa kaupunkilaisille etelän lomatunnelmaa omassa kotikaupungissa.
Kaikki tämä muuttui, kun matka jatkui lounaan jälkeen Jönköpingista eteenpäin. Poljettuani useita kilometrejä pienellä vaihteella ylös kaupungin katuja saavuin mäntykankaalle, jollaisia Suomessa näkee kaikkialla. Tämän jälkeen mäkisessä maastossa vaihtelivat synkät kuusikot, läpikäymättömät sekametsät, suot sekä mäntykankaat kanervineen. Ei avaria peltomaisemia vauraine maalaistaloineen, ei jalopuisia lehtoja joihin olin tottunut edellisinä päivinä. Siellä täällä karjatila, jonka viljelykset kasvoivat lähinnä heinää lehmien syödä. Enimmäkseen asumatonta korpea. Jokunen kaupunki toki, joukossa autonrenkaistaan kuuluisa Gislaved, Ruotsin Nokia.
Tätä korpea riitti sitten kaksi päivää lähes tänne Torupiin saakka, jossa tätä blogia nyt sunnuntaina kirjoitan. Tassemark sanoisi ruotsalainen.
Kirkossa
Minä tykkään käydä kirkossa. En siksi, että niin tulisi tehdä, vaan siksi, että tykkään siitä. Niinpä olen rakentanut matkani siten, että sunnuntait ovat lepopäiviä. Se mahdollistaa etsiytymisen johonkin jumalanpalvelukseen. Samalla keho saa tarvitsemaansa lepoa – varsinkin jalat ja niiden väli.
Tämän lepopäiväni ”kotini” on Torupin taajaman vuonna 1835 rakennetussa kestikievarissa. Kievari on ollut osa ns. Nissestigeniä, ikivanhaa kauppatietä, joka johtaa Jönköpingistä etelään aina Halmstadiin saakka.
Kievarin läheisyydessä on suurehko Torupin seurakunnan pääkirkko. Sen verran vähäiseksi on väki kirkon menoissa täällä(kin) käynyt, että tuossa suuressa kirkossa ei tänä sunnuntaina ollut kirkonmenoja lainkaan. Niinpä patikoin 5 kilometrin päähän Rydöbrukin kappelille, jossa oli messu. Samalla sain kävelystä hyvää palauttavaa liikuntaa pyöräilyn vastapainoksi.
Jumalanpalvelus on siitä hieno juttu, että se on kaikkialla maailmassa sama. Siihen on helppo liittyä, olitpa sitten missä päin maailmaa tahansa. Erityisen helppoa se on täällä Ruotsissa, jossa liturgia on kuta kuinkin sama kuin Suomessa ja myös monet virsimelodiat ovat tuttuja. Mutta kyllähän se vähän kulkijaa surettaa, kun meitä oli paikalla 12 harmaapäistä seurakuntalaista, minä joukon nuorimpana. Väistämättä mieleen nousee ajatus, että vieraillessaan aiemmin kuvaamallani Rökstenillä, jossa riimukivi ja kirkko seisovat vierekkäin, nuoremman polven ihminen saattaa niputtaa ne mielessään yhteen ja todeta: ”Kas, mielenkiintoista. Kaksi menneisyyden muistomerkkiä”.
Kuinka olla relevantti tässä ajassa? Sitähän me nyt kirkossa kipuilemme.
Pinna poikki
Siitä pinnasta. Teen matkaa kymmenen vuotta vanhalla retkipyörällä. Laitatin uskollisen ratsuni priimaan kuntoon pari viikkoa ennen lähtöäni. Haagan pyörähuollon irlantilainen Adrian pani parastaan. On uudet ketjut, vaijerit, jarrupalat, takarattaat, kammet jne. Mutta kiekkoja eli vanteita ei vaihdettu. Osin siksi, että takakiekko, joka takana olevan lastin vuoksi joutuu erityiselle rasitukselle, oli uusittu toissa kesänä ja arvelin siinä kyllä pinnojen pitävän.
Eipä pitänyt. Keskiviikkona eräästä risteyksestä lähtiessä, vasemmalle jyrkästi taittaessa pyörästä kuului kova paukahdus. Meno seis ja asiaa tutkimaan. Takapyörästä pinna poikki.
Katkennut pinna ei välittömästi estä matkan tekoa. Mutta vähitellen se aiheuttaa vanteen vääntymistä. Se taas vaikuttaa ajomukavuuteen ja ennen kaikkea takapyörässä aiheuttaa vääntöä vaihteisiin ja jarruihin. Ja kun yksi pinna on katkennut, pian katkeaa lisää.
Pinnan katketessa olin maaseudulla ja arvelin, että noilta tienoilta ei oikeanlaista korjaamoa löytyisi. Internet vahvisti arveluni ja niinpä etsin korjaamoita seuraavasta isommasta kaupungista eli Jönköpingistä, jonne saapuisin perjantaiaamuna. Sieltähän niitä löytyi, muutama myös mukavasti aivan reittini tuntumasta. Lähetin kolmelle korjaamolle sähköpostia ja kahdelta sain kutsun tulla käymään. Sain sitten sovittua tarkan ajan perjantaille siten, että tuon pyörän korjattavaksi klo 10 ja saan sen korjattuna klo 12, jolloin pysähdys ei aiheuta viivästyksiä matkaani. Mainiota palvelua. Nyt on taas kulkupelini kunnossa ja polkeminen huoletonta – toistaiseksi, sanon, ja koputan puuta.
Kohti Tanskanmaata
Ruotsi on nyt siis koko lailla taputeltu tämän matkan osalta. Tai onhan tässä vielä edessä Skåne. Mutta sehän ei oikeastaan olekaan Ruotsia. Tai ainakin se on sitä vähemmän kuin Suomen Turku. Ai kuinka niin? Siitä kerron sitten ensi viikolla.
Teksti ja kuvat Mauri Vihko
———————-
Voit seurata matkani edistymistä viikoittain tällä alustalla ilmestyvästä blogistani. Samalla tänne linkittyy tarinoita ilmastonmuutoksesta ja siitä, mitä itse kukin voi omalla kohdallaan tehdä ilmastonmuutoksen hidastamiseksi. Tähän minun matkaani liittyen voit olla mukana istuttamassa metsää Tansaniaan tekemällä lahjoituksen, johon ohjeet ovat ohessa.
Auta istuttamaan puita – Lahjoita tästäKlikkaa lisätietoa oheisesta kuvasta (kuvaesitys etenee nuolinäppäimin):
Lue lisää:
Kaikki Maurin blogit
Kolme syytä, miksi kristittyjen tulee toimia ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi
#MauriPolkee
