Zimbabwe on hauraassa tilanteessa oleva maa, jossa Suomen Lähetysseuran kumppanijärjestö Jairos Jiri Association puolustaa syrjittyjen vammaisten ihmisten osallisuutta ja oikeuksia paikallisissa yhteisöissä.
– Näytä meille, näytä meille sininen palikka. Kylläpä hän on, kylläpä hän onkin taitava!
Laulua, riemua, kirkkaita ääniä. Lapsi seisoo keskellä piiriä, jonne siirtyminen vie häneltä tovin. Hän nostaa vuorotellen erivärisiä palikoita ilmaan. Kun oikea väri kohoaa, kaikki iloitsevat onnistumisesta. Lasten silmissä on valo. Sillä valaisisi osan pimeää.
Olemme eteläisessä Afrikassa sijaitsevassa Zimbabwessa Bulawayon päiväkodissa, jossa vammaiset ja vammattomat lapset leikkivät ja oppivat yhdessä.
Uutisointi Zimbabwesta Robert Mugaben valtakauden jälkeen ei ole juurikaan muuttanut sävyään. Maa on kriisiytynyt entistä pahemmin, elionolot ovat kaventuneet ja hyvinvointi vaarantunut. Ilmastonmuutoksen seurauksena kuivuus pahenee, rajut luonnonilmiöt lisääntyvät ja nälänhätä uhkaa.
Yhteiskunnan tila ja ympäristötekijät heijastuvat myös vammaisten asemaan ja heidän oikeuksiensa toteutumiseen. Zimbabwessa elää jonkinasteisen vamman kanssa arviolta noin seitsemän prosenttia väestöstä.
– Yhteiskunnassa ei ymmärretä vammojen erilaisuutta. Jos jalka on poikki, ajatellaan, että ongelma on myös älyllisissä toiminnoissa, kertoo Lähetysseuran eteläisen Afrikan kehitysyhteistyökoordinaattori Saara Kalaluka.
Vammaisilla henkilöillä ei ole oikeutta olla läsnä yhteisökokoontumisissa, ja heidät nähdään ensisijaisesti vamman kautta. Ilmastonmuutoksen vaikutukset hankaloittavat jo valmiiksi vaikeaa tilannetta. Kun yhteisöissä mietitään sopeutumismenetelmiä kuivuuteen ja ruoan puutteeseen, eivät vammaiset henkilöt ole mukana. Heidän on myös vaikeampi saada oikeus viljellä maata, ja lisääntyneet myrskyt ja tulvat saattavat koitua heille kohtalokkaiksi.
Vammaiset lapset jäävät usein ilman terveydenhoitoa ja koulutusta
Lapset ja nuoret ovat suuri vammaisryhmä Zimbabwessa. Heidät suljetaan usein osallistumismahdollisuuksien ulkopuolelle, heihin kohdistuu negatiivisten asenteiden lisäksi haitallisia tapoja ja uskomuksia, ja he ovat myös haavoittuvaisempia väkivallalle ja hyvksikäytölle.
Sen lisäksi, että vammaiset lapset sitovat vanhempiensa resursseja ja heidän työmahdollisuutensa heikkenevät, yhteisön ennakkoluulot ja syrjiminen kohdistuvat myös muuhun perheeseen. Erityisesti äitejä saatetaan hyljeksiä ja syyttää noituudesta ja kirouksista.
Näkyvästi vammaisia lapsia on jätetty heitteille, ja noitatohtorit ovat käyttäneet lasten ruumiita rohtojen valmistamiseen. Lapset myös jäävät usein julkisen terveydenhuollon, koulutuksen tai sosiaalihuollon ulkopuolelle. Apuvälineet eivät ole riittäviä tai niitä ei ole.
Maaseudun lapset kokevat suurempaa syrjintää verrattuna kaupungissa asuviin. Kalaluka kertoo 17-vuotiaasta tytöstä, jolla oli lihastoimintaa rappeuttava tauti. Ainoastaan äiti oli opetellut ymmärtämään häntä puheen tuottamisen ongelman vuoksi. Kun äiti oli poissa, tyttö lukittiin huoneeseen, pidettiin makuuasennossa sängyssään, jossa hän teki tarpeensa alleen. Kun tytär pääsi Lähetyseuran tukeman hankkeen piiriin ja perhe sai apua, tytön arvo perheessä kohosi.
– Sen tajuaminen, että vammainen lapsi voi tuoda perheeseen jotain hyvää, voi olla perheelle valtava ahaa-elämys ja vammaiselle voimaannuttava kokemus, Kalaluka kertoo.
Tarvitaan vaikuttamista asenteisiin ja päättäjiin
Kansalaisyhteiskunnan toimijat ovat merkittävässä asemassa paitsi siinä ruohonjuuritasolla tapahtuvassa toiminnassa, jolla pyritään vaikuttamaan ihmisten asenteisiin ja tietoon, myös palveluiden järjestämisessä ja päättäjiin vaikuttamisessa. Näin toimii Lähetysseuran vammaiskumppani JJA (Jairos Jiri Association), jonka toimialue on lähes koko Zimbabwe. Toiminnan keskiössä ovat komiteat, jotka järjestäytyvät paikallisesti yhteisöissään. Ne koostuvat vammaisista ja vammattomista henkilöistä.
Komiteoilla on yhteydet paikallistason päättäjiin, kuten kyläpäälliköihin ja valtionhallintoon, joihin he pyrkivät vaikuttamaan. Komitean jäsenet kiertävät ovelta ovelle ja tunnistavat vammaiset henkilöt. Palvelusuunnitelmia on tämän jälkeen mahdollista tehdä ja perustaa vertaisryhmiä vammaisten lasten vanhemmille.
Lapsille pyritään etsimään koulupaikka, mutta resurssipula ja hauras valtion tilanne vaikeuttavat vammattomienkin lasten koulutusta – kaikkia ei ole mahdollisuus kouluttaa. Arviolta 52 prosenttia vammaisista lapsista ei pääse kouluun.
Lähetysseuran vaikuttamistyön päällikkö Tarmo Heikkilän mukaan on suuri asia, mikäli vammainen henkilö, varsinkin lapsi, pääsee järjestön toiminnan piiriin. Vaikka työllistyminen on koulutuksen saaneelle vammaiselle henkilölle vaikeaa, parantaa jokainen koulussa vietetty päivä mahdollisuuksia osallisuuteen. Samaa mieltä on myös Saara Kalaluka. JJA-järjestön kautta koulujen on mahdollista saada taloudellista tukea myös apuvälineisiin ja muutostöihin, kuten kaiteisiin ja ramppeihin.
Vammaiset osaksi yhteisöä
Tarmo Heikkilän mukaan vammaistyössä on meneillään iso murros. Vammaisten eristäminen omiin ryhmiin ja kuntoutuskeskuksiin – taakka, jota myös lähetysjärjestöt ovat kantaneet – on muuttunut pyrkimykseksi vahvistaa ihmisiä heidän omissa yhteisöissään.
Inklusiivisuuteen, vammaisten osallistamiseen vammattomien yhteisöihin, pyrkii myös JJA, mahdollisuuksien mukaan. Mikäli vammainen lapsi saa avustajan pärjätäkseen luokassa, jossa opiskelee myös vammattomia lapsia, on inklusiivisuuden huomioiminen oppimisessa ideaalia. Yhdessä olemisen ja tekemisen mahdollisuuksia tarjoutuu esimerkiksi taideaineiden ja puutarhanhoidon kautta, mikäli vammaisen lapsen erityistarpeita ei ole mahdollista huomioida osallistavassa opetuksessa.
Saara Kalalukan mukaan vammaiset ihmiset ovat muita vaikeammassa asemassa myös tulevaisuudessa. Lainsäädännölliset puitteet ovat kuitenkin olemassa, sillä Zimabawe on on ratifioinut YK:n vammaisten henkilöiden oikeuksia koskevan yleissopimuksen. Lisäksi hyvää tahtoa löytyy.
Arjen asennemuutostyö on hidasta, mutta tärkeää. Taistoa vammaisten oikeuksien puolesta käydään päivä kerrallaan, myös Lähetysseuran tukemien hankkeiden sisällä.
Syrjimättömästä toimintaympäristöstä ja osallisuudesta ei hyödy vain vammainen henkilö itse, vaan koko yhteiskunta. Lopulta on kysymys siitä, että jokaisella on oikeus loistaa keskellä ympyrää, istuen tai seisten. Ja nostaa palikka ilmaan.
Teksti ja kuvat: Heidi Tirri
Lähteet: African Disability Rights Yearbook, Unicef, Yle.
Artikkeli on julkaistu Lähetyssanomien numerossa 2/2020.
Nyt kun olet täällä…
… meillä on pieni pyyntö. Laitamme osan Lähetyssanomien jutuista ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi tutustumaan kaukaisiin kulttuureihin, lukemaan työstämme eri puolilla maailmaa ja sukeltamaan ihmisten tarinoihin.
Lehti on kuitenkin meille tärkeä tulonlähde – ja pyydämmekin, että tilaat Lähetyssanomat ja samalla tuet lähetystyötä ja kehitysyhteistyötä maailman köyhimmissä maissa syrjäytettyjen ihmisryhmien parissa. Tilaussivulle pääset tästä.
